Monday, June 11, 2018

Päivä kerrallaan

Toisina päivinä
pystyy kaikkeen
ehtii kaiken
ruoka, roskis, pyykki, komposti
toisina päivinä ei saa
edes yhtä ajatusta loppuun
ja lounaana on suklaa
eikä se väärin ole
että on väsynyt.

Rehellisesti voin kertoa todellisuuden
arki on välillä niin maatuvan jätteen hämmennystä
tympeän mätänevää hajua
sitä itteään
ja välillä se on maagista
jokaisen kimmeltävän kastepisaran huomaamista
kukkien terälehdillä
huumaavaa kesän vihreää
smaragdin hohtoista, tuoksuista
kai sitä kaikkea
elämäksi kutsutaan.

***

Lapseni kasvaa.
Hän on oppinut kävelemään.
Hän ääntelee kissaa.
Hän osoittaa sormella.
Hän nauraa.
Hän kiukkuaa.
Hän pitää eläimistä.
Hän vilkuttaa.
Hän kujeilee.
Hän hymyilee.

Äitikin kasvaa.
Tajuaa olevansa vain ihminen.
Ja välillä tietää
jaksavansa hetken aikaa
kannataella universumin painoa.
Äiti syö suklaata ja juo kahvia.
Mietiskelee pehmeää mahaa.
Äiti välillä sauvakävelee,
jos ehtii.
Äiti murehtii.
Äiti on alkanut taas lukea kirjaa.
Äiti on nainen. Muutakin kuin äiti.

Kaikki on kasvua.
Takapakkikin on kasvua.
Taaksepäin meneminen on kasvua.
Eteenpäin kiitäminen.
Omasta voi luopua
joksikin aikaa
asiat palautuu
joskus ehtii tehdä
korun, näpertää jotakin pientä,
lukea sivun.
Elämä jatkuu.
Yksi päivä kerrallaan.

Se meni niin kuin meni.
Ei ehkä kirkkaimmalla mitalilla.
Mutta meni.
Selvittiin.
Vaikka ei tuntunut siltä.
Lopputulos on priimaa
- terve pieni poika.

Kiitos.



Naakat juovat
kuralätäköstä
viikkojen kuivuus ohi
tuntuu kuin
kasvit kurottaisivat yhä janoisina
kohti uutta ryöppyä
mihin minä kurkotan?
Nostanko käteni kohti taivasta?
Kurkotanko pilviin tai niitten taa?
Painanko juureni syvälle saveen
jalkani tukevasti maahan
tunne valehtelee todellisuudesta
en enää halua seurata
valehtelijaa
katson ylös
katson taivaalle
katson ristiin
en peiliin.

Joskus vielä sieläkin nään
riittävän, hyväksytyn
mutta ei vielä tänään.

***


Wednesday, May 30, 2018

Kiire

Äkkiä ehtii kun äkkiä riipasee
se tässä elämässä nyt rassaa
ajanpuute
ei ehi mitään
ei ehi mihinkään
ehtiskö jos äkkiä
joskus sitä vain haluaa pysähtyä ja olla hiljaa
hetken hipihiljaa. 
Sitten voidaan taas
opetella kävelemään
ja puhumaan
syödä ja kiukutella
nauraa ja hassutella
Semmosta.
Ei mulla muuta.
Täytyy rientää.

Wednesday, May 2, 2018

Sattumuksia

Pari viikkoa sitten sattui pienelle pojalleni onnettomuus, joka vaati sairaalahoitoa ja veti sielun karrelle. Niin paljon kuin olen pelännyt, että jotakin voi sattua, yrittänyt tehdä kaikkeni, ettei mitään kävisi ja ollut pelon hengellä, neuroottisenakin ja sitten se pahin tapahtuu. Tiedän, että elämä jatkuu ja potilas on ollut niin reipas ja saanut erityisen hyvää hoitoa.  Äiti ei niinkään ole ollut reipas. Ahdistus on vetänyt vatsaan solmun. Tuntuu kuin olisi parin kilon kivenmurikka vatsan pohjalla. Tiedän, että tämäkin on jonkinlainen opetus, että elämä jatkuu, vaikka jotakin tapahtuu. Ettei se neuroottisuus ja pelko auta mitään, se vaan vie ilon hetkestä. Ja että suojelusenkeleitä todella on, sillä mahdollisuudet oli paljon pahempaan kuin mitä kävi. Silti, tämä kaikki on vienyt sielun voimat. Yhtenä päivänä nukuin tunnin päikkärit, en edes tiennyt, että se on mahdollista enää kun pätkittäisiä unia olen vetänyt niin kauan. Välillä on ollut olo, että jos annan kyyneleiden tulla, ne eivät lopu koskaan. En tiedä voiko mikään tuntua pahemmalle, kun pieneen, viattomaan, omaan lapseen sattuu. Se on varmaan pahinta äitiydessä. Jokaisen kivun ja haavan ottaisi itselleen. Ja voi vaan pyytää anteeksi lapselta, etten pystynyt suojelemaan sinua tässä kohtaa. Se on kamala sielunvihollisen syytös, joka mielessä jyskyttää. Ambulanssissa hoitaja, mies, koetti lohduttaa, ei hän tule tästä mitään muistamaan. Sanoin että niin, mutta äiti muistaa.

Tiedän, että tästä kaikesta on vaan mentävä eteenpäin ja päästettävä irti. Äsken kun nukuttelin poikaani päiväunille, kuuntelin lintujen viserrystä pihapuissa. Kyyhkysten kujerrusta. Hengitin aamuraikasta ilmaa, unelias tunnelma leijui talojen yllä. Vielä hetken kaikki uinuu, kasvit, sipulit maan sisällä, ruoho ja puut, hetken vielä ennen kuin ne puhkeavat kukoistukseen. Hengitin vain ja ajattelin, että voin päästää kaikesta irti. Voin hengittää vain syvään, päästää irti kaikesta mikä sitoo. Rukouksena se nousi, päästä irti, anna sen mennä. Syyllisyys, suru, paha mieli, pohdinnat riittävyydestä, keskeneräisyydestä, itsetunnosta, siitä mitä muut ajattelevat. Päästää irti niistä ohjista, kun vaikka kuinka niitä koetan pitää kireällä, silti tapahtuu. Etten voi säädellä tätä elämää, eikä minun edes tarvitse. Voi vaan päästää irti ja kellua. Uskoa huolenpitoon, uskoa johdatukseen, uskoa siihen, että vahvemmat kädet kantaa.

Välillä tuntuu, että pystynkö edes olemaan äiti, koska olen niin herkkä. Koska kaikki sattuu, ilokin sattuu välillä, menettämisen pelko sattuu ja velloo mielessä, sairaudenkin pelko. Minun pitää olla lastani varten, vielä monia vuosia, entä jos sairastun vakavasti? On niin paljon ajatuksia, että ne kiristää palan kurkkuun.

Kaikenlaista ollut ilmassa viimeaikoina. Väsymystä, huonoja yöunia taas vaihteeksi, pohdintoja töistä ja sinne menemisestä. Pitäisi tehdä päätöksiä elämän suhteen, vaikka välillä tuntuu, etten ehdi edes ajatella mitään.

Tämmöiset kevyet kevätmietteet. On tässä hyvääkin ollut, olen saanut tehdä pihahommia pojan päikkäreiden aikaan, katsella miten esikoiden nuput nousevat maasta. Ja sain 60 säkkiä multaa. Jos se ei tee puutarhuria onnelliseksi, niin ei tee mikään. 

Thursday, March 1, 2018

Lähtökuopissa (taas)

Tapetilla kevyt projekti
pitäisi rakentaa itsetunto
Anyone?

***

Liikaa negaa viime aikoina. Omassa päässä. Omasta itsestä. Omasta suoriutumisesta. Kenellekään en sanoisi asioita, joita sanon itselleni. Ketään muita en vertaisi, niin kuin itseäni vertaan muihin. Halu on lopettaa, missä työkalut? Ystävä sanoi, ei se ole epäonnistumista, se vaan on sitä, että asiat on menneet eri tavalla kuin on itse ajatellut. Että itsellä se rima hipoo pilviä. Sitten kiukuttaa kun ei siihen yllä. Yltäisikö kukaan. Ei tämä elämä ole pumpulisomehössöruusunössönpössöntuituiihanaa. Eikä tartte olla. Kunpa sen muistaisi, kun katselee kuvia puunatuista kodeista.

Kulunut vuosi on ollut kovaa koulua. Monessa suhteessa. On ollut pakko(kin) unohtaa itsensä. Tiedän, että aikaa tulee lisää. Pikkuhiljaa. Välillä tuntuu, että on tullut takapakkia asioissa, joita olen jo pitkään käsitellyt. Sellaista se on, itsetutkiskelu. Hidasta veulaamista.  Yksi askel eteenpäin, kaksi taaksepäin. Tukka puskee harmaata. Kropassa on synnytyksen jälki. Ei tästä enää nuorennuta. Mutta miksi tarvitsisi? Aina lohduttaudun ystävän äidin kommentilla "viiskymppisenä se elämä vasta alkaa". Siihen on vielä vähän matkaa.

Ehkä ikä antaa armoa. Tulee sinuiksi itsensä kanssa. Alkaa ajatella lempeämmin.

Harmittaa kun stressini säteilee ympäristöön. Ei se ole kenenkään muun vika, jos minulla on paha olla. Ainakin olen oppinut pyytämään anteeksi. Ja sitten, kunpa en turhaankaan pyytelisi.

Pelko syö ilon arjesta ja elämästä. Surettaa kun sen tajuaa. Kovin vähän on minussa rakkautta. "Sillä rakkaus voittaa pelon. Sillä rakkaudessa ei pelkoa ole." Asetun jälleen sinne lähtökuoppiin. Tuntuu, että ikuisuuden olen niitä kaapinut kantapäilläni. Enkä metriäkään liikkunut eteenpäin. Ojennan taas ne tyhjät kädet. Ei mitään, ei mitään annettavaa. Näenkö joskus, miten paljon niissä käsissä on? Niissä käsissä kannan lasta, joka päivä. Lasta jonka synnytin tähän maailmaan. Niissä käsissä syntyy monta kaunista maalausta, veistosta. Niistä käsistä on otettu verta, jota on annettu toisille ihmisille. Niillä käsillä olen asettanut viiniä ehtoollismaljaan. Kirjoittanut runoja. Olen tehnyt niillä käsillä hyviä tekoja, jos huonojakin. Olenhan vain ihminen. Miksi minun pitäisi yltää rimaan, johon vain Täydellinen voi  yltää? Haluan romuttaa sen kokonaan, koko korkeushyppypaikan. Ei tarvitse enää edes hypätä. Ihan voi edetä omalta tasolta, eteenpäin, tutkia vähän taaksepäin. Olla paikallaankin.

Se on kuin solmu joka kiertyy entistä tiukempaan, stressi ja pelko ja väsymys ja ahdistus kiertävät ja kiertävät sitä. Ja se solmu on minä itse. Yritän vetää molemmista päistä, että se aukeaisi, mutta eihän mikään solmu niin aukea. Se pitää ronkkia neulalla auki. Se vie aikaa. Saattaa vähän irrota säikeitä.

Kun muistaisi aina, että ei tarvitse. Kun tulisi se hetki kun on jo niin kireällä ja vielä vähän kiristää lisää, luulee että se auttaa. Ei se auta. Kun sillon muistaisi, että ei tarvitse. Sillä vapauteen Kristus meidät vapautti, ei orjuuden ikeen alle. Ei edes omatekoisen ikeen. Ei maailman ikeen. Ei kenenkään muun ikeen alle. Vaan vapauteen. Mitä se on? Vapaus. Vapautta olla sellainen kuin on, hyvässä, pahassa, hyväksyä itsensä ja muut. Nähdä - että hieno! Ja jos menee pieleen niin, uusi yritys.

Aina palaan siihen samaan rukoukseen, jolla enää on merkitystä. Herra, ole minulle syntiselle armollinen. Siihen lisään aina perään, "ja opeta minua armahtamaan itseäni".

Tässä kaikki keskeneräisyys. Tässä kaikki.

Tänään alan rakentaa. Rikkomisen sijaan. Annan luvan, rakentajalle. Aletaan taas alusta. Vieläkö olet siinä, vieläkö autat? Jatketaanko taas? Annan tilaa. Yksin en osaa. En pysty. Ei ole materiaalia. Mutta Sinulla on. Sinulla on kaikki maailman avaimet, sinulla on kaikki maailman tiilet. Sinulla solut, hiekanjyvät, toivo ja rakkaus. Voidaanko yhdessä rakentaa tänään? Enää en yritä mestaroida, niin mestarillisesti on mennyt metsään jo monta kertaa. Sinä et näe minua, niin kuin minä itseni näen. Meillä pitää olla yhteinen päämäärä. Opeta minua, auta minua.

Keskeneräistä. Elämä, minä, äitiys, oleminen. Hyväksymistä. Harmaidenkin. Oikeastaan ne on aika kauniit.

Saturday, February 17, 2018

Ihmeitä

Halleluja.
Meillä nukutaan.
Se on ihme.
IHME!
Väsymys kertaantuu kun unta tulee lisää
ei se mitään
pikkuhiljaa
voimistutaan.

Tällä polulla olen oppinut kasvamaan. Saa kasvaa, kivuliaastikin. Heikkona, hauraana, tarvitsevana. Äiditkin tarvitsevat äitiä. Apua saa kyllä, kun osaa pyytää. Heikkouden näyttäminen on vahvuutta. Kulissit on kauniita ja valheellisia. Ei jaksa semmoisia. Aitous on paljon kiinnostavampaa. Ihmisten elämät, raadollisinakin. Ihmisten kasvot, väsyneinäkin.

Eilen juteltiin ukon kanssa. Yhtäkkiä siinä pöydällä olikin läjä unelmia, vähän suunnitelmia. Heittoja. Aina ennen elämän, masennuksen ja väsymyksen realismi on jyrännyt kaikki unelmat. Ei ole rahaa, ei jaksamista, ei aikaa. Nyt niille olikin tullut ihan varkain tilaa. Itkin ilosta. Harvoin niin tapahtuu. Eilen tapahtui. Oli tilaa haaveille. Ihan yhtäkkiä. Ei se vaatinut mitään ihmeitä. Tavallista elämää ja kasvua kipuineen. Siinä ollaan taisteltu jo vuosia. Joskus on vaivannut se, kun ei ole mitään unelmia. Mutta nyt mahdottomalta tuntunut ei yhtäkkiä enää ollutkaan mahdotonta.

Kiitos. Kiitos, että tämä kaikki oli järjestymässä.
Vaikken uskonut, vaikka kipuilin.
Kiitos, että yhä, vaikka tulee vaikeita öitä,
tulee myös niitä hyviä.
Kiitos. Kiitos, että meillä nukutaan.
Amen. 

Sunday, December 10, 2017

Raakile

Kuin raaka hedelmä
minun sydämeni
ei tule valmista
tässä elämässä
Jumalani Jumalani
miksi minut hylkäsit?
Kaiken olet kokenut
kaiken kärsinyt
siksi sinä osaat
niitä armahtaa
jotka kärsivät
sinä tiedät
että kaikki kulta
on karaistava
tulella
ja minä olen jo
palanut niin kauan.

Katso käsieni kuppiin
ei ole kertynyt mitään
vain neulasia ja tuhkaa
milloin
milloin sinä täytät
minun astiani
elävällä vedellä?

Odotan.

***

Koskaan en halua
luopua siitä
mitä sinä olet antanut
armostasi.
Sillä se on kaikki
mitä minulla on
jäljellä.

***

Katso olen kuin raaka hedelmä
olenko mitään oppinut
kaikkien karikoiden kautta
ontuen maaliviivan yli
riittääkö
jokaisen ryteikön
olen kolunnut
polvet ruvella
kädet mullassa, verinaarmuilla
annan ne sinulle
ei minulla muutakaan
ole.

***

Sinä sanoit
lapsen kaltaisten
on taivasten valtakunta
minä katson tuota lasta
viaton
ei hän vielä tiedä
tästä maailmasta mitään
oi Herra
anna minulle viisautta ja voimaa
osata kasvattaa lapsestani ihminen
kaikessa keskeneräisyydessäni
tee minusta riittävä
tee minun sylistäni niin avoin
että siihen aina on tilaa kiivetä
tee minun sydämestäni niin lämmin
että en koskaan käänny pois
tee minun käsistäni niin vahvat
että ne jaksavat kantaa kaiken kivun
ja päästää irti
sitten kun on aika on.
Sinä lupaat:
minä en jätä enkä hylkää.
Siinä pysyn kiinni.
Sinun sylisi on avoin minulle,
sinun kätesi vahvat. 
Koska sinä annoit
minusta tulla äidin
minä riitän.
Lapselleni minä riitän.
Amen.