Saturday, June 25, 2016

Puu, jota kaikki lapset pelkäävät

Mihin loppuivat
minun rajani
ja alkoivat jonkun toisen
ääriviivat?

Olen harhaillut näillä tuntemattomilla poluilla niin kauan
etsinyt sitä valonsädettä hämärässä metsässä
sitä sädettä joka siilautuu synkän puuston lävitse ja osuu maahan
Niin kauan että minustakin on tullut osa metsää
musta, vanha, synkkä puu, keskellä pimeintä korpea
sellainen puu
jota kaikki lapset pelkäävät

Enää en tiedä, kuka olen
millainen ihminen minusta tuli
kaiken päättyminen pelottaa
onko minulla enemmän menetettävää,
kuin uskoinkaan?

Entä jos
kirkkauden rajan tuolla puolen
onkin pimeää?
Vai odotatko minua siellä Isä?
Ovatko minun enkelini,
ne joita en koskaan tavannut
vastassa?
Kuinka voisin luottaa siihen
että kaikki järjestyy?
Että käärmeen pää on jo murskattu?
Minulla on vain sinun sanasi. 
Kuinka voisin luottaa?
Vaikka sinun kättesi jäljet
kaikki merkit
ovat edessäni.
Silti pala Tuomasta, minussa.

Tahtoisin pitää, kaikki langat suorina ja selvinä käsissäni,
puristaa tiukasti ohjaimia,
suunnata kulkua vain tasaisia väyliä pitkin
mutta teiden kuntoon en voi vaikuttaa.
Eikä ne hitto vieköön ole kuopattomia.

Voimat väsyvät.
Sisälläni yhä
se pieni tyttö itkee,
vuodesta toiseen.

Tästä kaikesta haluaisin
sinun kanssasi puhua
Sinä tunnet sen pimeän polun
sinäkin olet ollut siellä
liian kauan olet ollut.

Joko on aika
meidän molempien olla vapaita?  

Toivo on ompelulankaa ohuempi
Hämähäkinseittiä hauraampi
Oikeastaan, nuo molemmat asiat
ovat aika vahvoja. Mittapuussaan.

Thursday, June 2, 2016

Muistokirjoitus

Kaikkien näiden vuosien jälkeen, yhä kirjoitan sitä samaa muistokirjoitusta. Kirjoitusta elävälle kuolleelle, hänelle joka elää, mutta on kuollut. Sinulle. Vanhoista valokuvista näkee ajan kulun. Juonteet kasvoillani ovat syventyneet. Enää emme ole nuoria. Enää ei nuoruuden kasvukivut meitä runtele, nyt on uudet vastuut ja murheet. En tiedä mitä sinulle kuuluu, välillä se yhä satuttaa. Mietin missä vaellat. Löydätkö onnesi. Uskallatko levittää mustat siipesi ja lentää. Ne ovat kauniit siivet. Kunpa sinäkin näkisit niin. Mietin, yritinkö muuttaa sinua, sanoinko koskaan, että sinun ei tarvitse? Että saat olla oma itsesi. En kai sanonut. Liian paljon sanoin turhaa, mutta en sitä mitä olisi pitänyt. Nyt en enää voi sanoa mitään. Katson valokuvaa tarkasti, siinä me olemme niin nuoria, nauramme. Minulla on hääpuku ylläni. Sinä mustissa. Aina. Katson kuvaa tarkasti. 

Sinä kävelit pois minun luotani. Usein voin jo nauraa, ajatella mennyttä. Ja toisinaan vielä tulee kyyneleet, niin kuin nyt. Meillä oli niin paljon. Ystävyyttä. Sisaruutta. Rukoilen puolestasi. Kaipaan sitä sanatonta yhteyttä, jota ei enää koskaan voi syntyä kenenkään kanssa. Enää koskaan en saa ystävää, joka oli sinun kaltaisesi. Minun on päästettävä irti. Me kasvoimme yhdessä. Lapsista aikuisiksi. Haparoimme. Enää minä en ole lapsi, minä kyllä kasvan, mutta en enää lapsesta aikuiseksi. Sitä aikaa ei enää saa takaisin. Se on mennyttä. Osa minua, joka elää yhä. Eikä se kuole, sinä et kuole minusta koskaan.  Pysyt aina siellä, sydämenpuolikkaassa. Vaikka kuinka pienenä, mutta minä en unohda.

Jaoimme niin paljon, koko elämän. Kaiken tuskan ja kivun ja yritimme rämpiä läpi nuoruuden ja parhaamme mukaan, taiteilla korkokengillä liukkaalla jäällä. Varoa, ettei nilkka taittuisi. Ei ollut aina käsiä tukemassa meitä, mutta sinulla oli minut ja minulla oli sinut. Friends forever, sydämen puolikkaassa. Sinä olit minun siskoni.

Mietin, kirjoitanko tämän kaiken tänne. Pyyhinkö tekstin taas kun saan sen valmiiksi. Hautautuuko se muiden tekstien ryöppyyn, kaikkien turhien sanojen joukkoon joita kaikkeus on pullollaan. Löydätkö sen, jos etsit. Etsitkö? Haluaisinko että löytäisit? Jos löytäisit, en tiedä mitä sanoisin. Ehkä, että minä haluan antaa anteeksi, vaikka et pyytäisi. Haluan toivottaa sinulle hyvää elämää. En halua sinulle mitään pahaa. En odota enää mitään. Päästän irti. Myönnän, olen ollut katkera, olen surrut, kysynyt miksi, miksi, miksi? Olen ollut yksin. Se on satuttanut enemmän kuin uskoin todeksikaan. Se vain kertoo siitä, miten tärkeä olit minulle. Miten paljon sinun ystävyytesi merkitsi minulle. Kuinka paljon olen sinussa menettänyt. Sinä olet aina ollut ainoa, jonka seurassa olen saanut olla oma paska itseni. Niin rikki ja romuna kun voi olla. Vailla teeskentelyä, vailla naamioita. Niin täynnä tuskaa ja kipua kun voi olla. Tai naurua. Miten nauru on aikuisista kuollut, minustakin. Enää ei asiat naurata. Me nauroimme niillekin, mille ei olisi saanut. Mutta kun ei pystynyt muuta.

"Puoltakaan, en sun kivustas voi tietää, sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää. Mutta joku aamu, tiedän sen, heräät huomaamaan, sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan. Sä oot kaunis. Vaikket enää tunne niin. Ne vaikka veivät, sulta uskon ihmisiin. Ja hetken vielä, nukkuu puoli maailmaa, hetki vielä, kirkas aamu aukeaa. "

https://youtu.be/2H57cPsoTLY 

Miksi meidän ympärillä pelko asustaa?
Ehkä vastausta ei löydy enää koskaan.
Tiedän että kaikkea ei saata unohtaa,
mutta toivon että anteeksi voi antaa.

Sinä olet minun siskoni, en tahdo että kilpailumme jatkuu.
Sydämeni murtuu.