Varpusia

Deon istui nojatuolissa ja selasi sarjakuvalehteä hajamielisesti. Hän ei jaksanut nyt keskittyä. Hänen toisesta käsivarrestaan lähti kaksi letkua koneeseen. Toisesta letkusta veri meni dialysaattoriin, joka oli oudon näköinen iso harmaa metallilaatikko monilla eri säätimillä ja nappuloilla, ja toisesta letkusta veri palasi takaisin pojan hentoon kehoon. Ensin se oli ollut pelottavaa, nykyisin se vei vain paljon aikaa ja väsytti tuhottomasti.

Moira ja Cathair olivat laittaneet huoneen mahdollisimman mukavaksi. Nojatuolissa oli hyvä löhötä peitteen alla, lähellä oli paljon kirjoja ja luettavaa, seinillä värikkäitä kuvia ja tauluja katseltavana. Ikkunastakin näki pihalle puutarhaan, tosin nyt tummat pilvet roikkuivat niin alhaalla, eikä enää ne vähäiset syksyn lehdet, joita vielä puussa oli, liikkuneet. Dialyysi kesti kerrallaan noin neljä tuntia ja se oli pitkä aika pienelle pojalle jaksaa, pojalle joka olisi mieluumin ollut leikkimässä ikäistensä kanssa. Tietenkään sellainen ei ollut mahdollista - leikkiminen. Deonin maailma koostui Moirasta, Cathairista, Myrasta ja Marblesta, sekä isosta talosta. Joskus kun hyvä tuuri kävi, Moira ja Cathair ottivat hänet mukaan kauppaan. Ei hän saanut tietenkään poistua autosta ja katseli vain tummennettujen lasien läpi elämää ulkopuolella, mutta sekin oli jo jotain. Nähdä oikeata maailmaa. Deon olisi halunnut vain olla ihan tavallinen poika. Sitä Moira aina hänelle yritti sanoa, että hän oli arvokas omana itsenään, mutta Deon tiesi, että hän oli erilainen ja outo.

"Hei, haluatko katsella televisiota?" Cathair ilmestyi ovensuuhun kahvikuppi kädessään, yksi maailmassa olevista asioista, joihin hän oli mieltynyt kummallisesti, vaikka toki hänen ei tarvinnut huolehtia sellaisista inhimillisistä tarpeista kuten syöminen. Deon käänsi kalpeat kasvonsa häneen. "Enpä oi-oikeastaan", Deon vastasi hiukan änkyttäen ja käänsi katseensa ikkunaan. Cathair tunsi pojan yksinäisyyden, apean mielialan ja se sattui häneen. Ihmisten tuntemusten tulva vyöryi hänen tietoisuuteensa usein aaltoina, jos hän olisi ollut ihminen, ei hänen psyykeensä olisi kestänyt sitä. Mies laski kahvikupin lipaston päälle ja kyykistyi tuolin viereen, hän otti käden selkänsä takaa ja ojensi sen Deonia kohti. Avatulla kämmenellä hehkui sinertävä kukka, se leijui ilmassa ja sen terälehdet hehkuivat kaunista sinistä valoa. Deon hymyili vähän ja ojensi oman kätensä, kukka siirtyi hänen kämmenelleen ja terälehdet avautuivat entisellään. Kukan keskeltä kohosi ilmaan pieni ampiainen. Deon laittoi toisen käden varovasti kukan päälle ja se muuttui, varsi paksuuntui, terälehdet muuttuivat lehvästöksi ja äkkiä kukasta oli tullut puu. Tuulenvire heilutti puun lehtiä, aivan kuin se olisi ollut oikea. Cathair laski ison kämmenensä puun ylle hetkeksi ja kun hän otti sen taas pois, puun latvustosta pyrähti lentoon parvi lintuja. Deon rakasti lintuja, pieniä ruskeita varpusia, tinttejä jotka vierailivat talviruokintapaikalla ja isoja haukkoja, joiden saattoi nähdä kaartelevan viereisellä pellolla vaanien saalista.

Cathair tunsi miten pojan stressipisteet laskivat ja hänen ruumiinsa rentoutui. Deon laski kätensä ja näky katosi. Mies tarttui pojan hentoon käteen ja puristi sitä lempeästi, mutta lujasti. "Kyllä sinä pärjäät", Cathair sanoi hiljaa ja katsoi vakuuttavasti pojan haaleisiin silmiin. Deon nyökkäsi eikä sanonut mitään. Cathair nousi jaloilleen, otti kahvikupin ja joi haalenneen kahvin irvistäen. Ei se kyllä herkkua ollut kylmänä. "Huomenna, kun olet voimistunut, mennään retkelle", Cathair sanoi. Deonin silmät laajenivat. "Minne?" Hän kysyi ja kohottautui hieman tuolillaan, pientä intoa oli jo havaittavissa. "Se on salaisuus, huomenna näet. Myra ja Moira lähtevät mukaan myös", Cathair sanoi ovelta ja iski silmää.

Näky

Oli syksy. Lehdet kieppuivat tuulen mukana hiekkatietä eteenpäin, vuorta kohti. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Se oli juuri niitä kauniita, kirpeän kuulaita syyspäiviä, kun askel tuntui kevyeltä ja tuuli kylmältä, herätti olemassaolon tunteen. Moira asteli tietä pitkin, kengät rahisivat soraa vasten. Ojanvarren heinikossa pyrähteli pieniä, ruskeita lintuja. Pellolta oli jo sato korjattu, jäljellä oli kullankeltainen sänki. Moira pysähtyi ja katsoi pellolle. Keskellä suurta aukeaa seisoi hahmo. Jokin tuossa säteilevässä hahmossa veti Moiraa puoleensa, mutta hän ei kyennyt astumaan ojan ylitse ja lähtemään hahmoa kohti, jokin aivan yhtä suuri voima, kuin hahmon vetovoima, piti häntä paikoillaan. Sitten näkymä himmeni, Moira koetti ojentaa kättään, huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Hahmo vaaleni, jätti jälkeensä kullanvärisen säkenöivän muiston...

Moira havahtui kahvin tuoksuun. Hän makasi olohuoneen sohvalla viltin alla. Hänen oli lämmin. Kengät oli riisuttu, hänellä oli tumma kotiasu päällä ja kaikki oli hyvin. Myra istui nojatuolissa lukien kirjaa ja nosti katseensa äitiinsä, kun kuuli tämän liikahtavan. Myra hymyili. "Huomenta äiti", tyttö kuiskasi. "Huomenta? Eikö nyt ole päivä tai paremminkin jo ilta?" Moira sanoi haukotellen ja tunsi vastustamatonta halua jäädä makaamaan sohvalle lämpimään. Oikeastaan, mikä hänet pakotti nousemaan? "Missä Deon on?" Moira kysyi. "Cathairin kanssa dialyysissa", Myra sanoi ja käänsi sivua satukirjassaan. Moira katseli tyttöä ja näki lapsessa itsensä, oman lapsuutensa. Kunpa en tekisi samoja virheitä, kuin vanhempani tekivät minun kanssani. Moira ajatteli ja ajatus oli raskas. "Myra, tiedäthän, että minä rakastan sinua?" Moira kysyi hiljaa. Tyttö ei nostanut päätään kirjasta vaan nyökytti niin, että pompulat heiluivat.

Myralla oli Moiran ostama puuvillainen, valkoinen mekko päällä, jonka helmassa meni vaaleanvihreät tereet. Mekon rinnuksessa oli tahra, hilloa tai ehkä päivällistä ruokaa. Tytön otsa rypistyi keskittyneesti, kun hän tuli jännittävään kohtaan kirjassa. Moirakin kurtisti kulmiaan ja äkkiä hänet valtasi outo tunne. Nuo rypyt, tuo otsan asento, tyttö oli aivan kuin ilmetty isänsä. Marlowin kasvoilla Moira oli usein nähnyt tuon ilmeen kun mies oli huolissaan jostain.

Moira heitti viltin yltään kuin epämiellyttävän ajatuksen ja käveli keittiöön. Cathair oli sytyttänyt valot jokaiseen huoneeseen, ulkona pimeni aina vaan. Keittimessä oli tuore kahvi odottamassa juojaa. "Äiti, miksi taivaalta satoi tulta päivällä? Cathair sanoi, että jotain on tapahtumassa. Minua pelottaa äiti", Myra sanoi. Hän oli jättänyt kirjansa ja tullut Moiran perässä keittiöön. Nainen kaatoi kahvia kuppiin ja otti kaapista kaakaopaketin. Myralle hän teki kylmän kaakaon ja laittoi kupin pöydälle. Hän kyykistyi lattialle lapsen eteen. "Myra, minä en tiedä. Se on outoa minustakin. Tässä maailmassa tapahtuu jotain muutoksia, en tiedä mitä. Mutta tiedäthän sinä sen, että minä suojelen sinua ja Deonia aina kaikelta pahalta? Ja että Cathair auttaa meitä myös, hänhän on enkeli. Hänellä on sellaisia voimia, mitä meillä ei ole. Ei tarvitse pelätä", Moira sanoi katsoen tyttöä syvälle silmiin. Myra nyökkäsi ja kiersi kätensä äitinsä kaulaan. Yhtä paljon kuin Moira puhui Myralle, hän koetti vakuutella itselleen. Mitään pahaa ei tapahtuisi, ellei joku korkeampi taho sitä sallisi ja silloinkin - sen olisi määrä tapahtua.

Keijupölyä

Marble juoksi raotetusta ovesta pihalle ja pissasi ensimmäistä muotoon leikattua puksiaitaa vasten. Moira huokaisi. Cathair voisi toki käyttää voimiaan vaikka opettamalla koiran tekemään tarpeensa yhteen osaan pihaa. Samassa Moira naurahti väkinäisesti ajatuksen absurdiudelle. Moiran käsi hakeutui vaistomaisesti taskulle, kunnes hän muisti, ja tyytyi vain ristimään kädet rinnalleen. Vanha tapa koetti nostaa päätään, aina kun stressipisteet nousivat. Ja nehän olivat vain tasaisesti kohonneet viimeisen kolmen vuoden aikana. Jatkuva huoli lapsista ja tulevaisuuden epävarmuus painoivat. Ei sillä, etteikö Moira olisi luottanut Cathairiin ja siihen, että lapset todella olivat turvassa hänen lähellään, mutta tapahtumien paikallaan seisominen ja jatkuva varuillaan oleminen väsyttivät. Moira katseli Marblen touhuja. Koira nuuski puskan juurta, otti muutaman askeleen ja nosti taas koipeaan. "En tiedä onko kovin turvallista olla ulkona nyt", Cathair sanoi matalalla äänellä. Hän oli tapansa mukaan ilmestynyt äänettömästi Moiran taakse. Cathair työnsi valtavat kouransa farkkujen takataskuihin ja kohotti katseensa pihan yli, näki mutkaisen tien joka hävisi horisonttiin ja mustanpuhuvan taivaan. Ei sinistä kirkasta taivasta, vaan synkkyyden ja pimeyden.

Moira kääntyi niin, että näki enkelin kasvot. Ne olivat todella enkelin kasvot, vahva päättäväinen, sileä leuka johon ei parta kasvanut, suora nenä, taivaansiniset, vakavat silmät ja pitkä valkoinen tukka. Kasvot olivat virheettömät, iho sileä. Yhtään virhettä tai epätäydellistä kohtaa ei ollut Cathairin ruumiissa eikä kasvoissa. Niin usein Moira oli katsellut Cathairia ja miettinyt mikä tämän osuus heidän elämässään oli, miksi tämä kaikki tapahtui juuri hänelle.

Cathair käänsi katseensa Moiraan ja laski käden lempeästi hänen olkapäälleen. "Oletko nähnyt hänet? Tarkoitan... kasvoista kasvoihin?" Moira kysyi hiljaa, epävarmalla äänellä. Hänen ei toki olisi tarvinnut sanoa sitä edes ääneen, olisihan Cathair napannut hänen ajatuksensakin. "Kyllä", mies vastasi. Moira laski käden miehen kädelle ja puristi sitä. Epävarmat tunteet myllersivät hänen sisimmässään. Hän olisi halunnut kuulla lisää, kysellä, puhua asioista. Saada varmuuden, mutta hän tiesi, ettei voisi. "Minä olen vain sotilas tässä sodassa. Hän on ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. En pystyisi kuvailemaan Häntä sinulle niin, että vastaus tyydyttäisi sinut. Tämä on sinun ristisi kannettavana, se että sinä et näe, mutta uskot. Olethan nyt jo nähnyt myös vastustajan armeijan. Ainoa mitä voin sanoa sinulle on, että hän on kaikki, hän on rakkaus", Cathair sanoi. Hän käänsi Moiran hellästi olkapäistä eteensä. Nainen vältti katsomasta enkeliä silmiin. Moiran sisällä jotakin oli hyvin lähellä murtumistaan, mutta hän ei voinut antaa periksi epätoivolle. Moira nosti hitaasti katseensa enkeliin ja näki hänestä hohtavan sinertävän valon. "Hei keijupölyä", Moira sanoi ja virnisti kyynelten läpi. Cathair ei sanonut mitään. Moira tunsi miten väsymys virtasi hänen jäseniinsä Cathairin käsien kautta, polvet tuntuivat äkkiä veteliltä. Mies kiersi kätensä naisen ympärille ja auttoi tämän sisälle.

Part3

Moira kuivasi hiuksiaan valkoiseen pyyhkeeseen. Kylpyhuoneen ikkunat olivat höyrystyneet. Normaalisti niistä avautui näkymä takapihalle siihen osaan pihaa, jossa oli japanilaistyyliseen puutarha. Pieni lampi, muotoon leikattuja pieniä mäntyjä ja muita säännöllisiä kasvillisuusalueita. Näkymä oli rauhoittava ja Moiralla oli yleensä tapana avata isot lasiovet ja seisoskella puisella patiolla näkymistä nautiskellen. Nyt hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan tyytyi ripustamaan pyyhkeen naulakkoon ja veti ylleenä tumman, joustavan kotiasun.

Kun Moira avasi kylpyhuoneen oven, hänen nenäänsä tulvi hyvä tuoksu keittiöstä. Hän suunnisti sinne ja kuuli jo kaukaa lasten iloisen puheensorinan. "Niin mutta, sinun täytyy kiertää ne kaikki kohdat, et voi ohittaa minua noin vain!" Pienen tytön kimeä ääni sanoi. "Mutta minä sain yhdeksän..." Poika vastasi. Moira asteli hiljaa keittiön parioville ja kurkisti niiden takaa. Lapset istuivat päät vastakkain pöydän äärellä ja heidän eteensä oli levitetty pelilauta. Myra istui jalkojensa päällä ja kurkotteli pelinappuloita. Hänen vitivalkoiset hiuksensa olivat pompuloilla pään molemmin puolin. Tyttö oli laiha, seitsemän vuotias ja fiksu kuin mikäkin. Hän oli lahjakkaimpia lapsia, mitä Moira tiesi. Myra rakasti piirtämistä, maalaamista ja kaikkea luovaa tekemistä. Häneltä ei koskaan loppuneet ideat. Olihan hän äitiinsä tullut. Deon, poika, taas oli jotakin aivan muuta. Hän oli ikäisiään paljon kookkaampi, raskasrakenteinen poika, jonka taivaansiniset silmät olivat aivan liian kirkkaat. Lyhyt vaalea tukka ei kasvanut ollenkaan ja oli karkeaa kuin hevosen jouhi. Moira katseli lasten puuhailua ja taustalla Cathair hääräsi lieden ääressä kuin jokin kodin hengetär, vaikka totisesti hän oli kaikkea muuta. Jos ei olisi tiennyt, olisi melkein voinut pitää sitä perheidyllinä.

Äkkiä Myra aisti jotakin ja käännähti. Hänen silmänsä syttyivät ilosta. "Äiti, äiti!" Myra huusi ja juoksi Moiraa vastaan heittäytyen hänen syliinsä. "Hei rakas", Moira sanoi ja rutisti tytärtään tiukasti. Deon tuli myös niin nopeasti kuin pystyi, vaikka ontuikin pahasti toista lyhyempää jalkaansa. Moira otti myös pojan syleilyynsä. "Hei Deon, miten voit?" Moira kysyi. "Hei Moira. Ihan hyvin", poika sanoi ja kiersi isot, apinamaisen pitkät käsivartensa naisen ympärille.

Myra pulputti kertoen kuulumisia koulusta ja oppilaista, ystävistään ja kaikesta mahdollisesta tekemästään taukoamatta. Deon istui Moiran vieressä pitäen tätä kädestä kiinni ja kuunteli vain. Cathair kattoi pöytään ruokaa ja siirsi pelilaudan pois. Moira tunsi itsensä äkkiä nälkäiseksi, olihan viimeisestä ateriasta kulunut jo, Moiran täytyi oikein keskittyä miettimään milloin viimeksi hän oli syönyt lämmintä ruokaa, niin kutakuinkin kaksi päivää. Kahvilla ja keskeillä eli aivan mainiosti pitkänkin aikaa. "Sinun täytyy syödä, muuten et jaksa", Cathair sanoi katsoen Moira huolestuneesti. Moira hymyili ja varasti porkkanan pannulta. "Ja sinun täytyy lopettaa ihmisten mieliin ilman lupaa tunkeutuminen", Moira sanoi puolivakavasti. Cathair tuhahti ja kaatoi lasit täyteen maitoa. "...sitten me mentiin uimaan ja minä jaksoin sukeltaa kaikista pisimmälle ja pidättää hengitystä niin kauan veden alla että keuhkot melkein repesivät!" Myra jatkoi, häntä ei haitannut keskeytykset tai muiden puhe. Cathair lappoi ruokaa lautasille ja kehoitti lapsia syömään. Moira seivästi haarukkaansa kanapaloja ja kohotti sitten katseensa Cathairiin. "Onko niitä näkynyt enemmänkin lähiaikoina?" Moira kysyi ja työnsi haarukallisen ruokaa suuhunsa. Cathair nojasi käsivartensa pöytään. Enkeliksi hän oli verrattain harteikas ja lihaksikas. Moiraa huvitti, ennen Cathairin tapaamista, hän ei ollut koskaan nähnyt enkeleitä paitsi lapsena, eikä hän silloin ollut käsittänyt mitä ne olivat. Vanhemmat olivat laittaneet kaiken vilkkaan mielikuvituksen piikkiin. Nyt asiat olivat toisin... Moiran mielikuva valkokaapuisesta hohtavasta naishahmosta oli aikaa sitten murentunut. Ennen kaikkea, Cathair oli suojelusenkeli ja sitä virkaa hän oli toimittanut jo monta vuotta. Suojellut Moiraa, Myraa ja Deonia. "Muutamia", Cathair sanoi. Moira nyökkäsi. "Syöt myös parsat. Ne ovat hyviä", Moira sanoi tytölle joka erotteli vihreitä vihanneksia lautasensa reunoille. "Ne on pahoja, en halua!" Myra hangoitteli vastaan. Cathair kohotti kätensä ja sipaisi tytön poskea pöydän toiselta puolen. "Se on sinulle hyväksi", Cathair sanoi sellaista lempeyttä äänessään, jollaista tavallinen ihminen ei edes kyennyt tuntemaan. Myra oli sulaa vahaa Cathairin edessä. Kiltisti hän noukki parsan haarukkaansa ja työnsi suuhunsa. "Kunpa lasten kasvattaminen olis aina noin helppoa", Moira hymähti.

Part2

Helikopteri laskeutui reilun tunnin lentomatkan jälkeen pienelle pellolle, jossa kasvoi heinää. Maisema oli syrjäisestä maalaiskylästä, vehreätä kasvillisuutta puineen ja pensaineen, kumpuilevia peltoja kiviaitoineen. Keskellä tätä idylliä kohosi suuri talo. Se oli pinnaltaan valkoiseksi kalkittu kivitalo, jossa oli kauniit tummaksi maalatut, puiset ikkunanpielet. Pihaa ympäröi myöskin vanha kiviaita ja runsas kasvillisuus peitti osan näkyvyydestä. Köynnökset kiipeilivät sisääntulon terassilla kätkien osan talosta alleen, pihassa kasvoi myös hedelmäpuita ja nyt jo kuivuneet, talven tuloon valmistautuneet kukkaistutukset kukoistivat kesäisin molemmin puolin talolle johtavaa käytävää.

Moira havahtui syvistä ajatuksistaan Elainen laskiessa kätensä hänen käsivarrelleen. "Olemme perillä neiti." E sanoi ja avasi oven. Moira nyökkäsi lentäjälle ja astui ulos. Täällä ei satanut tulipalloja. Taivaalta leijui enää alas harmaata tuhkaa, joka nuhjaantui vaatteisiin ja hiuksiin. Ilmassa haisi rikin katku. E ojensi Moiralle pienen ruskean pussin. "Siinä on mitä tarvitset. Otamme yhteyttä myöhemmin," Elaine sanoi ja nousi takaisin kopteriin. Moira väistyi syrjemmälle kun helikopterin roottorit kiihdyttivät jälleen ja saivat maahan laskeutuneen tuhkan nousemaan ilmaan harmaana pilvenä. Moira yski ja käveli kumarassa kohti taloa, koetti suojata hengitystään takkinsa hihalla.

Metallinen portti kirskahti kun Moira avasi sen ja astui sisälle. Kun hän oli tullut muutaman askeleen, vimmattu koiran haukku kuului talolta. Pieni, karkeakarvainen terrieri säntäsi talolta kohti naista. Moira pysähtyi ja hymy oli jo leviämässä hänen kasvoilleen, kunnes otsa rypyistyi huolesta. Koiran haukku ei ollut normaalia iloista haukkua, se juoksi suoraan hampaat irvessä räksyttäen kohti naista. "Hei..." Moira ehti aloittaa kunnes tajusi että ellei hän väistäisi, Marble hyökkäisi hänen kimppuunsa. Moira käännähti sivuun ja koira teki loistavan hypyn hänen ohitseen ja tarrasi suoraan hampaillaan kiinni johonkin. Moiran katse ei ollut tavoittanut olentoa, joka häntä oli seurannut. Nyt Marblen repiessä sitä raivokkaasti, hahmo materialisoitui sen verran, että nainen tavoitti katseellaan jonkin hyvin hyvin synkän, ihmismäisen otuksen. Se oli kuin kuvajainen veden pinnassa, häilyvä ja liikahteli niin, ettei Moira tiennyt valehtelivatko hänen silmänsä vai eivät. Samassa talolta kuului ääniä ja nainen näki tutun hahmon ilmestyvän näköpiiriin. Hahmo oli kookas, tavallista miestä isompi, hän hehkui valkoista valoa ja se häikäisi niin, että Moiran oli kohotettava käsi kasvoilleen. Mies polvistui matkan päähän, kohotti eriskummallisen sinkoa muistuttavan aseen olkapäälleen ja avasi suunsa "Marble!" Mies huudahti ja hänen äänensä oli pehmeä ja kutsuva. Koira päästi välittömästi otteensa mustanpuhuvasta olennosta ja samassa valoa hehkuva mies laukaisi aseensa.

Moira horjahti taaksepäin kiveykselle ja näki miten synkkä olento hajosi atomeiksi ja satoi tuhkan mukana alas. Juuri mitään ei jäänyt jäljelle. Kirkas valo himmeni hiljalleen ja pian hänen ylleen kumartui hahmo, jonka otsa oli huolestuneesti rypyssä ja siniset, lempeät silmät katsoivat kysyvästi. "Oletko kunnossa?" Mies kysyi ojentaen kätensä. Marble tepsutti innoissaan Moiran ympärillä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sen pieni häntä heilui puolelta toiselle vimmatusti kuin propelli. Moira tarttui miehen käteen, se oli lämmin. "Ei tässä mitään, olen ok", Moira vastasi ja mies veti hänet takaisin jaloilleen. Moira pudisteli tuhkaa vaatteistaan ja hymyili sitten hiukan. "Taidan olla suihkun tarpeessa."

Story of your life

Taivas repesi juuri ikkunan takana, kun Moira laski kätensä näppäimistölle ja ehti kirjoittaa ensimmäiset kirjaimet. Hän nosti katseensa työpöydän ylitse ja katsoi, miten synkät pilvet halkesivat ja niiden takaa kullankeltainen kirkkaus sokaisi katsojan. Alhaalta kadulta kuului huutoa, sekasortoista ja paniikinomaista kirkumista. Autot huudattivat torviaan ja jossain itki lapsi. Moira nojautui tuoliinsa ja katseli näytelmän alkua. Pilvet myllersivät taivaalla ja kirkkaudesta satoi maahan jotakin. Ne olivat kuin pieniä tulipalloja, jotka polttivat kaiken mihin osuivatkin. Koska Moiran toimisto sijaitsi kuudennessa kerroksessa, ei hän pöytänsä takaa nähnyt alas kadulle, mutta kuuli kyllä tuuletusikkunan kautta äänet. Nainen huokaisi ja katsoi kelloa, se oli lähenteli kutakuinkin kahta. Tämä olisi voinut olla normaali työpäivä, normaali keskiviikko 27.10.2014, mutta ei ollut.

Puhelin päästi hiljaisen äänimerkin ja näytössä vilkkui valo. Moira katsoi sitä hetken, ennen kuin vastasi. "Neiti, on aika mennä." Moira sulki kännykän läpän sanomatta mitään ja nousi. Hän painoi tietokoneen kannen kiinni, työnsi työtuolinsa takaisin pöydän ääreen ja sulki tuuletusikkunan. Ovella hän katsoi vielä taakseen, näki pyöreästä peilistä itsensä - katse oli mitäänsanomaton, tunteita ei juuri heijastunut naisen kapeille kasvoille, ja painoi oven kiinni takanaan.

Katolla odotti jo helikopteri, kun Moira juoksi takkinsa liepeistä kiinni pitäen viimeiset portaat ylös. Tiukkaan jakkupukuun pukeutunut lyhythiuksinen nainen odotti kopterin ovella ja hänen ilmeensä oli tuima. Moira kohotti katseensa ja näki miten helikopterin pyörivät roottorit halkoivat tulisia palloja ja kipinät sinkoilivat katolle. Moira tunsi miten muutama tulinen kipinä saavutti hänen ihonsa, vaistomaisesti hän työnsi käden niskaansa ja huitaisi, pieni ärtynyt kirahdus pääsi hänen huuliensa välistä. Samassa hän oli jo helikopterissa ja nainen sulki oven perässä. Pian he kiisivät synkkenevän ilman halki ja kopteri kaarsi kohti kirkkautta.