Tuesday, April 11, 2017

Ja katso:
äkkiä tiputin sen niin kovin painavan kuorman selästäni
se putosi maahan, pussista hajosi tantereelle
mätiä hedelmiä, kyynelistä puristettuja timantteja
niitä en enää halunnut kantaa
niillä ei ollut minulle enää mitään arvoa

Pudotin kuormani ja astuin katse kohotettuna eteenpäin
valo, merenranta, tuuli
tuuli puhalsi ihoni eläväksi
suola kirvelsi haavaisissa käsissäni
olkapääni olivat vääntyneet ja arat
astuin hitaasti
eteenpäin

enää en pysähtynyt poimimaan
repusta pudonneita kipuja
enää en pysähtynyt katsomaan alas
mitä kaikkea vielä voisinkaan ottaa kantaakseni

minä luovun
luovun siitä
mitä en koskaan omistanutkaan
tässä
ota.
tyhjät kädet
tyhjä sydän.

Voiko onnellisemmin olla?

Thursday, March 23, 2017

Pitäisi kirjoittaa enemmän. Purkaa sitä kautta. Omat hyvät ohjeet unohtuvat, silloin kun niitä tarvitsisi...

Maasta puskee
vihreää piippalakkia
jäät sulaa
vielä on kylmä maa
mutta linnut tietää
kuolleiden lehtien alla
syötävää.

Heräänkö
minäkin henkiin?
minunkin sydämeni ollut
kuolleena maan povessa
mitä siitä nousee
vai jääkö se mustana, mädäntyneenä sinne
maan alle

katso minä luon uutta,
se nousee jo taimelle,
ettekö huomaa?

Niin hyvä kysymys se
ettekö huomaa?
Sekava katse harhailee
vailla kiintopistettä
mihin minä katseeni kiinnittäisin?



Wednesday, March 22, 2017

Kaivo

Eilen yksi ihminen kohtasi minut. Työn puolesta, lyhyesti, mutta sen ajan minkä kohtasi, hän oli läsnä. Hän puhui minulle ystävällisesti. Hän selitti. Hän ei moralisoinut tai kertonut mielipiteitään. Hän oli asiallinen. Se muutti minun apean olotilani koko päiväksi. Mietin miten suuri asia se on, että kohtaamme toinen toisiamme. Miten paljon tässä maailmassa on niitä alaspainajia, niitä joiden on pakko saada aina olla oikeassa ja kertoa mielipiteensä. Miten joskus tarvitsisi sitä ihmistä joka vaan kuuntelee ja hyväksyy ja kohtaa. Sanoo että olet ihan hyvä. Selviät kyllä. Joskus vaan tarttis sitä, että joku rohkaisisi. Sanoisi jonkun hyvän sanan. Niinkö vähän sanomme toisillemme asioita, jotka on tärkeitä? Sanoja, jotka nostaa alas painamisen sijaan? Niinkö vähän?
Tuntuu, että olen niin tyhjä välillä. Niin tyhjä kaivo, jossa ei ole yhtään mitään. Tyhjää, kolkkoa, limaista ja märkää, niin kuin tyhjässä kaivossa. Mutaa pohjalla vähän. Että se on minun sydämeni, se tyhjä kaivo. Miten sieltä voisi ammentaa raikasta vettä muille, kun ei ole itselleenkään? Jos sinne joku kaataa tilkan, se sekoittuu mutaan ja tulee likaiseksi. Se ei riitä. Ämpärillinenkään ei tee muutosta. Mitä on sata litraa tyhjässä kaivossa? Kaksisataa?

Miten tuon kaivon puhdistaisi? Kenellä olisi ammentaa elävää vettä, niin paljon, että se puhdistuisi. Tuntuu, että kaivoani on vain tyhjennetty viime vuosina ämpäri ämpäriltä.

Sitten tulee valkoinen kissa, ja puskee olkapäähän. Kehrää. Jää siihen. Lähelle. Se ei moralisoi. Se ei kerro mielipiteitään. Se vaan on.  Sille minä riitän.

Näillä ajatuksilla tänään.

Friday, February 3, 2017

Äiti

Sinä olet siellä piilossa
me tunnemme jo toisemme, sinä minut ja minä sinut
- vaikka emme ole vielä tavanneet.
En tiedä mitä tapahtuu kun kohtaamme.
Sinä tulet tarvitsemaan minua pitkään
joka päivä ja joka hetki.
Minä toivon, että riitän.
Riitän sinulle tueksi, turvaksi, avuksi ja kasvattajaksi.
Kaikeksi mitä tarvitset. 
Minusta tulee jokin,
jota ei voi enää koskaan muuttaa muuksi,
vaikka mitä tapahtuisi,
- äiti.

https://youtu.be/Q3wqyh11hk8

Friday, January 27, 2017

Kasvua

Heräsin seitsemältä siihen, että pää oli täynnä kaikkea paskaa. Paskoja ajatuksia, paskoja unia, paskoja murheita, paskoja fiiliksiä. Kirjaimellisesti kaikkea paskaa. Kaunistelematta. Ajattelin, ettei se tästä kyllä päivän aikaan parane, vaikka koetin tsempata. Koetin ajatella niitä asioita jotka on hyvin, mistä olen kiitollinen. Ei auttanut. Ryhdyin soittamaan virastoon. Jonotin puoli tuntia puhelimessa kahden minuutin asian takia. Sain sentään selvyyden.

Kuitenkin kun kävelin naapurin rouvan kanssa kylälle, auringon paistaessa, puhuttiin. Kerroin, räjähdin eilen isännälle. Huusin. Kuppi meni nurin totaalisesti. Itkin. Kerroin ettei ole aina kivaa. Vauva pelottaa. On paljon töitä tähän kevääseen ennen äitiyslomaa. Jaksaminen murehduttaa. Kerroin, sanoin ääneen.

Kävin tekemässä muutaman ostoksen ja söin ison, vastaleivotun pullan kahvilassa teen kanssa, niin kyllä se paha olo kaikkosi pikkuhiljaa. Kävelin hitaasti takaisin kera vauvan. Aurinko paistoi. Tintit huusi. Istuin penkille, ajattelin että olipa hyvä kun oli se penkki, sain vähän huilata siinä. Kiitos kaupungille, siitä penkistä. Ostin hyvää lohta salaattiini ja hyvää juustoa. Vähän suklaatakin. Söin. Nukuin päiväunet sohvalla kissojen kanssa. Juttelin vauvalle, se potkutteli vastaan mahasta.  Siellä se on turvassa. Kasvaa. Ja minäkin kasvan. En pelkästään vyötäröstä vaan henkisesti. Kasvu tuottaa kipua. Mutta siihen ei kuole. Kasvu on hyvästä.

Jään henkiin.
Kaikesta huolimatta.
Painajaisista, aamun pahasta olosta. Pelosta.
Ehkä minun mielenlaatuni vain on sellainen. Herkkä.
Ehkä joskus opin hyväksymään sen.

https://youtu.be/4FEtFn5tqus


Tuesday, January 17, 2017

Kaikesta huolimatta

Miten sitä rohkenisi, antaa itselleen ihan hyväksytyn arvosanan elämästä? Että läpi meni, ei kirkkaimmin, mutta ei kyllä huonoimminkaan. Uskalsit vaikka pelotti, menit ja teit ja heittäydyit, vaikket tiennyt ottaako kukaan kiinni. Että jos polvet tutisee pelosta, mutta silti menee, mitättömänkin asian edessä kauhusta jäykkänä, mutta kumminkin menee. Ettei jätä sitä siihen. Helpompaahan se olisi. Ja jossain kohtaa, voiko sitä sanoa, että en nyt pysty tähän, mutta ehkä myöhemmin? Voiko sitä armoa antaa itselleen, kun kerta yleensä kaikille muille sen suo, muttei itselleen.

On välillä niin uskomattoman hauras olo. Niin hauras, että kun yksikin pisara putoaisi niin pintajännitys ratkeaisi ja kaikki leviäisi käsiin. Mutta se on vaan olo. Miten usein on olo, että ei tästä mitään tule, mutta kumminkin vaan tulee, jotakin. Jonkun mittapuussa paljonkin, omassa ehkä vähempi. Niitä oloja on niin moneen lähtöön. Ruma olo, sietämätön olo, paha olo, surullinen olo, euforinen olo. Eikä ne olot sitä määritä, kuka peilistä katsoo. Ei se Ruma olo- määritä miltä minä oikein todella näytän. Ei läski olo- tee minusta lihavaa tai laiha olo- tee laihaa. Ja sehän nyt on loppupeleissä ihan sama jos kerta on se olo. Vaikka olisin laiha ja olisi läski olo, ei siihen sitten se laihduttaminen auttaisi. Olot on oloja. Kunpa osaisin erotella ne paremmin ja sanoa niille, että siitä vaan, vellokaa vapaasti, ihan sama miten paljon vellotte, fakta on tämä. Välillä ei jaksaisi tuntea niin paljon. Haluaisi vain sulloa ne tunteet jonnekin säkin pohjalle, pimeyteen. Olkaa siellä. Vellokaa siellä.

Jumalan huolenpito on fakta. Ei se siinä pelota, vaan se mitä kaikkea matkan varrella sallitaan. Loppujen lopuksi se, mitä ihminen kestää on ihan hiton paljon. Se siinä pelottaa.

Kunpa vain se ilo olisi yhtä vahva kuin se pelko. Miksi se ei ole niin? Vai enkö vielä ole kohdannut sitä, todellista iloa? Niin kovin vähän tiedän elämästä. Mitä enemmän luulen tietäväni, sitä vähemmän tajuan tietäväni.

Ja sitten tulee kissa, joka puskee naamaan. Se hyrisee hiljaa. Se sanoo, on tämä hetki eikä muuta. Minä hautaan kasvoni sen valkoiseen karvaan ja ajattelen niin, niin se on. On tämä hetki eikä mitään muuta. Ei vielä tulevaa, menneeseenkään ei voi palata. Koko kakun syömisestä kerralla tulee vain paha olo. Pieni askel kerrallaan. Se riittää.

Teen huoneentaulun. Siinä lukee "Olet kaiken hyvän arvoinen." Luen sen joka päivä. Haluan uskoa sen todeksi.

Kaikesta huolimatta.

Tuesday, January 3, 2017

Möykkyspallonen

Sinä liikut, olen alkanut tuntea sen
olet ihme, ainutkertainen
alla vatsanpeitteiden
kasvat ja kehityt
Pienen pieni Möykkyspallonen

Varovasti, koetan luottaa vaan
siihen käteen, elämää antavaan, ylläpitävään, kannattavaan
ehkä kaikki onkin mallillaan
tapahtuu kaikki tarkoituksenmukaisesti ajallaan
saavut jo ennen kesää maailmaan
voiko sitä todeksi uskoakaan?