Kaivo

Eilen yksi ihminen kohtasi minut. Työn puolesta, lyhyesti, mutta sen ajan minkä kohtasi, hän oli läsnä. Hän puhui minulle ystävällisesti. Hän selitti. Hän ei moralisoinut tai kertonut mielipiteitään. Hän oli asiallinen. Se muutti minun apean olotilani koko päiväksi. Mietin miten suuri asia se on, että kohtaamme toinen toisiamme. Miten paljon tässä maailmassa on niitä alaspainajia, niitä joiden on pakko saada aina olla oikeassa ja kertoa mielipiteensä. Miten joskus tarvitsisi sitä ihmistä joka vaan kuuntelee ja hyväksyy ja kohtaa. Sanoo että olet ihan hyvä. Selviät kyllä. Joskus vaan tarttis sitä, että joku rohkaisisi. Sanoisi jonkun hyvän sanan. Niinkö vähän sanomme toisillemme asioita, jotka on tärkeitä? Sanoja, jotka nostaa alas painamisen sijaan? Niinkö vähän?
Tuntuu, että olen niin tyhjä välillä. Niin tyhjä kaivo, jossa ei ole yhtään mitään. Tyhjää, kolkkoa, limaista ja märkää, niin kuin tyhjässä kaivossa. Mutaa pohjalla vähän. Että se on minun sydämeni, se tyhjä kaivo. Miten sieltä voisi ammentaa raikasta vettä muille, kun ei ole itselleenkään? Jos sinne joku kaataa tilkan, se sekoittuu mutaan ja tulee likaiseksi. Se ei riitä. Ämpärillinenkään ei tee muutosta. Mitä on sata litraa tyhjässä kaivossa? Kaksisataa?

Miten tuon kaivon puhdistaisi? Kenellä olisi ammentaa elävää vettä, niin paljon, että se puhdistuisi. Tuntuu, että kaivoani on vain tyhjennetty viime vuosina ämpäri ämpäriltä.

Sitten tulee valkoinen kissa, ja puskee olkapäähän. Kehrää. Jää siihen. Lähelle. Se ei moralisoi. Se ei kerro mielipiteitään. Se vaan on.  Sille minä riitän.

Näillä ajatuksilla tänään.