Liikaa aikaa

I've got too much time to think. Mulla on liikaa aikaa ajatella. Se johtaa siihen, että aivot vatuloi jatkuvasti jotain asiaa. Enkä tarkoita sellaisia asioita, kuin pesisinkö pyykkiä tai lakkaisinko kynnet. Vaan tarkoitan enemmän asioita miksi maailmassa on kärsimystä, mikä on elämän tarkoitus ja mistä tässä kaikessa on kysymys. Vatuloiminen on hanurista. Ajatteleminen on hanurista. En jaksaisi yhtään enää ajatella. Nuoruuden ystäväni sanoi joskus, eikö oliskin helppoa olla pintaliitäjä? Painaa vaan, pimbo blondi, välittämättä mistään, uhraamatta millekään sen syvällisempää ajatusta. Eikö se oliskin helppoa. Olla funtsimatta. Se olis. Elämä, oikea elämä ei ole niin helppoa. Ei se mene niinkuin telkkarissa, Salkkareissa tai akkainlehdissä. Ei se mene niinkuin elokuvissa tai kirjoissa.

Välillä ymmärrän pelottavan hyvin ihmisiä, jotka käyttävät väärin nautintoaineita. Toim. huom. vaikken itse käytä. (korkeintaan geisha-suklaakonvehteja ja kahvia sopivin väliajoin, kunnes taas vierottaudun) On vaan saatava nuppi tyhjäksi. Ei vaan jaksa enää omia ajatuksiaan. Ei jaksa enää miettiä  yhtään enempää. Haluaa vain puhtaan valkoisen lakanan siihen silmien eteen ja se on siinä.

Pitää keksiä jotain, mikä nollaa saldon. Ei yhtään sitaattia kenenkään fiksun filosofin päästä, ei yhtään ärsyttävää facebookin kuvaa sitaatilla varustettuna. Ei syvällisiä blogikirjoituksia (krhm) eikä mitään omien murheiden vatuloimista. Ainoa sitaatti, jonka nyt sallin, on seuraavanlainen: "Kun mieli on väsynyt, rasita ruumista, kun ruumis on väsynyt, rasita mieltä." Kyllä se auttaa, kun vaan jaksaa. Lähteä juoksemaan, hakata nyrkkeilysäkkiä, ottaa kahvakuula kauniiseen käteen. Tai kuunnella jonkun muun ajatuksia.

On erityisen tärkeää tajuta, että nyt on liikaa aikaa. Nyt on liikaa ajatuksia. Se kai lienee vähän päinvastoin tässä nykymaailman sykkeessä, ettei ole koskaan aikaa. No, minullapa on. Se vähän lohduttaa, kun tajuaa, että nyt tulee vatvottua liikaa. Että nyt on saatava stoppi tälle jutulle.

Stop.

Matkalla

Pusken kokoajan eteenpäin. Tuntuu, että elämä on jatkuvaa pingottamista. Pakko selviytyä tästä päivästä, pakko jaksaa. Ei saa nyt väsähtää. Vielä tuokin homma tekemättä. Pitää jaksaa, että se toinen ei vaipuisi murheen alhoon. Olen uupunut. Haluaisin pysähtyä. Haluaisin hetken rauhaa ajatuksilta, jotka kimpoilevat päässäni. Haluaisin istua ja olla ihan hiljaa. Olla luonnossa. Olla itseni kanssa, sopusoinnussa. Rauhoittaa ajatukseni. Levätä vähän.

Jatkuva riittämättömyyden tunne imee voimaa. Haluan, ettei elämä ole yhtä suorittamista, eteenpäin puskemista. Haluan löytää sen olotilan, jossa olen arvokas ihmisenä, sinä ihmisenä joksi Jumala on minut luonut. Olen arvokas, olen hyväksytty eikä minun tarvitse ansaita kenenkään rakkautta. Olen arvokas tekemättä mitään, eikä ihmisyyttäni määritä se mitä teen.

Armoevankeliumi vapautti minut syyllisyydestä. Se kristinuskon perussanoma, että Kristuksen ristiin ovat minunkin syntini naulatut jo nyt, ja olen vapaa. Ei tarvitse enää kantaa taakka. Vapauteen Kristus meidät vapautti, älköömme alistuko orjuuden ikeeseen. Niin helposti noita ikeitä ottaa kannettavakseen. Pitäisi olla parempi uskova, käydä useammin tilaisuuksissa, lukea enemmän Raamattua, pukeutua konservatiivisemmin, olla hurskas. Tuossa ajattelussa ei ole Kristusta. Tuossa ajattelussa ei ole Jeesukselle sijaa. Silloin olen tullut itse oman elämäni jumalaksi ja tehnyt turhaksi Jeesuksen ristinkuoleman. Omilla ansioillani. On ihmeellistä miten päivänselkeä ero fyysisessä olossani tapahtui tuon ilosanoman kuultuani. Ensin olin käpristynyt, ahdistunut, syyllisyyden painama. Sitten vapautui ilo, valtava ilo ja kiitosmieli. Olen Jeesuksen oma. Kuulun tähän laumaan, Hyvän Paimenen lampaisiin. Ja syyllisyys jäi pois, pysyvästi.

Kaipaan sitä hetkeä kun ajatukset hiljenevät. Pyhä Henki saapuu. Olen hetken hiljaa. Joskus sen voi saavuttaa, pieniksi hetkiksi, pyydän, anon, Herra tule minun sydämeeni, ota minun kipuni. Siinä hetkessä olen hauras kuin jääriite veden pinnalla ensimmäisten pakkasten jälkeen. Tunnen raadollisuuteni, vajavuuteni, heikkouteni. Tarvitsen Herraa, tarvitsen armoa, enemmän kuin koskaan.

Ennen luulin, että ahdistuksen tunne on kontrolloimaton. Että se tulee ja se menee. Etten voi sille itse mitään. Sitten opin, että tunteet ovat hyviä ja oikeita, niitä kuuluu ja saa olla, mutta samalla minä itse olen elämäni herra, enkä tunteideni orja.

Välillä mietin, miksi Jumala loi ihmismielen tällaiseksi. Miksi minut - tällaiseksi? Miksen voi olla hiukan rennompi, stressata vähemmän, luottavaisempi. Ja sitten "sanooko savi muovaajalleen - Mitä sinä pystyt tekemään? Sanooko teos tekijälleen - Ei sinulla ole taitajan kättä". Tämä elämä on matka ja minä olen sillä matkalla, siksi ihmiseksi joksi olen luotu - alunperin. Jos olisin jo perillä, ei matkaa tarvittaisi. Mutta matka on tärkeä. On aikaa kasvaa ihmiseksi. Oppia. Muuttua. Eheytyäkin.

Haluan uskoa, että kaikilla elämäni hetkillä ja kokemuksilla, niilläkin jotka ovat minua haavoittaneet, on tarkoituksensa. Että niiden kautta saan ehkä tilaisuuden auttaa jotakuta toista. Tai opin itsestäni jotakin. Ne tilaisuudet, vastoinkäymiset, haavoittumiset antavat mahdollisuuden tutustua itseeni. Kuka olen? Millainen olen? Miksi reagoin näin? Se on todella pelottavaa ja ahdistavaakin. Katsoa itseensä, omaan raadollisuuteensa. Todeta, tässä kohdassa elämääni, tämä tapahtuma on satuttanut minua näin. Tämän takia koen tällaisia tunteita. On rohkeutta katsoa omiin tunteisiinsa ja viisautta myöntää ne. Tiedostaa vajavuutensa. Rohkeutta ei ole paahtaa eteenpäin sata lasissa, suorittaa suorittamisen perään vailla hetkeäkään levähdykseen, miettimiseen. Kieltää että heikkoutta olisi.

Ja siinä hetkessä, kun katson omaan itseeni ja kauhistun sitä mitä näen, sitä rikkonaisuutta. Silloin tarvitsen Jeesusta. Tarvitsen armoa. Tarvitsen toivoa. Tarvitsen tiedon siitä, että olen luotu, tarkoitettu, ennalta suunniteltu, valittu, tärkeä. Että minun elämälläni on tarkoitus ja minun olemassaolollani merkitys.

"Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?" Ps. 27:1

Tyhjiin puristettua

Jotenkin niin tyhjiin puristettu olo. Jollakin lailla. En osaa selittää. Mitään ihmeempää ei ole edes tapahtunut. Kauhea tarve kirjoittaa, enkä tiedä mitä kirjoittaisin. Ihan kuin iso käsi puristaisi keskivartalosta. Kumma fiilis. Pitää hengittää syvään, rauhoittaa mieltä. Ei hätää.

Mitä sanoisin
ei ole sanoja
ei lausetta muodostu huulille
istun ja tuijotan tyhjää
kuin hullu
suu auki
järkeä vailla.

Mitä tässä tekisi tai sanoisi
turhautuminen painaa mieltä
huuto pyrkii ulos sisältä
vaan mitään ei kuulu

Vuosien taakka painaa harteita
pikakelaan aikaa eteenpäin
kasvot uurteita, polkuja täynnä
tunnen itseni satavuotiaaksi
vanha mieli
nuoressa ruumiissa.

Levoton mieli
ei jaksa keskittyä
kaikkea pitäisi
mihinkään ei ryhdy
mitään ei saa aikaan
leijailen päivästä toiseen
tarttumatta mihinkään
tahtoisin kellua
mielen pinnalla
iloita vähistä elämäni päivistä
hyvästä biitistä
kissan kehräyksestä
lumen painosta puiden oksilla

***

Katkeaa ajatus
kuin jäätynyt heinän korsi.