Minä en olekaan hullu.
Kaikista ajatuksista ja vellomisista huolimatta.
Tämä olen minä. Sellainen ihminen joka olen.
Sellainen hermosto kuin minulla on.
Looginen selitys sille, miksi minä reagoin näin.
Minä saankin olla minä! Minun herkkyyteni ei ole mitään keijukaisuutta, ei mitään mitä pitäisi kitkeä pois ja yrittää tukahduttaa, repiä juurineen kuin voikukkaa kukkapenkistä.
Eikä se tarkoita sitäkään, ettenkö vastuussa olisi tekemistäni ja sanoistani. Olen.
Voi kunpa joku olisi joskus sanonut, ettei se ole paha, herkkyys. Ettei tarvitse tukahduttaa, turruttaa, puuduttaa, sivuuttaa, työntää pois, mitätöidä, vähentää, yrittää enemmän, paremmin... Kunpa joku olisi sanonut, että riittää. Kun aina on ollut "ei riitä". Kuiskaan itselleni, hiljaa, riittää. Riittävän hyvä. Riittääkö se, että sanon sen itselleni? En voi muutakaan, olkoon kuiskaus rukoukseni. Silloin se riittää.
Minun ei tarvitse olla sinä, tai joku muu.
Minun ei tarvitse kestää sitä mitä sinä olet kestänyt.
Minun ei tarvitse enää pyytää anteeksi sitä mitä minä olen.
Miten suuri ja hauras ajatuksen kupla,
niin kauan olen siinä ajatuksessa ollut, ettei minulla ole mihinkään oikeutta. Ei mihinkään.
Edes olemassaoloon.
Edes hengittämiseen, sillä sekin jotakuta loukkaa.
Kuinka minulla olisi voinut olla oikeutta johonkin suurempaan!
Nyt olen valmis luopumaan siitä, millainen minun pitäisi olla.
Päästämään tämän leijan lentämään ilmaan, katoamaan korkealle kauas taivaisiin, pilviin.
Kun en koskaan pystynyt yltämään kenenkään vaatimuksiin, edes itseni.
Itseäni kohtaan kaikista ankarin olin.
Mikään ei koskaan riittänyt.
Se mitä tein, mitä jätin tekemättä.
Mitä olin. Miten olin.
Itselleni kaikista pahin.
Ketään toista samoin en olisi kohdellut, yhtä pahasti.
Kaikilla muilla oli oikeus olla olemassa.
Haluan päästää kaikesta irti.
Kun kuitenkaan en pysty niihin rimoihin yltämään.
Voikin lakkaa yrittämästä.
Vapauteen hän sanoi, vapauteen eikä orjuuden ikeeseen.
Riittävä en ollut. Vaimona, naisena, ystävänä, ihmisenä, uskovana, ihmisenäkään.
Sitten äkkiä kohtaakin ihmisiä, jotka rakastavat sellaisenaan. Sanoillaan ja teoillaan. Katsovat silmiin, täynnä aitoutta eikä teeskentelyä, ja sanovat: sinä olet rakas ja hyvä. Miten paljon se korjaa, muutama sana, sanoa ne niin että tarkoittaa. "Katso tätä tyttöä tässä, tämä on minun tyttöni. Katso miten kaunis hän on!"
Mitä?
Kenestä puhut?
Minusta...?
Tämä on minun rukoukseni.
Se mitä minun ei tarvitse pyytää anteeksi.
Minä vain olen ja hengitän, tässä
Pyhyydessäsi. Eikä tarvitse mitään.
Sinä teit jo ristillä kaiken, siellä on minunkin syyllisyyteni naulattuna. Riittämättömyyteni.
Tänään sinä sanot minulle: se riittää.
Amen.
