Monday, September 11, 2017

Mätänevää

Kaikenlaista mätänevää
tässä syksyssä
perennojen lehdet
puiden armeijanvihreä muuttuu oranssiin ja kultaan
mätänevät ajatukset
kuin sienet
jotka lätsähtävät vanhuuttaan eltaantuneiksi kasoiksi
kunpa ajatuksenikin
samalla tapaa katoaisivat
ja lakkaisivat olemasta
tomua vain.

Aina koetan harpata liian pitkälle
liian leveän ojan yli
sen sijaan
että panostaisin kunnollisen sillan rakentamiseen
sellaiset jutut on aina olleet
niin vaikeita
suunnittelu
hidas kehittyminen
naulojen ostaminen
KUN PITÄISI OLLA JO VALMISTA KIROSANA!

Tämäkö se koulu
jolla minusta nuijitaan
kärsimättömyys pois?
Tämä vauvajuttu
välillä keskityn
olennaiseen
hymyilen, leikitän, rakastan,
pysähdyn
välillä kaikki vilistää mielessä
pyykki
remontti
piha
rentoutuminen (mitä se on)
asioiden hoitaminen
Kun ei ole tottunut jättämään kaikkea roikkumaan.

Kysyn
miksi kaiken pitäisi olla valmista
ei koskaan tule valmista
edes silloin
kun elämän mittainen matka loppuu.
Milloin opin?
En tarvitse kenenkään mielipidettä.
Saan ihan itse päättää.
Sanoa kerrankin että ei käy.
Milloin oi milloin?
Siinäkin hosun. Haluaisin jo nyt.
Olla parempi.

Missä se oivallus,
että jo riittää?
Minä riitän.
Tämä epätäydellisyys on täydellistä
tämä riittämättömyys riittävää.
Minussa se kaikki
mitä tarvitaan.

Milloin uskon?
Että
se on jo
täytetty?

***

Puintiaika.
Mihin on kaikki kesät kadonneet
sateisiin
usviin
kylmiin iltoihin
aina syksyssä
luopumisen haikeus
kuoleman kosketus
vaikka elämän lupaus
säilyy
siellä mullan alla.

***

Välillä kaikki on niin haurasta
niin haurasta että sudenkorennon siiven isku
rikkoisi sen
mielen, ruumiin, jaksamisen, ilon
mihin katosivat ne lapsuuden päivät
joissa ei ollut vastuun painavaa taakkaa
nyt vasta ymmärrän
lasten kaltaisten
Taivasten valtakunta

***

Onko minussa riittävästi naista
riittävästi emäntää ja akkaa
munaakin pitäisi olla
naisellisuutta, kellohelmaa,
mitä hiivattia se sitten tarkoittaakaan
onko minussa
riittävästi äitiä, lämpöä, rakkautta,
kykyä olla kärsivällinen, syliä
kun tuntuu että olen se
talven yli pihalle jäänyt
rottinkituoli
maalit hiutuneet
kaikki olennainen
- katkennut pinna

***

Tästä keskeneräisyydestä
voisin kirjoittaa loputtomasti
annan kaiken tulla
mitä hyödyttää työntää tätä sisälle
kun keuhkot räjähtää
siitä tukahdetusta huudosta.

Poltan kirjeitä saunan pesässä.
Olo turta.
Ei se kadota minun menneisyyttäni
tuhka pyyhi arpiani.
Kaikki ne asiat
sydämen sarkofagissa.
Kenellekään
en kerro
enkä näytä.
Sitä mustaa sisustaa.
Sinetöin ikuisiksi ajoiksi.
- mutta Jumala tutkii sydämet.

***

Mitä se on
olla äiti.
Se on sitä kun
katsoo pahaa haavaa
eikä näytä pelkoa
se on tyynnyttävä puhe
kun sisäisesti kirosana
se on sitä kun katsoo
pientä elämää
ja ajattelee
että jos en mitään elämässä
jos en mitään osannut
pystynyt
kyennyt
saavuttanut
- niin tämän saatoin maailmaan.
Jos en mitään muuta.

***

Tämä tunne
kuin tumma satiiniliina
kireästi kaulan ympärillä
palan tunne
aina ei muista
että se nousee
kuin meren aalto
voimakkaana
pelottavana
mutta lopultakin
särkyy rannan kallioihin.
Ei sitä muista.

***

Laukkaa laukkaa nopeasti
hevoseni tumma
alta yön piinaavan
hulmuharja humma

Iske iske kipinää
kaviosi rauta
polta pois painajaiset
niille syvä hauta.
 

2 comments:

Hitunen said...

Voi Reeta, miten osaat sanoiksi pukea kaiken riittämättömyyden! Kyllä sinä muutakin tähän maailmaan olet saattanut; nimittäin juuri nämä ajatuksesi, runosi, joissa sanat soljuvat eteenpäin kuin vesi purossa. Hienoa, että pystyt purkamaan ajatuksiasi näin. Aavistan jotain tunteistasi, sillä äitiys on aina ristiriitainen matka omaan itseen. Parasta, että kaikkea ei tarvitse itse kantaa. Ja sinähän tiedät, mistä löytyy ne vahvimmat kädet, jotka loppujen lopuksi kantavat meidät kaikkien synkkienkin hetkien yli valon puolelle. Siunausta syksyysi ja hali pikku kullannupullesi!

Reeta said...

Hitunen, sinä ihana sitkeä lukijani <3 Kiitos sanoistasi. Välillä tuntuu, että olen tehty siitä riittämättömyyden tunteesta... Onneksi on tämä kirjoittamisen keino purkaa näitä ajatuksia. Ja taide. Olenhan minä paljon muutakin tehnyt, itse ei vaan osaa arvostaa omia tekeleitään. Ja nuo Isän kädet, ne kantaa ja kannattaa, todella. Siunaus myös sinulle. Halin pikku-ukkelia kyllä puolestasi :)