Purkua

Lainasin runokirjoja piiiiitkästä aikaa kirjastosta. Ne innoittavat itseäkin kirjoittamaan. Pitäisi ottaa rutiini kirjoittamisesta, kirjoittaa joka päivä. Edes vähäsen. Ei se haittaa mitä tekstistä tulee. Kymmenestä runosta yksi voi olla kelvollinen, mutta ei ne muutakaan ole hukkaan heitettyjä. Kaikki se on jotakin purkamista, itsestä ulos. Se tekee hyvää, puhdistaa.

Otin kirjastosta Kourallinen valoa - Nykykreikkalaisen runouden antologian. En ole vielä syventynyt tarkemmin. Luin myös Leea Kedon Sydämenviiva nimisen runokirjan ja pidin niistä runoista kovasti. Joskus nuoruudessa lainasin paljon runokirjoja ja luin. Lemppariani Arja Kuismaa ei löytynyt paikallisesta kirjastosta. Nostalgian vuoksi olisin halunnut lukea hänen runojaan taas.

Tässä pari omaa. Työmaan inspiroimia, ehkä aika synkkiäkin.

Nukahtaa runojen lauluun.
Peipposen viimeinen soolo.
Käpyjä putoaa cembroista
ikiunta nukkuvat
hautojen alla
ja päälläkin
tulevat ruumiit.

Alfa ja omega.

Papin kaavun
mustassa liinassa
omega.

Kappelin hiljaisuudessa
kaikuu itku.

***

Enää en jaksa
pitää kiinni ja puristaa
kangistunein nivelin
rusennan nyrkissäni
sudenkorentoa.

***

Katsoin sadetta
jota jatkunut
40 päivää
40 yötä

Helmien toivossa
jätin simpukat
avaamatta.

Koriini keräsin
lammen pohjasta
mutaa
ulpukan kukintoja. 

Olen nyt vähän niin kuin
tuo tyhjä lintujen
ruokinta-automaatti
vihreä, muovinen
keskellä kesää tönöttää
laiskan puutarhurin pihassa.

Siinä, samanlaisena,
seuraavanakin vuonna.
Sateet huuhtoo, pakkanen korventaa.
Vaan kas, pikkulintu
laskeutuu
sydämelleni ruokailemaan.

Olkoonkin että olit "vain" kissa
Olit Kissa
Olit The Kissa.
Sinä olit minun vauvani. Se ihana, raivostuttava karvapallo, joka syöksyi mikroon sillä sekunnilla, kun ovi aukesi ja ruokanne oli sulamassa. Sain laittaa sinut ainakin kolme kertaa lattialle tasolta kun laitoin ruokaa. Söit muiden sapuskat jos sait tilaisuuden. Pissasit olohuoneeseen, työhuoneeseen, eteiseen ja keittiöön. Ajoit muita kissoja joskus takaa. Tulit nukkumaan rinnan päälle kun katsoin televisiota tai makasin sohvalla. Purisit ja puskit kättäni aina. Tulit juosten luokseni kun kutsuin sinua nimelläsi. Sinä pelkäsit kovia ääniä ja toisinaan kuulostelit ovelle päin, eteiseen päin. En tiedä mitä siellä kuulit. Olit joskus säikky ja luonteesi oli avoimen rakastava, mutta herkkä. Me olimme yhtä, sinä ja minä. Minä olin sinun emosi ja me molemmat olimme sellaisia. Vähän rikkinäisiä, vähän kurjista oloista. Rakkautta vailla. Sitä minä annoin sinulle. Ja sinä lohdutit minua olemuksellasi. Sinussa oli sellaista viattomuutta, kuin lapsessa on. Samaa ennakkoluulottomuutta. Ja kaikesta menneisyydestäsi huolimatta, sinä luotit. Rakastit.

Annoin aikaani, siivosin pissoja. Pyykkäsin verhoja. Peittelin sohvat. Irroitin listoja, lotrasin etikkaa. Stressasin sitä, että sinuun sattuu. Minuun sattui kun sinuun sattui. Vein sinua eläinlääkäriin, hoidin sinua. Otin sinut syliin. Itkin. Siivosin. Hoivasin. Lääkitsin. Kampasin. Ruokin. Pesin sinut kun olit likainen. Rapsutin sinua, kun kaipasit huomiota. Sinä olit minun kissani. Sinä olit minun punainen kollini, se jota minä toivoin. Nyt sinua ei enää ole. Eilen olit vielä tässä, nyt olet poissa. Sitä on vaikea hyväksyä. Miten joku, joka ensin on tässä, onkin yhtäkkiä "ei missään"?

Tuntuu pahalle kun ajattelen, että sinun ruumiisi on siellä mullan alla, kylmässä, kosteassa, savisessa maassa. Sitten yritän ajatella, että et sinä siellä ole. Se on vain kuori. En tiedä missä sinä olet. En tiedä tapaanko sinua vielä joskus jossakin. Saanko vielä koskettaa pehmeitä korviasi, silittää kullanpunaista turkkiasi. Sinä olit minulle niin rakas.

Täällä on niin hiljaista ja rauhallista. Et ole enää jaloissa kun liikahdan. Et ole työpöydällä kun yritän kirjoittaa tietokoneella. Et ole keittiön pöydällä kun avaan jääkaapin oven. Et tule minua aamulla portaikossa vastaan. Tämä hiljaisuus raastaa reikää minun sydämeeni. Tämä rauha on paha, koska se tarkoittaa, että yksi on joukosta poissa.

Kun luulen
eikö tässä elämässä riittävästi
tuskaa, kärsimystä
se ylittää uuden kynnyksen
kipu nakertaa reittejä sydämeen
kuin rankkasade hautausmaan hiekkakäytävään
puiden juuret paljastuvat
kuin luut polkujen alta
kuolleet luut.

En haluaisi päästää irti
En haluaisi tehdä päätöstä
En jaksaisi enää

Silti tulee uusi päivä.
Elämä jatkuu.
Maailma ei romahtanutkaan.
Vaikka yksi on joukosta poissa.