Vaikenemisesta

Naakat ja varikset kiisivät rajun kevättuulen syleilyssä. Ne heittäytyvät talojen räystäiltä tuulen syleiltäväksi ja syöksyvät pää edellä kohti tuntematonta. Mietin eivätkö ne koskaan pelänneet törmäävänsä mihinkään. Eivät tietenkään, ne olivat pelottomia ja rohkeita, toisin kuin ihmiset.

***

Tänään olen ollut pettynyt ihmisten välisiin kiistoihin ja keskinäiseen loanheittoon. Miksei aikuisetkaan ihmiset osaa käyttäytyä? Miksei riitoja saada ratkottua vaan kärhämöidään ja heitetään rapaa ruudun takaa. Se on surullista. Turhaa kärsimystä ja pahaa mieltä. Missä ovat Hengen hedelmät? Rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, uskollisuus, lempeys ja itsensä hillitseminen? Tiedän etteivät nuo asiat ole helppoja, mutta eikö tähän olisi kaikkien ja kaikessa pyrkiminen? Niin monesti olen huomannut, että vaikeneminen on totisesti kultaa. Aina ei tarvitse avata suutaan ja sanoa mielipidettään. Joskus on niin hyvä olla hiljaa.

5.5.2007

Kyllä, minä Tahdon. Tahdon yrittää, kaikesta huolimatta. Niinäkin päivinä kun yrityksestä ei ole jäljellä kuin rippeet ja murhe ja suru painaa molempien hartiat lysyyn. Kyllä minä Tahdon, silloinkin kun onni hyökyy niin suurena päälle, että sydän tuntuu pakahtuvan. En minä lupaa aina jaksaa, olla täydellinen, hymyillä ja näyttää hyvältä. Enkä minä lupaa, että kaikki menisi loistavasti vailla yhtään ryppyä, koska ei se ole mahdollista. Mutta kyllä, minä Tahdon.

***

Tässä minä nyt olen
sinun katseesi
teki minusta kauniin,
sinun sanasi
saivat minut uskomaan
parempaan huomiseen,
tuskin uskalsin haaveilla
viettäväni tuota huomista kanssasi.

Tänä päivänä
tuosta haaveesta on tullut totta.

Et sinä koskaan
kyseenalaistanut,
vilpittömästi
luotit ja rakastit,
hyväksyit sellaisenaan
kuin ei kukaan koskaan aiemmin.

Minä uskalsin avata
hauraan sydämeni medaljongin
ja siellä sinä olet
tästä eteenpäin
jokaikinen päivä
elämämme loppuun saakka.

Kiitos rakkaudestasi.