Ristin edessä
vailla meriittejä
kädessäni
mutaa
ulpukanvarsia

opettaako armosi
minua armahtamaan
itseni?

avaan nyrkkiin puristetut käteni
karttani tuhkaa vain
tuhkaa vain.

***

Hetkessä elämisen
vaikeus
kun huomista ei ole
ja eilinen tuska, ilo
mennyt.

miten sietää
nykyhetkeä?

***

Turhaa kuoriutuu pois
vaatekappaleita, koruja,
kasvomaalia, sanoja.

Huokaus
rukoukseni.

Purkua

Lainasin runokirjoja piiiiitkästä aikaa kirjastosta. Ne innoittavat itseäkin kirjoittamaan. Pitäisi ottaa rutiini kirjoittamisesta, kirjoittaa joka päivä. Edes vähäsen. Ei se haittaa mitä tekstistä tulee. Kymmenestä runosta yksi voi olla kelvollinen, mutta ei ne muutakaan ole hukkaan heitettyjä. Kaikki se on jotakin purkamista, itsestä ulos. Se tekee hyvää, puhdistaa.

Otin kirjastosta Kourallinen valoa - Nykykreikkalaisen runouden antologian. En ole vielä syventynyt tarkemmin. Luin myös Leea Kedon Sydämenviiva nimisen runokirjan ja pidin niistä runoista kovasti. Joskus nuoruudessa lainasin paljon runokirjoja ja luin. Lemppariani Arja Kuismaa ei löytynyt paikallisesta kirjastosta. Nostalgian vuoksi olisin halunnut lukea hänen runojaan taas.

Tässä pari omaa. Työmaan inspiroimia, ehkä aika synkkiäkin.

Nukahtaa runojen lauluun.
Peipposen viimeinen soolo.
Käpyjä putoaa cembroista
ikiunta nukkuvat
hautojen alla
ja päälläkin
tulevat ruumiit.

Alfa ja omega.

Papin kaavun
mustassa liinassa
omega.

Kappelin hiljaisuudessa
kaikuu itku.

***

Enää en jaksa
pitää kiinni ja puristaa
kangistunein nivelin
rusennan nyrkissäni
sudenkorentoa.

***

Katsoin sadetta
jota jatkunut
40 päivää
40 yötä

Helmien toivossa
jätin simpukat
avaamatta.

Koriini keräsin
lammen pohjasta
mutaa
ulpukan kukintoja. 

Olen nyt vähän niin kuin
tuo tyhjä lintujen
ruokinta-automaatti
vihreä, muovinen
keskellä kesää tönöttää
laiskan puutarhurin pihassa.

Siinä, samanlaisena,
seuraavanakin vuonna.
Sateet huuhtoo, pakkanen korventaa.
Vaan kas, pikkulintu
laskeutuu
sydämelleni ruokailemaan.

Olkoonkin että olit "vain" kissa
Olit Kissa
Olit The Kissa.
Sinä olit minun vauvani. Se ihana, raivostuttava karvapallo, joka syöksyi mikroon sillä sekunnilla, kun ovi aukesi ja ruokanne oli sulamassa. Sain laittaa sinut ainakin kolme kertaa lattialle tasolta kun laitoin ruokaa. Söit muiden sapuskat jos sait tilaisuuden. Pissasit olohuoneeseen, työhuoneeseen, eteiseen ja keittiöön. Ajoit muita kissoja joskus takaa. Tulit nukkumaan rinnan päälle kun katsoin televisiota tai makasin sohvalla. Purisit ja puskit kättäni aina. Tulit juosten luokseni kun kutsuin sinua nimelläsi. Sinä pelkäsit kovia ääniä ja toisinaan kuulostelit ovelle päin, eteiseen päin. En tiedä mitä siellä kuulit. Olit joskus säikky ja luonteesi oli avoimen rakastava, mutta herkkä. Me olimme yhtä, sinä ja minä. Minä olin sinun emosi ja me molemmat olimme sellaisia. Vähän rikkinäisiä, vähän kurjista oloista. Rakkautta vailla. Sitä minä annoin sinulle. Ja sinä lohdutit minua olemuksellasi. Sinussa oli sellaista viattomuutta, kuin lapsessa on. Samaa ennakkoluulottomuutta. Ja kaikesta menneisyydestäsi huolimatta, sinä luotit. Rakastit.

Annoin aikaani, siivosin pissoja. Pyykkäsin verhoja. Peittelin sohvat. Irroitin listoja, lotrasin etikkaa. Stressasin sitä, että sinuun sattuu. Minuun sattui kun sinuun sattui. Vein sinua eläinlääkäriin, hoidin sinua. Otin sinut syliin. Itkin. Siivosin. Hoivasin. Lääkitsin. Kampasin. Ruokin. Pesin sinut kun olit likainen. Rapsutin sinua, kun kaipasit huomiota. Sinä olit minun kissani. Sinä olit minun punainen kollini, se jota minä toivoin. Nyt sinua ei enää ole. Eilen olit vielä tässä, nyt olet poissa. Sitä on vaikea hyväksyä. Miten joku, joka ensin on tässä, onkin yhtäkkiä "ei missään"?

Tuntuu pahalle kun ajattelen, että sinun ruumiisi on siellä mullan alla, kylmässä, kosteassa, savisessa maassa. Sitten yritän ajatella, että et sinä siellä ole. Se on vain kuori. En tiedä missä sinä olet. En tiedä tapaanko sinua vielä joskus jossakin. Saanko vielä koskettaa pehmeitä korviasi, silittää kullanpunaista turkkiasi. Sinä olit minulle niin rakas.

Täällä on niin hiljaista ja rauhallista. Et ole enää jaloissa kun liikahdan. Et ole työpöydällä kun yritän kirjoittaa tietokoneella. Et ole keittiön pöydällä kun avaan jääkaapin oven. Et tule minua aamulla portaikossa vastaan. Tämä hiljaisuus raastaa reikää minun sydämeeni. Tämä rauha on paha, koska se tarkoittaa, että yksi on joukosta poissa.

Kun luulen
eikö tässä elämässä riittävästi
tuskaa, kärsimystä
se ylittää uuden kynnyksen
kipu nakertaa reittejä sydämeen
kuin rankkasade hautausmaan hiekkakäytävään
puiden juuret paljastuvat
kuin luut polkujen alta
kuolleet luut.

En haluaisi päästää irti
En haluaisi tehdä päätöstä
En jaksaisi enää

Silti tulee uusi päivä.
Elämä jatkuu.
Maailma ei romahtanutkaan.
Vaikka yksi on joukosta poissa.

Pari runoa

Tässä seison vavisten,
jalat ovat kuin hiekkaa vaan,
mut vahva kallio hiekan alla,
siellä jossain
mua kannattaa

Pelko kourii rintaa
haluaa minut lamauttaa
pelko siitä mihin rantaan
saapuu kaiken läpi kuljettuaan?
Tunnenko tätä vierasta satamaa
Isä,
minua pelottaa. 

Vaan sinun on ranta,
pursi, merikin.
Kaikki luotu
kuten minut itsenikin.
Minne tahansa piiloutuisin,
aamuruskon taakse karkaisin
sinun armosi löytäisi minut sieltäkin.

Rohkeus ei ole pelottomuutta,
se on sitä että pelosta huolimatta,
outoa vettä kohti lähtee taas seilaamaan.
Uskon siihen, että vesi mua kannattaa
jos katseeni Jeesukseen saan kohdistaa
hän ei päästä mua pinnan alle vajoamaan
vaan ikuisesti saan kulkea mukanaan,
olla lapsenaan.

Tyttö ja omenapuu

Pikku tyttö vaaleatukkainen
kerää tulppaaneja alla kukkivien omenapuiden
onkohan tää kuva aito,
vai pelkkä utuinen
kesän kuvajainen?

Keijukainen, ihananainen,
kerrassaan suurenmoinen
täydellinen, luotu lapsukainen
hiuksissansa aurinko.

Valkoisena pilvenä maahan sataa
omenapuun kukkasten terälehdet ruohon koristaa
valmistautuu suveen, kukkakruunun päähän painaa
luonto kukoistamaan puhkeaa,
tuoksu syreenin ja sateen on parfyymia huumaavaa,
lämpö, kesä, helli jo ihmislasta odottavaa

Outoa valoa

Olen välillä ajatellut sitä sanontaa, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Onko se todella niin? Olen ajatellut, että entä jos kaiken läpi rämmittyään, kuraisin saappain, polvet ruvella ja kämmenet asvaltti-ihottumaa täynnä, saapuu perille, kaiken kuluttaneena, karrelle palaneena, harmaan kiven läpi tunkeutuneena, ei tulekaan vahvemmaksi vaan heikommaksi? Että on kuin varjo vain siitä mitä joskus on ollut, koska elämä itsessään on kuluttanut värit hahmosta? Pahan nähtyään, pelkää näkevänsä entistä enemmän pahaa eikä niin, että lakkaisi pelkäämästä sitä?

Ehkä ensin pitää miettiä, mitä tarkoittaa "olla vahva". Kuka on vahva, millainen on vahva ihminen? Se joka kestää kaikki iskut murtumatta? Se joka on kylmä ja kova, eikä tunne, ei anna tunteiden satuttaa? Vai se, joka kaiken jälkeen, vielä tuhkastakin nousee, pelokkain silmin kohtaamaan seuraavankin aamun, pelossa, hauraana, mutta silti, nousee. Jos se on vahvuutta, tulla heikoksi. Ehkä rohkein on se, joka myöntää olevansa pelkuri. Koska kuka koskaan sanoisi itseään pelkuriksi?

Säkenöinkö minä
outoa valoa,
pimeää valoa?
Ääriviivani on piirretty
ohuella hiilellä
tuskin havaittavasti
häilyvä kuvajainen
veden pinnalla.

Katson tiikerinsilmien läpi
olen venyvää materiaa
kuljen ohi eilisen ja huomisen
tässä päivässä
pysähdynkö? Menenkö ohitse?

Kipu kumittaa viivoja minusta
enää olen narulla riippuvan lakanan takana
kumottava kuvajainen
aave.

Kosketan kasvojani
tunnenko itseäni
mihin ovat
juureni työnnetyt?

Jatkan. Kaikesta tästä huolimatta
tulee
uusi huominen.

Ajatuksia tästä hetkestä

Paljon luonnoksia, joita en ole julkaissut täällä. Äänetöntä huutoa ja kipua, joka on jäänyt roikkumaan ilmaan, vailla ääntä. Miksi sitä aina kipuaan huutaa, harvemmin iloa? Surusta tulee paremmat riimit kuin ilosta. Se on kyllä ihan epäreilua se. Tai sitten en vain osaa kirjoittaa ilosta. Tai en ole vielä kokenut sitä täydesti. Mene ja tiedä. Olen kyllä viime aikoina kokenut enemmän iloa kuin surua.

Nyt olen flunssan kourissa. Olisi aikaa luoda tekstiä. Minusta kasvaa kohta juuret sohvaan ja jään siihen kiinni. Kun jaksan, kipuan yläkertaan ja haen sieltä paperia ja kyniä ja piirrän. Tai ehkä vesivärit. Luon jotakin. Koetan ainakin.

Minua on hoivattu. Minulle on tehty kanakeittoa ja tuotu jäätelöä, kaupasta kurkkupastilleja. Olen onnekas ja olen siitä kiitollinen vilpittömästi.

Tänään ilma oli kuin morsian. Olisin halunnut mennä ulos. Aurinko on paistanut niin upeasti. Ruoho vihertää, elämää puskee ylös maasta. Se on niin hienoa, joka kevät. Kuin uusi armo. Aina se jaksaa ihastuttaa, ihmetyttää, tekee kiitolliseksi, nöyräksikin.

Keväisin minun tulee ikävä koiraa. Sitä kumppania, joka koluaa joen rantoja, metsien tiheikköjä kanssani. Tutkii kevättä, sitä likaisuutta joka paljastuu maan alta ja se on niin hienoa! Se likaisuus, märkyys, maan haju. Ja me menemme ja kierrämme, käännämme joka kiven, tutkimme jokaisen hajun, tarkkaamme muuttolinnut ja kukkivat sinivuokot. Sanatonta yhteisymmärrystä minun ja eläimen välillä. Omissa oloissamme, ajatuksissamme, vaistojemme varassa, mutta silti yhdessä. Elämme kevättä. Kevät on koirakuumeen aikaa.

Minulla on kiitollinen olo monestakin asiasta. Tuntuu, että hetkeksi ne pimeät enkelit ovat väistyneet ympäriltämme ja tilaan on tullut uutta valoa, kirkkaampaa. Niin nopeasti elämä voi muuttua, hyväksi, pahaksi. Se on tätä elämisen sietämätöntä keveyttä ja raskautta. Osata elää päivä tai hetki kerrallaan, koska tulevaisuutta ei vielä ole ja menneisyyten en voi vaikuttaa. Niin yksinkertainen lause, "elää päivä kerrallaan" ja niin vaikea toteuttaa käytännössä. Yritän kuitenkin.

Nyt on taas epäröintiä, haparointia seuraavan askeleen edessä. Menenkö pitkin polkua, lähdenkö metsään, nuljahtaako nilkka sammaleen peittämän kiven alla? Astunko kyyn päälle, joka lymyää auringonläikässä polulla? Paljon kysymysmerkkejä jotka jäävät leijumaan ilmaan, mutta ei se haittaa. Joskus ne muuttuvat pisteiksi, ehkä pilkuiksi tai jopa huutomerkeiksi.

Elämä vie ja kantaa. Jumala vie ja kantaa, kuljettaa, jos annan luvan. Ja joka päivä, minä annan luvan, uudelleen.

Sinä annat sairauden tulla,
jotta muistaisimme millaista on olla terve.
Sinä sallit surun tulla,
jotta muistaisimme mitä on ilo.
Sinä sallit kivun, jotta kiittäisin kivuttomuudesta,
iloitsisin tästä päivästä kuin uudesta keväästä.

Sinä annoit henkesi, jotta oppisin mitä on rakkaus.
Sinä teit minusta heikon, jotta en turvaisi itseeni,
vaan antaisin kaiken Sinun pyhiin käsiisi
Sinä annat elämän
ja otat elämän pois.
Sinun käsissäsi muovautuu kaikki:
aika ja avaruus,
ilo ja kasvu
ihmiselämän vahvuus ja hauraus.
Siksi minä kiitän.
Kiitän tästä sairaudestakin.

***

Olen kyselijän paikalla. Olen kuin lapsi. Minulla on niin paljon kysyttävää.
Kaipaan vastausta niin moneen kysymykseen
mutta on kuin katsoisin kallioon. Vakaaseen, suureen, hiljaiseen.
Se ei vastaa minulle.
Sinä vaikenet.
Silläkin on tarkoituksensa - vaikenemisella.
Sinä tiedät, ettei minun uskoni
koetusta kestä
minun kultani sulattamista
minun hiilestäni ei tule timanttia tiukassa puristuksessa
olen vain mustaa utua paperilla
pastellin viivähdys, joka pyyhkäistään pois sormella ja siitä jää vain
hentoinen jälki. Ajatus.
Sitä minä olen
vain hentoinen jälki,
joka katoaa tuuleen.