Minun sisälläni kasvaa uutta elämää ja se pelottaa. Tämä on niin suuri harppaus siihen pimeään ja tuntemattomaan, jossa en voi kontrolloida mitään. Minun vartaloni muttuu, siihen sattuu, minusta on tullut vene, joka kuljettaa uuden elämän tähän maailmaan. Vastuu pelottaa. Onko minusta siihen, mitä se vaatii. Tiedän, että minun realismini on pessimismiä eikä realismia. Välillä se ajatus, että miten pienestä se on kiinni, että joku sormenpään kokoinen sydän on kehittynyt ja alkanut hakata siinä pienen ihmisenalun sisällä jo aivan alkumetreillä, se ajatus meinaa tehdä hulluksi. Mikä sen sydämen saa hakkaamaan? Se on niin pelottavaa, sydän. Ihmisen sydän. Se vaan hakkaa, läpi elämän. Sitten se joillain pysähtyy. Nuorena, tai vanhana. Muistan jo lapsuudesta, että minua pelotti se ajatus, kun ajattelin sydäntä. Entä jos se lakkaa?
Ehkä jonain päivänä tämä kuolemanpelko katoaa minusta. Ja kun se hetki koittaa, voin syleillä sitä ja hypätä tuntemattomaan. Kuoleman kontrolloimattomuus, sekö minua ahdistaa? En saa siitä kiinni, en tiedä siitä mitään, en pysty siihen tarttumaan enkä sysäämään sitä pois.
Kontrollointi. Niin kauan olen yrittänyt pitää kaiken käsissäni ja saada veden virtaamaan haluaamaani suuntaan. Työllä ja tuskalla siirrellyt isoja kiviä, rakentanut patoja niin että ensimmäinen tulva saa kaiken siirtää taas paikoiltaan. Mitä hyötyä siitä on? Minun elämänvoimani ehtyy, hartiat särkyvät, kädet ruhjoutuvat lohkareissa. Haluan jättää tämän tähän. Niin monta kertaa ennenkin olen sinulle Jumalani sanonut, tässä, ota minut, ota tämä kivi, tämä taakka, nämä langat. En jaksa enää. Ja silti, yhä uudelleen huomaan hamuavani niitä samoja langanpätkiä käsiini ohjaillakseni.
Tämä vauva, tämä "projekti" jos sitä voi jotenkin niin tökeröllä sanalla kuvata, on vaatinut rohkeutta ja heittäytymistä. Irti päästämistä ja täydelliseen epävarmuuteen antautumista. Heittäytymistä siksi roskaksi, joka ajelehtii tuon virran mukana, kun ei tohdi lehdeksi tai kukkaseksi itseään mieltää. Minä en yhtään tiedä mikä tämän matkan lopputulos on. Sen kipu ja vastuu pelottaa, mutta siellä on muutakin. Sitä, mitä en vielä osaa edes ajatella, mitä en uskalla ajatella enkä kykene ymmärtämään. Jotakin sellaista iloa, joka on ennenkokematonta. Tämä hetki ei palaa enää koskaan. Tämä hetki on ainutlaatuinen. Miten sen käytän, iloiten ja uteliaana vai murehtien ja pelossa? Ainakin tiedän, miten en haluaisi tätä hetkeä käyttää. Minä valitsen miten tämän hetken haluaisin käyttää ja rukoukseni on, että Isä antaa minulle voiman löytää sen ilon ja rauhan.
Koetan päästää irti tästä pelosta, vaikka se roikkuu hämähäkinseitin tavoin kasvoillani, takertuu ihoon, vaatteisiin ohuena ja ärsyttävänä. Sen riekaleet jää hiuksiin. On vielä paljon opittavaa, myös armahtavaisuudesta itseään kohtaan. On helpompi armahtaa muita, mutta itseään?
Jumalan
rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä
astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme
mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se joka pelkää ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.
Ehkä se on elämänmittainen matka, että Jumalan rakkaus saavuttaa meissä täyttymyksensä. Vielä olen raakile, mutta olen kiinni puussa, kasvan, kehityn, kypsyn. Ja sinäkin olet raakile sanan varsinaisessa merkityksessä, sisälläni, pieni 16 cm pitkä ihmisen alku. Yhdessä me kasvamme, kohti elämää. Sinä synnyt lapseksi tähän maailmaan ja minä synnyn äidiksi. Ja syntyyhän isäkin. Eikä syntymä koskaan voi olla kivuton. Mutta sinulla on meidät kaikki ja monta muutakin ihmistä, jotka tulevat rakastamaan sinua, hoitamaan sinua ja varjelemaan sinun elämääsi. Ja kaikkea tätä ohjaa meidän Jumalamme, joka on luvannut olla läsnä ja auttaa meitä. Ja minä lupaan yrittää parhaani. Ole sinäkin armollinen minulle. |
