Sattumuksia

Pari viikkoa sitten sattui pienelle pojalleni onnettomuus, joka vaati sairaalahoitoa ja veti sielun karrelle. Niin paljon kuin olen pelännyt, että jotakin voi sattua, yrittänyt tehdä kaikkeni, ettei mitään kävisi ja ollut pelon hengellä, neuroottisenakin ja sitten se pahin tapahtuu. Tiedän, että elämä jatkuu ja potilas on ollut niin reipas ja saanut erityisen hyvää hoitoa.  Äiti ei niinkään ole ollut reipas. Ahdistus on vetänyt vatsaan solmun. Tuntuu kuin olisi parin kilon kivenmurikka vatsan pohjalla. Tiedän, että tämäkin on jonkinlainen opetus, että elämä jatkuu, vaikka jotakin tapahtuu. Ettei se neuroottisuus ja pelko auta mitään, se vaan vie ilon hetkestä. Ja että suojelusenkeleitä todella on, sillä mahdollisuudet oli paljon pahempaan kuin mitä kävi. Silti, tämä kaikki on vienyt sielun voimat. Yhtenä päivänä nukuin tunnin päikkärit, en edes tiennyt, että se on mahdollista enää kun pätkittäisiä unia olen vetänyt niin kauan. Välillä on ollut olo, että jos annan kyyneleiden tulla, ne eivät lopu koskaan. En tiedä voiko mikään tuntua pahemmalle, kun pieneen, viattomaan, omaan lapseen sattuu. Se on varmaan pahinta äitiydessä. Jokaisen kivun ja haavan ottaisi itselleen. Ja voi vaan pyytää anteeksi lapselta, etten pystynyt suojelemaan sinua tässä kohtaa. Se on kamala sielunvihollisen syytös, joka mielessä jyskyttää. Ambulanssissa hoitaja, mies, koetti lohduttaa, ei hän tule tästä mitään muistamaan. Sanoin että niin, mutta äiti muistaa.

Tiedän, että tästä kaikesta on vaan mentävä eteenpäin ja päästettävä irti. Äsken kun nukuttelin poikaani päiväunille, kuuntelin lintujen viserrystä pihapuissa. Kyyhkysten kujerrusta. Hengitin aamuraikasta ilmaa, unelias tunnelma leijui talojen yllä. Vielä hetken kaikki uinuu, kasvit, sipulit maan sisällä, ruoho ja puut, hetken vielä ennen kuin ne puhkeavat kukoistukseen. Hengitin vain ja ajattelin, että voin päästää kaikesta irti. Voin hengittää vain syvään, päästää irti kaikesta mikä sitoo. Rukouksena se nousi, päästä irti, anna sen mennä. Syyllisyys, suru, paha mieli, pohdinnat riittävyydestä, keskeneräisyydestä, itsetunnosta, siitä mitä muut ajattelevat. Päästää irti niistä ohjista, kun vaikka kuinka niitä koetan pitää kireällä, silti tapahtuu. Etten voi säädellä tätä elämää, eikä minun edes tarvitse. Voi vaan päästää irti ja kellua. Uskoa huolenpitoon, uskoa johdatukseen, uskoa siihen, että vahvemmat kädet kantaa.

Välillä tuntuu, että pystynkö edes olemaan äiti, koska olen niin herkkä. Koska kaikki sattuu, ilokin sattuu välillä, menettämisen pelko sattuu ja velloo mielessä, sairaudenkin pelko. Minun pitää olla lastani varten, vielä monia vuosia, entä jos sairastun vakavasti? On niin paljon ajatuksia, että ne kiristää palan kurkkuun.

Kaikenlaista ollut ilmassa viimeaikoina. Väsymystä, huonoja yöunia taas vaihteeksi, pohdintoja töistä ja sinne menemisestä. Pitäisi tehdä päätöksiä elämän suhteen, vaikka välillä tuntuu, etten ehdi edes ajatella mitään.

Tämmöiset kevyet kevätmietteet. On tässä hyvääkin ollut, olen saanut tehdä pihahommia pojan päikkäreiden aikaan, katsella miten esikoiden nuput nousevat maasta. Ja sain 60 säkkiä multaa. Jos se ei tee puutarhuria onnelliseksi, niin ei tee mikään.