Raakile

Kuin raaka hedelmä
minun sydämeni
ei tule valmista
tässä elämässä
Jumalani Jumalani
miksi minut hylkäsit?
Kaiken olet kokenut
kaiken kärsinyt
siksi sinä osaat
niitä armahtaa
jotka kärsivät
sinä tiedät
että kaikki kulta
on karaistava
tulella
ja minä olen jo
palanut niin kauan.

Katso käsieni kuppiin
ei ole kertynyt mitään
vain neulasia ja tuhkaa
milloin
milloin sinä täytät
minun astiani
elävällä vedellä?

Odotan.

***

Koskaan en halua
luopua siitä
mitä sinä olet antanut
armostasi.
Sillä se on kaikki
mitä minulla on
jäljellä.

***

Katso olen kuin raaka hedelmä
olenko mitään oppinut
kaikkien karikoiden kautta
ontuen maaliviivan yli
riittääkö
jokaisen ryteikön
olen kolunnut
polvet ruvella
kädet mullassa, verinaarmuilla
annan ne sinulle
ei minulla muutakaan
ole.

***

Sinä sanoit
lapsen kaltaisten
on taivasten valtakunta
minä katson tuota lasta
viaton
ei hän vielä tiedä
tästä maailmasta mitään
oi Herra
anna minulle viisautta ja voimaa
osata kasvattaa lapsestani ihminen
kaikessa keskeneräisyydessäni
tee minusta riittävä
tee minun sylistäni niin avoin
että siihen aina on tilaa kiivetä
tee minun sydämestäni niin lämmin
että en koskaan käänny pois
tee minun käsistäni niin vahvat
että ne jaksavat kantaa kaiken kivun
ja päästää irti
sitten kun on aika on.
Sinä lupaat:
minä en jätä enkä hylkää.
Siinä pysyn kiinni.
Sinun sylisi on avoin minulle,
sinun kätesi vahvat. 
Koska sinä annoit
minusta tulla äidin
minä riitän.
Lapselleni minä riitän.
Amen.

Kulissit ja ruoskat

Välillä tekee mieli huutaa
kun ei ehdi mitään
kun edes tämän yhden helvetin kahvikupin
tuntien päästä
haaleana lilluu
minäkin lillun
haaleana.

Sitten kun se hetki tulee
lapsi nukkuu
vihdoin ja viimein
pitkän taistelun tuloksena
en jaksa
edes ajatella
mitään

Ikinä, ikinä en sano
sille pienen vauvan äidille
että nauti
NAUTI
se on kuin kirosana
kuin lyönti vasten kasvoja
niinä päivinä
kun olisi valmis antamaan ruumiinosia
siitä että saisi nukkua
kun tekisi mieli lyödä kuulosuojaimet
että jaksaisi kuunnella huutoa
johon ei mikään auta
se on kuin syyllisyyden miekka
joka halkaisee sydämen
etkö nyt nauti lapsestasi
nauti nyt kun sen halusitkin
Ei sinulla ole oikeutta valittaa
kun kerta itse sen halusit.

En sano. 
En ikinä en.
En sano.

Ikinä en sano.
En sano,
kyllä meillä näin tehtiin.
Näin ja näin.
Meillä oli niin helppoa.
Meillä herättiin kerran yössä.
No meillä ei tehty. 
Ehkä kokeiltiin.
Ei toiminut.
Kiitos ja näkemiin.
Voitte tunkea neuvot sanonko minne ... !

Kelle sitä sanoisi suoraan
miten hiton väsynyt sitä on
tähän pimeyteen
joka syö sielunkin
sielun voimatkin.

"No sullahan on sentään terve lapsi."
Niin on.
Syyllisyys.
Se on saanut aivan uuden olomuodon.
Se näyttää peilikuvaltani.
Tismalleen samalta.
Ja se on tänään ihan helvetin ruma.
Se on väsynyt. Vanhentunut. Harmaantunut.
Sen kasvoilla ei ole nähty meikkiä viimeksi kuin ristiäisissä.
Se ei ole nukkunut puoleen vuoteen täyttä yötä.
Se ei jaksa kulisseja.
Se ei jaksa jaarituksia.
Sen tekee mieli sanoa
miten asiat on.
Sitten se vänisee omaan blogiin.
Väniseepähän edes johonkin.

***

Kohta joulukuu.
Ikkunasta katson
mustaan aukkoon - marraskuuhun.
Linnut tutkivat
tyhjää talipallotelinettä
yhtä tyhjä olen.
Harakat nokkineet
sieluni rippeet.
Näillä mennään.
Pelkällä tyhjällä
verkon palalla.
Josko siinä vielä talin jämät.
Näillä mennään.

***

Kiitos kun sain valittaa. Tyhjä sivuni.
Et arvostele.
Sinulle voin sanoa
miten asiat on.
Sinulle en jaksa valehdella.
Josko enää muillekaan.
Ketä varten on kulissit
Sinua
vai minua?
Enää en jaksa
esirippua kannatella
tulkoot alas.
Meillä on
haiseva komposti
vaipparoskis
ja hapertuneita lehtiä
eteisen matolla.

***

Ne sanoo että minussa on voima
leijonan voima
minusta tuntuu
kuin olisin jotain venyvää materiaalia
jota voi loputtomasti viruttaa
eikä se katkea
ehkä se perstyy
kuluu
mutta ei katkea. Ei piru vie millään.
Sillä, sillä mennään nyt.
Ja kahvilla.

***

Ensimmäisen kerran
puoleen vuoteen
yhtenä iltana
saunan lauteilla
istuin
hetken
eikä ollut
kiire mihinkään.
Ensimmäistä kertaa.
Puoleen vuoteen.
Se oli hetki se.
Sellainenkin.

***

Sanat joista minulle on ollut hyötyä
- tein teille ruokaa
- saanko ottaa vauvan syliin?
- voinko auttaa jotenkin?

Kiitos.
Kiitos että on niitä
joilla on sanoja
niitäkin sanoja
jotka ei ruoskan tavoin
iske poskille
minulla on kyllä ruoskia
omastakin takaa kiitos.
Liian paljon on. 

***

Ripustettiin jouluvaloja.
Pienestä ilo.
Valon tuikahdus.

Iho muuttuu pergamentiksi

Sana sieltä,
toinen täältä
tänään mietin
mihin tämä aika kiitää
se kiitää
pois kasvoiltani
pusikoituneista kulmakarvoista
tunnistan olevani
äiti.

***

Toinen on ihan uusi
iho sileää, vauvanpehmeää
toisen korroosio on jo alkanut yli 10 vuotta sitten
peilissä eron näkee
ihon värissä, koostumuksessa
se pelottaa

viisikymppinen ystävä kertoi
iho muuttuu pergamentiksi
vanhemmiten
onko monta hienoa tarinaa
minunkin ihooni piirretty
sitten kun olen vanha
          - jos Luoja suo

***

En enää voi kuolla
sillä kuka silloin
minun pienestäni
huolta pitäisi?
Sekin pelottaa.
Ei enää niinkään
omasta puolesta.

***

Iltaisin olen kiitollinen
kun saa nukahtaa
edes muutaman tunnin
enää en tiedä
milloin ajatukset ovat unia
ja unet ajatuksia.
Ei sen väliä
kunhan edes joskus
nukutaan.

***

Sinä olet kuu
minun taivaallani
sinun hymysi
on aurinko minun
aamussani.
Sinä minun
ja minä sinun.
Lapseni. <3 p="">
***

Tuohon pyöreään, saunanpunaiseen poskeen
painan suukon
sinä nauraa kiherrät
se on ihanin ääni maailmassa
sinä tarvitset minua,
nyt jo minäkin tarvitsen sinua.

Asennan toppahousujen vyötärön
takaisin kireälle
vielä viime talvena
sinä olit vasta kasvussa
siellä ihoni alla
minä pelkäsin niin paljon
ja nyt olet täällä,
olet pian puolivuotias
kohta ryömit
kehityt hurjaa vauhtia
en voi uskoa todeksi
tätä kaikkea kun ajattelen.
Minä selvisin.
Ehkä horjuen
ehkä en niin hyvin
kuin monet muut
mutta selvisin
ja sinä voit hyvin.
Se on tärkeintä. 
Ja minä rakastan sinua.

Punainen poski, suukko.
Pikkuinen nyrkki joka hakeutuu suuhun.
Sinä olet voitto,
sinä olet helmi avaamastani simpukasta.
Sinä olet
enemmän kuin uskoin.
Enemmän kuin osasin ajatella.
Niin paljon enemmän.
 

Pohjavettä

Tänään
itketään kilpaa
lapsi ja äiti
siinä järjestyksessä
kun minä en tiedä
mikä sinun on
se raastaa
yritän
yritän parhaani
yritän kaikkeni
ei riitä
kohta taas
kaikki hyvin sinulla
pieni käsi lelun päällä
nukut
minä en saa
itkua loppumaan.

***

Vielä senkin jälkeen
kun ei enää jaksaisi
jaksaa vielä
vaikka kuinka pitkään
Ei se elämä lopu
jos itkee päivän
ei se lopu
päivä onneksi loppuu
joskus yökin loppuu.
Pimeys väistyy.
Et vain tiedä milloin.
Sitä odotellessa.

***

Minä koetan muistaa
Sinun sanasi on lamppu
joka valaisee askeleeni
se on valo minun matkallani
- onhan se ihollenikin ikuistettu
Sana sinun sydämeltäsi.
Mutta nyt on niin kovin
niin kovin
pimeää.

***

Tässä minä olen
eikä mitään annettavaa
kaikesta olen jo
luopunut
pohjalta
voi vielä kaivaa syvemmälle
odotan
odotan sitä
virvoittavaa vettä.
Ehkä se onkin
pohjavettä

***

Tänä syksynä
en ole ehtinyt edes ahdistua
kaiken kuolemisesta
kun uutta elämää
olen niin
kiivaasti varjellut

nyt enää
eniten kaipaisin
syvää, kuolemankaltaista
unta.

***

Kaikki nämä tunnetilat
minua repivät
voinko luottaa
Sanaasi enemmän
kuin tähän vellovaan myrskyyn?
Voinko silloin
kun ahdistuksen tumma kivi
rintalastan alla, sydämen sijasta
voinko silloin luottaa
 - ei minulta mitään puutu

Öisin kaikki möröt
ryömivät koloistaan
riivaavat ajatukset
ahdistuksen tumma sametti ylläni
koiperhoset sitä nakertavat
silloinkinko
- minä en sinua hylkää enkä jätä

***

Saako minunkin nääntynyt olemukseni
olla kuin virran partaalle istutettu paju
sitä elävää vettä
ikävöin
tämän kivun keskellä
löydänkö sen rauhan
jonka lupaat?
Onko se totta
rauha? (kuinka se voisi olla? Sinun oma rauhasi, Jumalan rauha!)

Kaiken tämän kiireen, suorittamisen, väsymisen
tämänkinkö keskellä rauha,
ei sellainen mitä maailmasta
sinä kutsut lepäämään, virvoittavien vetten tykö
sinä sanot
- olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. 
(kuinka? voi kuinka?)

Annatko todella
Pyhän Henkesi
minunkin
kurjaan olemukseeni?
Aivan ansaitsematta
tämäkö lahja minullekin
tässäkö minäkin riitän?
Olen kelvollinen
sinun rakkautesi tähden.

Sinun ristisi on jotakin
niin yksinkertaista
tavallista puuta
se on jokaisen
ulottuvilla
ei korulauseita
ei sudokuja
ei piilomerkityksiä.
Se on tässä.
Se on kivussa.
Se on elämässä.
Se on ilossa.
Se on arjessa.
Se on sydämessä.

Sinä olet.
Kiitos.

***

En minä osaa
niitä hienoja rukouksia
iltaisin vain
epätoivoisesti pyydän
anna meille unta
ja sanon
- ota kaikki.
Ja se riittää.


***

Sitäkin se usko on
että hiljaa rukoilin eläinlääkärissä
että onnistuisi
virtsan puristaminen rakosta rauhoitetusta kissasta
että yksi pistos vähemmän.
Sitäkin se on.

Kotimatkalla,
kissa nukkuu,
kiiruhdan kotiin vauvan luo
minun on nälkä
päätä särkee
väsyttää
muistan äkkiä ennen risteystä
- kiitos.

***

Niin arki
on minusta aina ollut
hienoa.
Juhlan keskellä
aina epävarmana.
Arjessa on
kompostin tuoksu
- multaa.

Marjatahroja kerniliinalla

Joskus on
ihan hyvä olla
kirjoittaisinko siitä silloin?
Miten ne kivun ja kärsimyksen täyteiset päivät
synnyttävät
niin paljon puhuttelevampaa tekstiä
vai liekö mielenlaadussa
jotakin vi-kaa vi-kaa

On hyvä kun ei ehdi aina miettiä
kaikkea pohjamutien kautta
kääntää aivan jokaista multakokkaretta
peltoon hukkuneen kultasormuksen toivossa
kun ei ihan jokaista heinänkortta tarkastele
suurennuslasilla sänkipellossa
aivan jokista tomuhiukkasta
ehdi laskea.

Välillä hyvä
kun kahdet päikkärit
saunan pesä ladattuna
isännän lohilaatikko.

Sitä se elämä on.
Marjatahroja kerniliinalla.
Mutta on ne kaksi
marjat
liinat.

Mätänevää

Kaikenlaista mätänevää
tässä syksyssä
perennojen lehdet
puiden armeijanvihreä muuttuu oranssiin ja kultaan
mätänevät ajatukset
kuin sienet
jotka lätsähtävät vanhuuttaan eltaantuneiksi kasoiksi
kunpa ajatuksenikin
samalla tapaa katoaisivat
ja lakkaisivat olemasta
tomua vain.

Aina koetan harpata liian pitkälle
liian leveän ojan yli
sen sijaan
että panostaisin kunnollisen sillan rakentamiseen
sellaiset jutut on aina olleet
niin vaikeita
suunnittelu
hidas kehittyminen
naulojen ostaminen
KUN PITÄISI OLLA JO VALMISTA KIROSANA!

Tämäkö se koulu
jolla minusta nuijitaan
kärsimättömyys pois?
Tämä vauvajuttu
välillä keskityn
olennaiseen
hymyilen, leikitän, rakastan,
pysähdyn
välillä kaikki vilistää mielessä
pyykki
remontti
piha
rentoutuminen (mitä se on)
asioiden hoitaminen
Kun ei ole tottunut jättämään kaikkea roikkumaan.

Kysyn
miksi kaiken pitäisi olla valmista
ei koskaan tule valmista
edes silloin
kun elämän mittainen matka loppuu.
Milloin opin?
En tarvitse kenenkään mielipidettä.
Saan ihan itse päättää.
Sanoa kerrankin että ei käy.
Milloin oi milloin?
Siinäkin hosun. Haluaisin jo nyt.
Olla parempi.

Missä se oivallus,
että jo riittää?
Minä riitän.
Tämä epätäydellisyys on täydellistä
tämä riittämättömyys riittävää.
Minussa se kaikki
mitä tarvitaan.

Milloin uskon?
Että
se on jo
täytetty?

***

Puintiaika.
Mihin on kaikki kesät kadonneet
sateisiin
usviin
kylmiin iltoihin
aina syksyssä
luopumisen haikeus
kuoleman kosketus
vaikka elämän lupaus
säilyy
siellä mullan alla.

***

Välillä kaikki on niin haurasta
niin haurasta että sudenkorennon siiven isku
rikkoisi sen
mielen, ruumiin, jaksamisen, ilon
mihin katosivat ne lapsuuden päivät
joissa ei ollut vastuun painavaa taakkaa
nyt vasta ymmärrän
lasten kaltaisten
Taivasten valtakunta

***

Onko minussa riittävästi naista
riittävästi emäntää ja akkaa
munaakin pitäisi olla
naisellisuutta, kellohelmaa,
mitä hiivattia se sitten tarkoittaakaan
onko minussa
riittävästi äitiä, lämpöä, rakkautta,
kykyä olla kärsivällinen, syliä
kun tuntuu että olen se
talven yli pihalle jäänyt
rottinkituoli
maalit hiutuneet
kaikki olennainen
- katkennut pinna

***

Tästä keskeneräisyydestä
voisin kirjoittaa loputtomasti
annan kaiken tulla
mitä hyödyttää työntää tätä sisälle
kun keuhkot räjähtää
siitä tukahdetusta huudosta.

Poltan kirjeitä saunan pesässä.
Olo turta.
Ei se kadota minun menneisyyttäni
tuhka pyyhi arpiani.
Kaikki ne asiat
sydämen sarkofagissa.
Kenellekään
en kerro
enkä näytä.
Sitä mustaa sisustaa.
Sinetöin ikuisiksi ajoiksi.
- mutta Jumala tutkii sydämet.

***

Mitä se on
olla äiti.
Se on sitä kun
katsoo pahaa haavaa
eikä näytä pelkoa
se on tyynnyttävä puhe
kun sisäisesti kirosana
se on sitä kun katsoo
pientä elämää
ja ajattelee
että jos en mitään elämässä
jos en mitään osannut
pystynyt
kyennyt
saavuttanut
- niin tämän saatoin maailmaan.
Jos en mitään muuta.

***

Tämä tunne
kuin tumma satiiniliina
kireästi kaulan ympärillä
palan tunne
aina ei muista
että se nousee
kuin meren aalto
voimakkaana
pelottavana
mutta lopultakin
särkyy rannan kallioihin.
Ei sitä muista.

***

Laukkaa laukkaa nopeasti
hevoseni tumma
alta yön piinaavan
hulmuharja humma

Iske iske kipinää
kaviosi rauta
polta pois painajaiset
niille syvä hauta.
 

Kääntöpuolet

On niin paljon ajatuksia. En tiedä mistä aloittaisin. Ensimmäinen lause

- haluan lakata suorittamasta

Onko se elämän mittainen matka, oppia elämään tätä elämää suorittamatta, miettimättä aina muita? Missä on se terve itsekkyys, missä se ajatus, ettei haittaa vaikka nurmikot muuttuisivat niityiksi tänä kesänä. Kaikista kauneimpia on ränsistyneet talot ja rehottavat kukkanurmet. Eikö niin. Ehkä aika on se tekijä, joka tuo rentouden elämään. Voinko yli 30 vuotiaana lakata miettimästä, mitä joku muu minusta ajattelee. Tai siitä jos vauva itkee. Voisinko yli 30 vuotiaana alkaa rakastaa itseäni? Sitä pirun hienoa sitkeää naista, joka synnytin uuden ihmisen tähän maailmaan! Joka on selättänyt masennuksen, joka on löytänyt kodin ja sen pesäpaikan maailmassa, joka on löytänyt sen ihmisen, jonka vierellä saa olla niin paska ja niin paskana kuin voi olla. Ja ilossa. Ja tarvitsevuudessa. Ja surussa. Kaikessa. Jolle voi sanoa, että nytpä en enää jaksakaan. Tai että tuntuu hirveälle. Pelkään. Tai että voitko silittää minua nyt selästä. Tai ottaisitko vauvan hetkeksi?

Kolikon kääntöpuoli, vietänkö aikaa ajatellen itseäni liikaa, sitä miltä tuntuu, tuntuuko pahalta, hyvältä. Entä jos keskittäisin huomiotani muihin? Missä on kultainen keskitie? Sitä olen kysynyt itseltäni usein. Elämä huojuu äärilaidasta toiseen, vai olenko se minä, joka huojun? Ehkä elämä onkin vakaata. Minun elämäni. Kaikki mitä pelkäsin, ei tapahtunutkaan. Ja se mitä tapahtui, siitä selvisin. Miksi siis olen murehtinut? Viettänyt tunteja murehtien. Entä jos... Entä jos... Huomaanko edes sitten kun, niin ei tapahtunutkaan. "Miksi te huolehditte siitä mitä söisitte ja mitä joisitte, millä itsenne vaatettaisitte, jos Jumala pitää huolen linnuista, eikö ennemmin teistä? Jos hän vaatettaa kedon kukkaset, eikö hän ennemmin huolehtisi teistä?" Hän on luvannut pitää huolen. Että saan heittää kaikki murheeni hänen ristinsä juurelle. Se on fakta, se on se murtumaton puu, joka ei katkea vaikka mikä myrsky tulisi. Se on pysyvyys elämässä, jossa kaikki velloo ja muuttuu ja ahdistaa. Se on toivo ja valo elämässä, johon kuuluu myös kuolema. 

Elämäni tukipilarit, mies, rakas pienen pieni poikani, ihana kotini ja rehottava puutarhani. Ystävät, jotka rakastavat minua ehjemmäksi hyväksymällä minut vikoineni ja puutteineni. Jumala, joka kaikkea ohjaa, varjelee silloinkin kun en edes huomaa, että vaara on ollut olemassa. Tänään tahdon katsoa valoon. Tähän kaikkeen hyvään. Siihen mitä on.

Voisiko sitä joskus vaan olla. Tässä ja nyt. Istahtaa. Väsyneenä tai virkeänä. Vauva sylissä tai nukkumassa. Kroppa kipuisena tai notkeana. Voisiko sitä juoda kupin kahvia tai teetä, välittämättä onko se nyt niin kuumaa tai haaleaa. Onko jossakin pölypallero. Onko pyykit viikattuna. Mitä väliä sillä on? Joskus oli tärkeää, että rullaan lakanat, voi jessus sentään! Nyt on ihme jos ehdin ne tunkea edes kaappiin. Aivan sama. Asiat, joilla joskus oli niin helkutisti merkitystä, niillä ei ole enää mitään merkitystä. Niin tuo uusi elämä pistää kaiken ylösalaisin.

Ja sitä rakastan.
Häntä.
Pientä poikaani.
Joka on nyt 3kk ikäinen.
Jonka olen tähän maailmaan saattanut.
Hän on terve.
Hän kasvaa.
Hän nukkuu. (päivisin ja vähän öisin...)
Hän syö. Hänen poskensa pyöristyvät.
Ja minäkin ehdin syödä. Ja välillä nukkua. Vaikka nurmikot rehottaisivatkin.

Kirjoitinhan tämänkin!

Rohkeutta

Sen ehdin
että kuuntelin minuutin kestävän hartauden
sen ehdin kun roskikset pursuaa
pyykki on koneessa pestynä, mutta unohdin laittaa pyykinpesuaineen
kirjaston kirjat ovat myöhässä,
varatut ajat menneet ohitse 
kun vauva nukkuu autuaana, kasvaa kohisten
minä olen väsynyt ja itkuinen ja peloissani
rakastan ja huolehdin
hosun ja hätäilen
yritän ehtiä edes jotakin, edes vessaan!
enkä ehdi
sitten pysähdyn äärellesi
sinun on nälkä
tyynnyn viereesi pieni mies
kun siinä imet elinvoimaa
katsot niin pyöreillä silmilläsi
olet niin rakas
olet jotakin meistä
Jumalastakin
taiten tehty
viimeistä piirtoa myöten
 
olet niin rakas
että antaisin kaiken
ja olen jo antanut.

sen ehdin
minuutin hartaus
ja siinä puhuttiin rohkeudesta
sana siitä, mitä rohkeus on
sitä että pelosta ja kivusta huolimatta
uskaltaa toimia

minä uskalsin
ja sinä olet siinä nyt.
Minä olen rohkea.

Kaikki on toisin

Sinun olemuksesi huutaa
rakasta minua
minunkin olemukseni huutaa
rakasta minua
kuinka vajavaista ihmisen elämä!
Kuinka minusta sinulle äidiksi
kun itse tarvisisin samaa hoivaa
joku silittäisi päästä
heijaisi sylissä kivut pois
rakastaisi rajattomasti
niin kuin minä
sinua rakastan.

***

Sinä olet
jokaista timanttia arvokkaampi
sinun itkusi raastaa sydäntäni
enemmän kuin mikään koskaan ennen
kaikki maailman pahan
olen valmis kantamaan
sinun puolestasi
vaikka kuolemaan saakka
vaikka tiedän
että en voi.
Sinun tulee elää.
Löytää oma polkusi
tästä pimeästä metsästä.

Teinkö oikein?
Kun halusin sinut
tähän maailmaan?
Oliko se minun valintani?
Oliko se Luojan lahjaa?
Mihin sinun polkusi vie?
Voinko yhtään sitä tasoittaa
antaa sinulle
mitä itse olen jäänyt vaille?

Kysymyksiin ei ole vastausta.
Jään niiden kaikkien kanssa
sydän revittynä rinnasta
sinun eteesi Jumala
elämänliekki hiljaa lepattaen
niin pelkäävänä, niin rikki ja niin täynnä kipua ja tuskaa
niin pieni luottamuksen värähdys
kuin veden pintajännityksen rikkova
putoava terälehti
niin pieni, niin hauras,
mutta luottamus
sinä tiedät tämän kaiken.

minulla ei ole mitään
ei vieläkään
ei mitään annettavaa
ja sinä olet antanut
minulle kaiken.
Jonkun joka on lihaa ja verta
minun lihastani ja verestäni.
Yhdistelmä minua ja häntä.
Kuinka tätä voi ymmärtää?
Kuinka tätä elämän suurutta voi edes käsittää?
En tiedä.
Tyynnyn eteesi Herra. Pieni elämä sylissäni.
Niin valtavan pieni ja hauras ja niin täynnä elämää
hamuaa rinnalle, elämänjano.
Katson pientä varvasta.
Joka solullani, rakastan sinua
joka solullani tiedän
ei ole mitään kauniimpaa
ei mitään suurempaa lahjaa
kuin sinä
- poikani. 

***

Ennen en tiennyt mitään
voiko kuukaudessa ihminen kasvaa vuosien edestä?
Ennen en tiennyt mitään
mitään rakkaudesta.
Mitään pelosta.
Mitään riittämättömyydestä.
Ne kaikki minussa nyt huutavat
täyttä kurkkua.
Vain sinun vieressäsi sydämeni tyyntyy
kun nukumme saman peiton alla
sinä pieni ihminen siinä
- ei mitään hätää.

***

Sittenpä myönsin
enää en jaksakaan.
Että sekin,
joka iän kaiken on ollut muita varten,
sanookin ei. Ja joutuu pyytämään apua.
Ahdistuksen mustat syöksykierteet hajosivat tomuksi.
Minähän saankin olla rikki.
Minähän saankin sanoa, etten jaksa.
Minähän saankin pyytää - auttakaa minua.
Minähän saankin olla tarvitseva.
Minähän saan olla hyvä, risa äiti.
Pitkänkin yön jälkeen koittaa joskus aamu
valon rikkoutuminen synkkyyden lävitse
yön möröt kaikkoaa sänkyjen alle.
Tästäkin yöstä selvittiin.
Sinä ja minä, me kolme.
Eikä enkelit
kadonneet mihinkään.

***
Syreenin kukka

Tänään minulle riittää
kun saan tuoksuttaa
syreenin lilaa kukkaa.
Vaikka olen oppinut
jokaisen mainoksen televisiosta ulkoa
kun olen istunut sinua ruokkimassa tuntitolkulla
vaikka hartiani ovat kipeät ja kropassa
synnyttämisen jälki
vaikka silmieni alla on mustat renkaat
valvomisesta
enkä tiedä mikä viikonpäivä on

Se riittää, kun saan kasteisella nurmella
varpaita käyttää.
Ja minä jaksan taas.
Ihmetellä ilmeitä sinun pienillä kasvoillasi
huulien suipistumista
haukotusta
hymyä.
Sinä pieni täydellinen ihminen.

Opetellaan yhdessä. Sinä ja minä.
Mitä elämä on.
Minä lupaan
etten päästä irti sinun kädestäsi
ennen kuin sinä irroitat.
Ja silloinkin tiedät,
että minä olen aina sinua varten olemassa.
Enkä koskaan käännä sinulle selkääni.  

***

Tämä kirjoittamisen tarve
on valtava.
Käsittelemisen tarve.
Niin paljon voi
elämä muuttua alle 9 kuukaudessa.
Kaikki on toisin.
Vielä minä toivon
että löydän levon ja rauhan.
Vielä toivon, että tänäkin kesänä
haistellaan yhdessä leppeitä tuulia
katsellaan perhosen lentoa.
Tuoksutellaan
leikattua nurmea.
Koko perhe. Yhdessä.

***

Rukoukseni enää on
huokausta vain.
Herra armahda minua syntistä.
Opeta armahtamaan itseäni.
Sillä pahin riivaaja
olen minä itse itselleni
pahin vaatija, ruoskija.
Herra armahda.

Ja katso:
äkkiä tiputin sen niin kovin painavan kuorman selästäni
se putosi maahan, pussista hajosi tantereelle
mätiä hedelmiä, kyynelistä puristettuja timantteja
niitä en enää halunnut kantaa
niillä ei ollut minulle enää mitään arvoa

Pudotin kuormani ja astuin katse kohotettuna eteenpäin
valo, merenranta, tuuli
tuuli puhalsi ihoni eläväksi
suola kirvelsi haavaisissa käsissäni
olkapääni olivat vääntyneet ja arat
astuin hitaasti
eteenpäin

enää en pysähtynyt poimimaan
repusta pudonneita kipuja
enää en pysähtynyt katsomaan alas
mitä kaikkea vielä voisinkaan ottaa kantaakseni

minä luovun
luovun siitä
mitä en koskaan omistanutkaan
tässä
ota.
tyhjät kädet
tyhjä sydän.

Voiko onnellisemmin olla?

Pitäisi kirjoittaa enemmän. Purkaa sitä kautta. Omat hyvät ohjeet unohtuvat, silloin kun niitä tarvitsisi...

Maasta puskee
vihreää piippalakkia
jäät sulaa
vielä on kylmä maa
mutta linnut tietää
kuolleiden lehtien alla
syötävää.

Heräänkö
minäkin henkiin?
minunkin sydämeni ollut
kuolleena maan povessa
mitä siitä nousee
vai jääkö se mustana, mädäntyneenä sinne
maan alle

katso minä luon uutta,
se nousee jo taimelle,
ettekö huomaa?

Niin hyvä kysymys se
ettekö huomaa?
Sekava katse harhailee
vailla kiintopistettä
mihin minä katseeni kiinnittäisin?

Kaivo

Eilen yksi ihminen kohtasi minut. Työn puolesta, lyhyesti, mutta sen ajan minkä kohtasi, hän oli läsnä. Hän puhui minulle ystävällisesti. Hän selitti. Hän ei moralisoinut tai kertonut mielipiteitään. Hän oli asiallinen. Se muutti minun apean olotilani koko päiväksi. Mietin miten suuri asia se on, että kohtaamme toinen toisiamme. Miten paljon tässä maailmassa on niitä alaspainajia, niitä joiden on pakko saada aina olla oikeassa ja kertoa mielipiteensä. Miten joskus tarvitsisi sitä ihmistä joka vaan kuuntelee ja hyväksyy ja kohtaa. Sanoo että olet ihan hyvä. Selviät kyllä. Joskus vaan tarttis sitä, että joku rohkaisisi. Sanoisi jonkun hyvän sanan. Niinkö vähän sanomme toisillemme asioita, jotka on tärkeitä? Sanoja, jotka nostaa alas painamisen sijaan? Niinkö vähän?
Tuntuu, että olen niin tyhjä välillä. Niin tyhjä kaivo, jossa ei ole yhtään mitään. Tyhjää, kolkkoa, limaista ja märkää, niin kuin tyhjässä kaivossa. Mutaa pohjalla vähän. Että se on minun sydämeni, se tyhjä kaivo. Miten sieltä voisi ammentaa raikasta vettä muille, kun ei ole itselleenkään? Jos sinne joku kaataa tilkan, se sekoittuu mutaan ja tulee likaiseksi. Se ei riitä. Ämpärillinenkään ei tee muutosta. Mitä on sata litraa tyhjässä kaivossa? Kaksisataa?

Miten tuon kaivon puhdistaisi? Kenellä olisi ammentaa elävää vettä, niin paljon, että se puhdistuisi. Tuntuu, että kaivoani on vain tyhjennetty viime vuosina ämpäri ämpäriltä.

Sitten tulee valkoinen kissa, ja puskee olkapäähän. Kehrää. Jää siihen. Lähelle. Se ei moralisoi. Se ei kerro mielipiteitään. Se vaan on.  Sille minä riitän.

Näillä ajatuksilla tänään.

Äiti

Sinä olet siellä piilossa
me tunnemme jo toisemme, sinä minut ja minä sinut
- vaikka emme ole vielä tavanneet.
En tiedä mitä tapahtuu kun kohtaamme.
Sinä tulet tarvitsemaan minua pitkään
joka päivä ja joka hetki.
Minä toivon, että riitän.
Riitän sinulle tueksi, turvaksi, avuksi ja kasvattajaksi.
Kaikeksi mitä tarvitset. 
Minusta tulee jokin,
jota ei voi enää koskaan muuttaa muuksi,
vaikka mitä tapahtuisi,
- äiti.

https://youtu.be/Q3wqyh11hk8

Kasvua

Heräsin seitsemältä siihen, että pää oli täynnä kaikkea paskaa. Paskoja ajatuksia, paskoja unia, paskoja murheita, paskoja fiiliksiä. Kirjaimellisesti kaikkea paskaa. Kaunistelematta. Ajattelin, ettei se tästä kyllä päivän aikaan parane, vaikka koetin tsempata. Koetin ajatella niitä asioita jotka on hyvin, mistä olen kiitollinen. Ei auttanut. Ryhdyin soittamaan virastoon. Jonotin puoli tuntia puhelimessa kahden minuutin asian takia. Sain sentään selvyyden.

Kuitenkin kun kävelin naapurin rouvan kanssa kylälle, auringon paistaessa, puhuttiin. Kerroin, räjähdin eilen isännälle. Huusin. Kuppi meni nurin totaalisesti. Itkin. Kerroin ettei ole aina kivaa. Vauva pelottaa. On paljon töitä tähän kevääseen ennen äitiyslomaa. Jaksaminen murehduttaa. Kerroin, sanoin ääneen.

Kävin tekemässä muutaman ostoksen ja söin ison, vastaleivotun pullan kahvilassa teen kanssa, niin kyllä se paha olo kaikkosi pikkuhiljaa. Kävelin hitaasti takaisin kera vauvan. Aurinko paistoi. Tintit huusi. Istuin penkille, ajattelin että olipa hyvä kun oli se penkki, sain vähän huilata siinä. Kiitos kaupungille, siitä penkistä. Ostin hyvää lohta salaattiini ja hyvää juustoa. Vähän suklaatakin. Söin. Nukuin päiväunet sohvalla kissojen kanssa. Juttelin vauvalle, se potkutteli vastaan mahasta.  Siellä se on turvassa. Kasvaa. Ja minäkin kasvan. En pelkästään vyötäröstä vaan henkisesti. Kasvu tuottaa kipua. Mutta siihen ei kuole. Kasvu on hyvästä.

Jään henkiin.
Kaikesta huolimatta.
Painajaisista, aamun pahasta olosta. Pelosta.
Ehkä minun mielenlaatuni vain on sellainen. Herkkä.
Ehkä joskus opin hyväksymään sen.

https://youtu.be/4FEtFn5tqus

Kaikesta huolimatta

Miten sitä rohkenisi, antaa itselleen ihan hyväksytyn arvosanan elämästä? Että läpi meni, ei kirkkaimmin, mutta ei kyllä huonoimminkaan. Uskalsit vaikka pelotti, menit ja teit ja heittäydyit, vaikket tiennyt ottaako kukaan kiinni. Että jos polvet tutisee pelosta, mutta silti menee, mitättömänkin asian edessä kauhusta jäykkänä, mutta kumminkin menee. Ettei jätä sitä siihen. Helpompaahan se olisi. Ja jossain kohtaa, voiko sitä sanoa, että en nyt pysty tähän, mutta ehkä myöhemmin? Voiko sitä armoa antaa itselleen, kun kerta yleensä kaikille muille sen suo, muttei itselleen.

On välillä niin uskomattoman hauras olo. Niin hauras, että kun yksikin pisara putoaisi niin pintajännitys ratkeaisi ja kaikki leviäisi käsiin. Mutta se on vaan olo. Miten usein on olo, että ei tästä mitään tule, mutta kumminkin vaan tulee, jotakin. Jonkun mittapuussa paljonkin, omassa ehkä vähempi. Niitä oloja on niin moneen lähtöön. Ruma olo, sietämätön olo, paha olo, surullinen olo, euforinen olo. Eikä ne olot sitä määritä, kuka peilistä katsoo. Ei se Ruma olo- määritä miltä minä oikein todella näytän. Ei läski olo- tee minusta lihavaa tai laiha olo- tee laihaa. Ja sehän nyt on loppupeleissä ihan sama jos kerta on se olo. Vaikka olisin laiha ja olisi läski olo, ei siihen sitten se laihduttaminen auttaisi. Olot on oloja. Kunpa osaisin erotella ne paremmin ja sanoa niille, että siitä vaan, vellokaa vapaasti, ihan sama miten paljon vellotte, fakta on tämä. Välillä ei jaksaisi tuntea niin paljon. Haluaisi vain sulloa ne tunteet jonnekin säkin pohjalle, pimeyteen. Olkaa siellä. Vellokaa siellä.

Jumalan huolenpito on fakta. Ei se siinä pelota, vaan se mitä kaikkea matkan varrella sallitaan. Loppujen lopuksi se, mitä ihminen kestää on ihan hiton paljon. Se siinä pelottaa.

Kunpa vain se ilo olisi yhtä vahva kuin se pelko. Miksi se ei ole niin? Vai enkö vielä ole kohdannut sitä, todellista iloa? Niin kovin vähän tiedän elämästä. Mitä enemmän luulen tietäväni, sitä vähemmän tajuan tietäväni.

Ja sitten tulee kissa, joka puskee naamaan. Se hyrisee hiljaa. Se sanoo, on tämä hetki eikä muuta. Minä hautaan kasvoni sen valkoiseen karvaan ja ajattelen niin, niin se on. On tämä hetki eikä mitään muuta. Ei vielä tulevaa, menneeseenkään ei voi palata. Koko kakun syömisestä kerralla tulee vain paha olo. Pieni askel kerrallaan. Se riittää.

Teen huoneentaulun. Siinä lukee "Olet kaiken hyvän arvoinen." Luen sen joka päivä. Haluan uskoa sen todeksi.

Kaikesta huolimatta.

Möykkyspallonen

Sinä liikut, olen alkanut tuntea sen
olet ihme, ainutkertainen
alla vatsanpeitteiden
kasvat ja kehityt
Pienen pieni Möykkyspallonen

Varovasti, koetan luottaa vaan
siihen käteen, elämää antavaan, ylläpitävään, kannattavaan
ehkä kaikki onkin mallillaan
tapahtuu kaikki tarkoituksenmukaisesti ajallaan
saavut jo ennen kesää maailmaan
voiko sitä todeksi uskoakaan?