Wednesday, April 29, 2015

Outoa valoa

Olen välillä ajatellut sitä sanontaa, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Onko se todella niin? Olen ajatellut, että entä jos kaiken läpi rämmittyään, kuraisin saappain, polvet ruvella ja kämmenet asvaltti-ihottumaa täynnä, saapuu perille, kaiken kuluttaneena, karrelle palaneena, harmaan kiven läpi tunkeutuneena, ei tulekaan vahvemmaksi vaan heikommaksi? Että on kuin varjo vain siitä mitä joskus on ollut, koska elämä itsessään on kuluttanut värit hahmosta? Pahan nähtyään, pelkää näkevänsä entistä enemmän pahaa eikä niin, että lakkaisi pelkäämästä sitä?

Ehkä ensin pitää miettiä, mitä tarkoittaa "olla vahva". Kuka on vahva, millainen on vahva ihminen? Se joka kestää kaikki iskut murtumatta? Se joka on kylmä ja kova, eikä tunne, ei anna tunteiden satuttaa? Vai se, joka kaiken jälkeen, vielä tuhkastakin nousee, pelokkain silmin kohtaamaan seuraavankin aamun, pelossa, hauraana, mutta silti, nousee. Jos se on vahvuutta, tulla heikoksi. Ehkä rohkein on se, joka myöntää olevansa pelkuri. Koska kuka koskaan sanoisi itseään pelkuriksi?

Säkenöinkö minä
outoa valoa,
pimeää valoa?
Ääriviivani on piirretty
ohuella hiilellä
tuskin havaittavasti
häilyvä kuvajainen
veden pinnalla.

Katson tiikerinsilmien läpi
olen venyvää materiaa
kuljen ohi eilisen ja huomisen
tässä päivässä
pysähdynkö? Menenkö ohitse?

Kipu kumittaa viivoja minusta
enää olen narulla riippuvan lakanan takana
kumottava kuvajainen
aave.

Kosketan kasvojani
tunnenko itseäni
mihin ovat
juureni työnnetyt?

Jatkan. Kaikesta tästä huolimatta
tulee
uusi huominen.

Saturday, April 25, 2015

Ajatuksia tästä hetkestä

Paljon luonnoksia, joita en ole julkaissut täällä. Äänetöntä huutoa ja kipua, joka on jäänyt roikkumaan ilmaan, vailla ääntä. Miksi sitä aina kipuaan huutaa, harvemmin iloa? Surusta tulee paremmat riimit kuin ilosta. Se on kyllä ihan epäreilua se. Tai sitten en vain osaa kirjoittaa ilosta. Tai en ole vielä kokenut sitä täydesti. Mene ja tiedä. Olen kyllä viime aikoina kokenut enemmän iloa kuin surua.

Nyt olen flunssan kourissa. Olisi aikaa luoda tekstiä. Minusta kasvaa kohta juuret sohvaan ja jään siihen kiinni. Kun jaksan, kipuan yläkertaan ja haen sieltä paperia ja kyniä ja piirrän. Tai ehkä vesivärit. Luon jotakin. Koetan ainakin.

Minua on hoivattu. Minulle on tehty kanakeittoa ja tuotu jäätelöä, kaupasta kurkkupastilleja. Olen onnekas ja olen siitä kiitollinen vilpittömästi.

Tänään ilma oli kuin morsian. Olisin halunnut mennä ulos. Aurinko on paistanut niin upeasti. Ruoho vihertää, elämää puskee ylös maasta. Se on niin hienoa, joka kevät. Kuin uusi armo. Aina se jaksaa ihastuttaa, ihmetyttää, tekee kiitolliseksi, nöyräksikin.

Keväisin minun tulee ikävä koiraa. Sitä kumppania, joka koluaa joen rantoja, metsien tiheikköjä kanssani. Tutkii kevättä, sitä likaisuutta joka paljastuu maan alta ja se on niin hienoa! Se likaisuus, märkyys, maan haju. Ja me menemme ja kierrämme, käännämme joka kiven, tutkimme jokaisen hajun, tarkkaamme muuttolinnut ja kukkivat sinivuokot. Sanatonta yhteisymmärrystä minun ja eläimen välillä. Omissa oloissamme, ajatuksissamme, vaistojemme varassa, mutta silti yhdessä. Elämme kevättä. Kevät on koirakuumeen aikaa.

Minulla on kiitollinen olo monestakin asiasta. Tuntuu, että hetkeksi ne pimeät enkelit ovat väistyneet ympäriltämme ja tilaan on tullut uutta valoa, kirkkaampaa. Niin nopeasti elämä voi muuttua, hyväksi, pahaksi. Se on tätä elämisen sietämätöntä keveyttä ja raskautta. Osata elää päivä tai hetki kerrallaan, koska tulevaisuutta ei vielä ole ja menneisyyten en voi vaikuttaa. Niin yksinkertainen lause, "elää päivä kerrallaan" ja niin vaikea toteuttaa käytännössä. Yritän kuitenkin.

Nyt on taas epäröintiä, haparointia seuraavan askeleen edessä. Menenkö pitkin polkua, lähdenkö metsään, nuljahtaako nilkka sammaleen peittämän kiven alla? Astunko kyyn päälle, joka lymyää auringonläikässä polulla? Paljon kysymysmerkkejä jotka jäävät leijumaan ilmaan, mutta ei se haittaa. Joskus ne muuttuvat pisteiksi, ehkä pilkuiksi tai jopa huutomerkeiksi.

Elämä vie ja kantaa. Jumala vie ja kantaa, kuljettaa, jos annan luvan. Ja joka päivä, minä annan luvan, uudelleen.