Halleluja.
Meillä nukutaan.
Se on ihme.
IHME!
Väsymys kertaantuu kun unta tulee lisää
ei se mitään
pikkuhiljaa
voimistutaan.
Tällä polulla olen oppinut kasvamaan. Saa kasvaa, kivuliaastikin. Heikkona, hauraana, tarvitsevana. Äiditkin tarvitsevat äitiä. Apua saa kyllä, kun osaa pyytää. Heikkouden näyttäminen on vahvuutta. Kulissit on kauniita ja valheellisia. Ei jaksa semmoisia. Aitous on paljon kiinnostavampaa. Ihmisten elämät, raadollisinakin. Ihmisten kasvot, väsyneinäkin.
Eilen juteltiin ukon kanssa. Yhtäkkiä siinä pöydällä olikin läjä unelmia, vähän suunnitelmia. Heittoja. Aina ennen elämän, masennuksen ja väsymyksen realismi on jyrännyt kaikki unelmat. Ei ole rahaa, ei jaksamista, ei aikaa. Nyt niille olikin tullut ihan varkain tilaa. Itkin ilosta. Harvoin niin tapahtuu. Eilen tapahtui. Oli tilaa haaveille. Ihan yhtäkkiä. Ei se vaatinut mitään ihmeitä. Tavallista elämää ja kasvua kipuineen. Siinä ollaan taisteltu jo vuosia. Joskus on vaivannut se, kun ei ole mitään unelmia. Mutta nyt mahdottomalta tuntunut ei yhtäkkiä enää ollutkaan mahdotonta.
Kiitos. Kiitos, että tämä kaikki oli järjestymässä.
Vaikken uskonut, vaikka kipuilin.
Kiitos, että yhä, vaikka tulee vaikeita öitä,
tulee myös niitä hyviä.
Kiitos. Kiitos, että meillä nukutaan.
Amen.
