Thursday, September 28, 2017

Tänä syksynä
en ole ehtinyt edes ahdistua
kaiken kuolemisesta
kun uutta elämää
olen niin
kiivaasti varjellut

nyt enää
eniten kaipaisin
syvää, kuolemankaltaista
unta.

***

Kaikki nämä tunnetilat
minua repivät
voinko luottaa
Sanaasi enemmän
kuin tähän vellovaan myrskyyn?
Voinko silloin
kun ahdistuksen tumma kivi
rintalastan alla, sydämen sijasta
voinko silloin luottaa
 - ei minulta mitään puutu

Öisin kaikki möröt
ryömivät koloistaan
riivaavat ajatukset
ahdistuksen tumma sametti ylläni
koiperhoset sitä nakertavat
silloinkinko
- minä en sinua hylkää enkä jätä

***

Saako minunkin nääntynyt olemukseni
olla kuin virran partaalle istutettu paju
sitä elävää vettä
ikävöin
tämän kivun keskellä
löydänkö sen rauhan
jonka lupaat?
Onko se totta
rauha? (kuinka se voisi olla? Sinun oma rauhasi, Jumalan rauha!)

Kaiken tämän kiireen, suorittamisen, väsymisen
tämänkinkö keskellä rauha,
ei sellainen mitä maailmasta
sinä kutsut lepäämään, virvoittavien vetten tykö
sinä sanot
- olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. 
(kuinka? voi kuinka?)

Annatko todella
Pyhän Henkesi
minunkin
kurjaan olemukseeni?
Aivan ansaitsematta
tämäkö lahja minullekin
tässäkö minäkin riitän?
Olen kelvollinen
sinun rakkautesi tähden.

Sinun ristisi on jotakin
niin yksinkertaista
tavallista puuta
se on jokaisen
ulottuvilla
ei korulauseita
ei sudokuja
ei piilomerkityksiä.
Se on tässä.
Se on kivussa.
Se on elämässä.
Se on ilossa.
Se on arjessa.
Se on sydämessä.

Sinä olet.
Kiitos.

***

En minä osaa
niitä hienoja rukouksia
iltaisin vain
epätoivoisesti pyydän
anna meille unta
ja sanon
- ota kaikki.
Ja se riittää.


***

Sitäkin se usko on
että hiljaa rukoilin eläinlääkärissä
että onnistuisi
virtsan puristaminen rakosta rauhoitetusta kissasta
että yksi pistos vähemmän.
Sitäkin se on.

Kotimatkalla,
kissa nukkuu,
kiiruhdan kotiin vauvan luo
minun on nälkä
päätä särkee
väsyttää
muistan äkkiä ennen risteystä
- kiitos.

***

Niin arki
on minusta aina ollut
hienoa.
Juhlan keskellä
aina epävarmana.
Arjessa on
kompostin tuoksu
- multaa.

Wednesday, September 13, 2017

Marjatahroja kerniliinalla

Joskus on
ihan hyvä olla
kirjoittaisinko siitä silloin?
Miten ne kivun ja kärsimyksen täyteiset päivät
synnyttävät
niin paljon puhuttelevampaa tekstiä
vai liekö mielenlaadussa
jotakin vi-kaa vi-kaa

On hyvä kun ei ehdi aina miettiä
kaikkea pohjamutien kautta
kääntää aivan jokaista multakokkaretta
peltoon hukkuneen kultasormuksen toivossa
kun ei ihan jokaista heinänkortta tarkastele
suurennuslasilla sänkipellossa
aivan jokista tomuhiukkasta
ehdi laskea.

Välillä hyvä
kun kahdet päikkärit
saunan pesä ladattuna
isännän lohilaatikko.

Sitä se elämä on.
Marjatahroja kerniliinalla.
Mutta on ne kaksi
marjat
liinat.




Monday, September 11, 2017

Mätänevää

Kaikenlaista mätänevää
tässä syksyssä
perennojen lehdet
puiden armeijanvihreä muuttuu oranssiin ja kultaan
mätänevät ajatukset
kuin sienet
jotka lätsähtävät vanhuuttaan eltaantuneiksi kasoiksi
kunpa ajatuksenikin
samalla tapaa katoaisivat
ja lakkaisivat olemasta
tomua vain.

Aina koetan harpata liian pitkälle
liian leveän ojan yli
sen sijaan
että panostaisin kunnollisen sillan rakentamiseen
sellaiset jutut on aina olleet
niin vaikeita
suunnittelu
hidas kehittyminen
naulojen ostaminen
KUN PITÄISI OLLA JO VALMISTA KIROSANA!

Tämäkö se koulu
jolla minusta nuijitaan
kärsimättömyys pois?
Tämä vauvajuttu
välillä keskityn
olennaiseen
hymyilen, leikitän, rakastan,
pysähdyn
välillä kaikki vilistää mielessä
pyykki
remontti
piha
rentoutuminen (mitä se on)
asioiden hoitaminen
Kun ei ole tottunut jättämään kaikkea roikkumaan.

Kysyn
miksi kaiken pitäisi olla valmista
ei koskaan tule valmista
edes silloin
kun elämän mittainen matka loppuu.
Milloin opin?
En tarvitse kenenkään mielipidettä.
Saan ihan itse päättää.
Sanoa kerrankin että ei käy.
Milloin oi milloin?
Siinäkin hosun. Haluaisin jo nyt.
Olla parempi.

Missä se oivallus,
että jo riittää?
Minä riitän.
Tämä epätäydellisyys on täydellistä
tämä riittämättömyys riittävää.
Minussa se kaikki
mitä tarvitaan.

Milloin uskon?
Että
se on jo
täytetty?

***

Puintiaika.
Mihin on kaikki kesät kadonneet
sateisiin
usviin
kylmiin iltoihin
aina syksyssä
luopumisen haikeus
kuoleman kosketus
vaikka elämän lupaus
säilyy
siellä mullan alla.

***

Välillä kaikki on niin haurasta
niin haurasta että sudenkorennon siiven isku
rikkoisi sen
mielen, ruumiin, jaksamisen, ilon
mihin katosivat ne lapsuuden päivät
joissa ei ollut vastuun painavaa taakkaa
nyt vasta ymmärrän
lasten kaltaisten
Taivasten valtakunta

***

Onko minussa riittävästi naista
riittävästi emäntää ja akkaa
munaakin pitäisi olla
naisellisuutta, kellohelmaa,
mitä hiivattia se sitten tarkoittaakaan
onko minussa
riittävästi äitiä, lämpöä, rakkautta,
kykyä olla kärsivällinen, syliä
kun tuntuu että olen se
talven yli pihalle jäänyt
rottinkituoli
maalit hiutuneet
kaikki olennainen
- katkennut pinna

***

Tästä keskeneräisyydestä
voisin kirjoittaa loputtomasti
annan kaiken tulla
mitä hyödyttää työntää tätä sisälle
kun keuhkot räjähtää
siitä tukahdetusta huudosta.

Poltan kirjeitä saunan pesässä.
Olo turta.
Ei se kadota minun menneisyyttäni
tuhka pyyhi arpiani.
Kaikki ne asiat
sydämen sarkofagissa.
Kenellekään
en kerro
enkä näytä.
Sitä mustaa sisustaa.
Sinetöin ikuisiksi ajoiksi.
- mutta Jumala tutkii sydämet.

***

Mitä se on
olla äiti.
Se on sitä kun
katsoo pahaa haavaa
eikä näytä pelkoa
se on tyynnyttävä puhe
kun sisäisesti kirosana
se on sitä kun katsoo
pientä elämää
ja ajattelee
että jos en mitään elämässä
jos en mitään osannut
pystynyt
kyennyt
saavuttanut
- niin tämän saatoin maailmaan.
Jos en mitään muuta.

***

Tämä tunne
kuin tumma satiiniliina
kireästi kaulan ympärillä
palan tunne
aina ei muista
että se nousee
kuin meren aalto
voimakkaana
pelottavana
mutta lopultakin
särkyy rannan kallioihin.
Ei sitä muista.

***

Laukkaa laukkaa nopeasti
hevoseni tumma
alta yön piinaavan
hulmuharja humma

Iske iske kipinää
kaviosi rauta
polta pois painajaiset
niille syvä hauta.
 

Monday, August 14, 2017

Kääntöpuolet

On niin paljon ajatuksia. En tiedä mistä aloittaisin. Ensimmäinen lause

- haluan lakata suorittamasta

Onko se elämän mittainen matka, oppia elämään tätä elämää suorittamatta, miettimättä aina muita? Missä on se terve itsekkyys, missä se ajatus, ettei haittaa vaikka nurmikot muuttuisivat niityiksi tänä kesänä. Kaikista kauneimpia on ränsistyneet talot ja rehottavat kukkanurmet. Eikö niin. Ehkä aika on se tekijä, joka tuo rentouden elämään. Voinko yli 30 vuotiaana lakata miettimästä, mitä joku muu minusta ajattelee. Tai siitä jos vauva itkee. Voisinko yli 30 vuotiaana alkaa rakastaa itseäni? Sitä pirun hienoa sitkeää naista, joka synnytin uuden ihmisen tähän maailmaan! Joka on selättänyt masennuksen, joka on löytänyt kodin ja sen pesäpaikan maailmassa, joka on löytänyt sen ihmisen, jonka vierellä saa olla niin paska ja niin paskana kuin voi olla. Ja ilossa. Ja tarvitsevuudessa. Ja surussa. Kaikessa. Jolle voi sanoa, että nytpä en enää jaksakaan. Tai että tuntuu hirveälle. Pelkään. Tai että voitko silittää minua nyt selästä. Tai ottaisitko vauvan hetkeksi?

Kolikon kääntöpuoli, vietänkö aikaa ajatellen itseäni liikaa, sitä miltä tuntuu, tuntuuko pahalta, hyvältä. Entä jos keskittäisin huomiotani muihin? Missä on kultainen keskitie? Sitä olen kysynyt itseltäni usein. Elämä huojuu äärilaidasta toiseen, vai olenko se minä, joka huojun? Ehkä elämä onkin vakaata. Minun elämäni. Kaikki mitä pelkäsin, ei tapahtunutkaan. Ja se mitä tapahtui, siitä selvisin. Miksi siis olen murehtinut? Viettänyt tunteja murehtien. Entä jos... Entä jos... Huomaanko edes sitten kun, niin ei tapahtunutkaan. "Miksi te huolehditte siitä mitä söisitte ja mitä joisitte, millä itsenne vaatettaisitte, jos Jumala pitää huolen linnuista, eikö ennemmin teistä? Jos hän vaatettaa kedon kukkaset, eikö hän ennemmin huolehtisi teistä?" Hän on luvannut pitää huolen. Että saan heittää kaikki murheeni hänen ristinsä juurelle. Se on fakta, se on se murtumaton puu, joka ei katkea vaikka mikä myrsky tulisi. Se on pysyvyys elämässä, jossa kaikki velloo ja muuttuu ja ahdistaa. Se on toivo ja valo elämässä, johon kuuluu myös kuolema. 

Elämäni tukipilarit, mies, rakas pienen pieni poikani, ihana kotini ja rehottava puutarhani. Ystävät, jotka rakastavat minua ehjemmäksi hyväksymällä minut vikoineni ja puutteineni. Jumala, joka kaikkea ohjaa, varjelee silloinkin kun en edes huomaa, että vaara on ollut olemassa. Tänään tahdon katsoa valoon. Tähän kaikkeen hyvään. Siihen mitä on.

Voisiko sitä joskus vaan olla. Tässä ja nyt. Istahtaa. Väsyneenä tai virkeänä. Vauva sylissä tai nukkumassa. Kroppa kipuisena tai notkeana. Voisiko sitä juoda kupin kahvia tai teetä, välittämättä onko se nyt niin kuumaa tai haaleaa. Onko jossakin pölypallero. Onko pyykit viikattuna. Mitä väliä sillä on? Joskus oli tärkeää, että rullaan lakanat, voi jessus sentään! Nyt on ihme jos ehdin ne tunkea edes kaappiin. Aivan sama. Asiat, joilla joskus oli niin helkutisti merkitystä, niillä ei ole enää mitään merkitystä. Niin tuo uusi elämä pistää kaiken ylösalaisin.

Ja sitä rakastan.
Häntä.
Pientä poikaani.
Joka on nyt 3kk ikäinen.
Jonka olen tähän maailmaan saattanut.
Hän on terve.
Hän kasvaa.
Hän nukkuu. (päivisin ja vähän öisin...)
Hän syö. Hänen poskensa pyöristyvät.
Ja minäkin ehdin syödä. Ja välillä nukkua. Vaikka nurmikot rehottaisivatkin.

Kirjoitinhan tämänkin!

Sunday, July 9, 2017

Rohkeutta

Sen ehdin
että kuuntelin minuutin kestävän hartauden
sen ehdin kun roskikset pursuaa
pyykki on koneessa pestynä, mutta unohdin laittaa pyykinpesuaineen
kirjaston kirjat ovat myöhässä,
varatut ajat menneet ohitse 
kun vauva nukkuu autuaana, kasvaa kohisten
minä olen väsynyt ja itkuinen ja peloissani
rakastan ja huolehdin
hosun ja hätäilen
yritän ehtiä edes jotakin, edes vessaan!
enkä ehdi
sitten pysähdyn äärellesi
sinun on nälkä
tyynnyn viereesi pieni mies
kun siinä imet elinvoimaa
katsot niin pyöreillä silmilläsi
olet niin rakas
olet jotakin meistä
Jumalastakin
taiten tehty
viimeistä piirtoa myöten
 
olet niin rakas
että antaisin kaiken
ja olen jo antanut.

sen ehdin
minuutin hartaus
ja siinä puhuttiin rohkeudesta
sana siitä, mitä rohkeus on
sitä että pelosta ja kivusta huolimatta
uskaltaa toimia

minä uskalsin
ja sinä olet siinä nyt.
Minä olen rohkea.

Monday, June 12, 2017

Kaikki on toisin

Sinun olemuksesi huutaa
rakasta minua
minunkin olemukseni huutaa
rakasta minua
kuinka vajavaista ihmisen elämä!
Kuinka minusta sinulle äidiksi
kun itse tarvisisin samaa hoivaa
joku silittäisi päästä
heijaisi sylissä kivut pois
rakastaisi rajattomasti
niin kuin minä
sinua rakastan.

***

Sinä olet
jokaista timanttia arvokkaampi
sinun itkusi raastaa sydäntäni
enemmän kuin mikään koskaan ennen
kaikki maailman pahan
olen valmis kantamaan
sinun puolestasi
vaikka kuolemaan saakka
vaikka tiedän
että en voi.
Sinun tulee elää.
Löytää oma polkusi
tästä pimeästä metsästä.

Teinkö oikein?
Kun halusin sinut
tähän maailmaan?
Oliko se minun valintani?
Oliko se Luojan lahjaa?
Mihin sinun polkusi vie?
Voinko yhtään sitä tasoittaa
antaa sinulle
mitä itse olen jäänyt vaille?

Kysymyksiin ei ole vastausta.
Jään niiden kaikkien kanssa
sydän revittynä rinnasta
sinun eteesi Jumala
elämänliekki hiljaa lepattaen
niin pelkäävänä, niin rikki ja niin täynnä kipua ja tuskaa
niin pieni luottamuksen värähdys
kuin veden pintajännityksen rikkova
putoava terälehti
niin pieni, niin hauras,
mutta luottamus
sinä tiedät tämän kaiken.

minulla ei ole mitään
ei vieläkään
ei mitään annettavaa
ja sinä olet antanut
minulle kaiken.
Jonkun joka on lihaa ja verta
minun lihastani ja verestäni.
Yhdistelmä minua ja häntä.
Kuinka tätä voi ymmärtää?
Kuinka tätä elämän suurutta voi edes käsittää?
En tiedä.
Tyynnyn eteesi Herra. Pieni elämä sylissäni.
Niin valtavan pieni ja hauras ja niin täynnä elämää
hamuaa rinnalle, elämänjano.
Katson pientä varvasta.
Joka solullani, rakastan sinua
joka solullani tiedän
ei ole mitään kauniimpaa
ei mitään suurempaa lahjaa
kuin sinä
- poikani. 

***

Ennen en tiennyt mitään
voiko kuukaudessa ihminen kasvaa vuosien edestä?
Ennen en tiennyt mitään
mitään rakkaudesta.
Mitään pelosta.
Mitään riittämättömyydestä.
Ne kaikki minussa nyt huutavat
täyttä kurkkua.
Vain sinun vieressäsi sydämeni tyyntyy
kun nukumme saman peiton alla
sinä pieni ihminen siinä
- ei mitään hätää.

***

Sittenpä myönsin
enää en jaksakaan.
Että sekin,
joka iän kaiken on ollut muita varten,
sanookin ei. Ja joutuu pyytämään apua.
Ahdistuksen mustat syöksykierteet hajosivat tomuksi.
Minähän saankin olla rikki.
Minähän saankin sanoa, etten jaksa.
Minähän saankin pyytää - auttakaa minua.
Minähän saankin olla tarvitseva.
Minähän saan olla hyvä, risa äiti.
Pitkänkin yön jälkeen koittaa joskus aamu
valon rikkoutuminen synkkyyden lävitse
yön möröt kaikkoaa sänkyjen alle.
Tästäkin yöstä selvittiin.
Sinä ja minä, me kolme.
Eikä enkelit
kadonneet mihinkään.

***
Syreenin kukka

Tänään minulle riittää
kun saan tuoksuttaa
syreenin lilaa kukkaa.
Vaikka olen oppinut
jokaisen mainoksen televisiosta ulkoa
kun olen istunut sinua ruokkimassa tuntitolkulla
vaikka hartiani ovat kipeät ja kropassa
synnyttämisen jälki
vaikka silmieni alla on mustat renkaat
valvomisesta
enkä tiedä mikä viikonpäivä on

Se riittää, kun saan kasteisella nurmella
varpaita käyttää.
Ja minä jaksan taas.
Ihmetellä ilmeitä sinun pienillä kasvoillasi
huulien suipistumista
haukotusta
hymyä.
Sinä pieni täydellinen ihminen.

Opetellaan yhdessä. Sinä ja minä.
Mitä elämä on.
Minä lupaan
etten päästä irti sinun kädestäsi
ennen kuin sinä irroitat.
Ja silloinkin tiedät,
että minä olen aina sinua varten olemassa.
Enkä koskaan käännä sinulle selkääni.  

***

Tämä kirjoittamisen tarve
on valtava.
Käsittelemisen tarve.
Niin paljon voi
elämä muuttua alle 9 kuukaudessa.
Kaikki on toisin.
Vielä minä toivon
että löydän levon ja rauhan.
Vielä toivon, että tänäkin kesänä
haistellaan yhdessä leppeitä tuulia
katsellaan perhosen lentoa.
Tuoksutellaan
leikattua nurmea.
Koko perhe. Yhdessä.

***

Rukoukseni enää on
huokausta vain.
Herra armahda minua syntistä.
Opeta armahtamaan itseäni.
Sillä pahin riivaaja
olen minä itse itselleni
pahin vaatija, ruoskija.
Herra armahda.

Tuesday, April 11, 2017

Ja katso:
äkkiä tiputin sen niin kovin painavan kuorman selästäni
se putosi maahan, pussista hajosi tantereelle
mätiä hedelmiä, kyynelistä puristettuja timantteja
niitä en enää halunnut kantaa
niillä ei ollut minulle enää mitään arvoa

Pudotin kuormani ja astuin katse kohotettuna eteenpäin
valo, merenranta, tuuli
tuuli puhalsi ihoni eläväksi
suola kirvelsi haavaisissa käsissäni
olkapääni olivat vääntyneet ja arat
astuin hitaasti
eteenpäin

enää en pysähtynyt poimimaan
repusta pudonneita kipuja
enää en pysähtynyt katsomaan alas
mitä kaikkea vielä voisinkaan ottaa kantaakseni

minä luovun
luovun siitä
mitä en koskaan omistanutkaan
tässä
ota.
tyhjät kädet
tyhjä sydän.

Voiko onnellisemmin olla?