Thursday, March 23, 2017

Pitäisi kirjoittaa enemmän. Purkaa sitä kautta. Omat hyvät ohjeet unohtuvat, silloin kun niitä tarvitsisi...

Maasta puskee
vihreää piippalakkia
jäät sulaa
vielä on kylmä maa
mutta linnut tietää
kuolleiden lehtien alla
syötävää.

Heräänkö
minäkin henkiin?
minunkin sydämeni ollut
kuolleena maan povessa
mitä siitä nousee
vai jääkö se mustana, mädäntyneenä sinne
maan alle

katso minä luon uutta,
se nousee jo taimelle,
ettekö huomaa?

Niin hyvä kysymys se
ettekö huomaa?
Sekava katse harhailee
vailla kiintopistettä
mihin minä katseeni kiinnittäisin?



Wednesday, March 22, 2017

Kaivo

Eilen yksi ihminen kohtasi minut. Työn puolesta, lyhyesti, mutta sen ajan minkä kohtasi, hän oli läsnä. Hän puhui minulle ystävällisesti. Hän selitti. Hän ei moralisoinut tai kertonut mielipiteitään. Hän oli asiallinen. Se muutti minun apean olotilani koko päiväksi. Mietin miten suuri asia se on, että kohtaamme toinen toisiamme. Miten paljon tässä maailmassa on niitä alaspainajia, niitä joiden on pakko saada aina olla oikeassa ja kertoa mielipiteensä. Miten joskus tarvitsisi sitä ihmistä joka vaan kuuntelee ja hyväksyy ja kohtaa. Sanoo että olet ihan hyvä. Selviät kyllä. Joskus vaan tarttis sitä, että joku rohkaisisi. Sanoisi jonkun hyvän sanan. Niinkö vähän sanomme toisillemme asioita, jotka on tärkeitä? Sanoja, jotka nostaa alas painamisen sijaan? Niinkö vähän?
Tuntuu, että olen niin tyhjä välillä. Niin tyhjä kaivo, jossa ei ole yhtään mitään. Tyhjää, kolkkoa, limaista ja märkää, niin kuin tyhjässä kaivossa. Mutaa pohjalla vähän. Että se on minun sydämeni, se tyhjä kaivo. Miten sieltä voisi ammentaa raikasta vettä muille, kun ei ole itselleenkään? Jos sinne joku kaataa tilkan, se sekoittuu mutaan ja tulee likaiseksi. Se ei riitä. Ämpärillinenkään ei tee muutosta. Mitä on sata litraa tyhjässä kaivossa? Kaksisataa?

Miten tuon kaivon puhdistaisi? Kenellä olisi ammentaa elävää vettä, niin paljon, että se puhdistuisi. Tuntuu, että kaivoani on vain tyhjennetty viime vuosina ämpäri ämpäriltä.

Sitten tulee valkoinen kissa, ja puskee olkapäähän. Kehrää. Jää siihen. Lähelle. Se ei moralisoi. Se ei kerro mielipiteitään. Se vaan on.  Sille minä riitän.

Näillä ajatuksilla tänään.

Friday, February 3, 2017

Äiti

Sinä olet siellä piilossa
me tunnemme jo toisemme, sinä minut ja minä sinut
- vaikka emme ole vielä tavanneet.
En tiedä mitä tapahtuu kun kohtaamme.
Sinä tulet tarvitsemaan minua pitkään
joka päivä ja joka hetki.
Minä toivon, että riitän.
Riitän sinulle tueksi, turvaksi, avuksi ja kasvattajaksi.
Kaikeksi mitä tarvitset. 
Minusta tulee jokin,
jota ei voi enää koskaan muuttaa muuksi,
vaikka mitä tapahtuisi,
- äiti.

https://youtu.be/Q3wqyh11hk8

Friday, January 27, 2017

Kasvua

Heräsin seitsemältä siihen, että pää oli täynnä kaikkea paskaa. Paskoja ajatuksia, paskoja unia, paskoja murheita, paskoja fiiliksiä. Kirjaimellisesti kaikkea paskaa. Kaunistelematta. Ajattelin, ettei se tästä kyllä päivän aikaan parane, vaikka koetin tsempata. Koetin ajatella niitä asioita jotka on hyvin, mistä olen kiitollinen. Ei auttanut. Ryhdyin soittamaan virastoon. Jonotin puoli tuntia puhelimessa kahden minuutin asian takia. Sain sentään selvyyden.

Kuitenkin kun kävelin naapurin rouvan kanssa kylälle, auringon paistaessa, puhuttiin. Kerroin, räjähdin eilen isännälle. Huusin. Kuppi meni nurin totaalisesti. Itkin. Kerroin ettei ole aina kivaa. Vauva pelottaa. On paljon töitä tähän kevääseen ennen äitiyslomaa. Jaksaminen murehduttaa. Kerroin, sanoin ääneen.

Kävin tekemässä muutaman ostoksen ja söin ison, vastaleivotun pullan kahvilassa teen kanssa, niin kyllä se paha olo kaikkosi pikkuhiljaa. Kävelin hitaasti takaisin kera vauvan. Aurinko paistoi. Tintit huusi. Istuin penkille, ajattelin että olipa hyvä kun oli se penkki, sain vähän huilata siinä. Kiitos kaupungille, siitä penkistä. Ostin hyvää lohta salaattiini ja hyvää juustoa. Vähän suklaatakin. Söin. Nukuin päiväunet sohvalla kissojen kanssa. Juttelin vauvalle, se potkutteli vastaan mahasta.  Siellä se on turvassa. Kasvaa. Ja minäkin kasvan. En pelkästään vyötäröstä vaan henkisesti. Kasvu tuottaa kipua. Mutta siihen ei kuole. Kasvu on hyvästä.

Jään henkiin.
Kaikesta huolimatta.
Painajaisista, aamun pahasta olosta. Pelosta.
Ehkä minun mielenlaatuni vain on sellainen. Herkkä.
Ehkä joskus opin hyväksymään sen.

https://youtu.be/4FEtFn5tqus


Tuesday, January 17, 2017

Kaikesta huolimatta

Miten sitä rohkenisi, antaa itselleen ihan hyväksytyn arvosanan elämästä? Että läpi meni, ei kirkkaimmin, mutta ei kyllä huonoimminkaan. Uskalsit vaikka pelotti, menit ja teit ja heittäydyit, vaikket tiennyt ottaako kukaan kiinni. Että jos polvet tutisee pelosta, mutta silti menee, mitättömänkin asian edessä kauhusta jäykkänä, mutta kumminkin menee. Ettei jätä sitä siihen. Helpompaahan se olisi. Ja jossain kohtaa, voiko sitä sanoa, että en nyt pysty tähän, mutta ehkä myöhemmin? Voiko sitä armoa antaa itselleen, kun kerta yleensä kaikille muille sen suo, muttei itselleen.

On välillä niin uskomattoman hauras olo. Niin hauras, että kun yksikin pisara putoaisi niin pintajännitys ratkeaisi ja kaikki leviäisi käsiin. Mutta se on vaan olo. Miten usein on olo, että ei tästä mitään tule, mutta kumminkin vaan tulee, jotakin. Jonkun mittapuussa paljonkin, omassa ehkä vähempi. Niitä oloja on niin moneen lähtöön. Ruma olo, sietämätön olo, paha olo, surullinen olo, euforinen olo. Eikä ne olot sitä määritä, kuka peilistä katsoo. Ei se Ruma olo- määritä miltä minä oikein todella näytän. Ei läski olo- tee minusta lihavaa tai laiha olo- tee laihaa. Ja sehän nyt on loppupeleissä ihan sama jos kerta on se olo. Vaikka olisin laiha ja olisi läski olo, ei siihen sitten se laihduttaminen auttaisi. Olot on oloja. Kunpa osaisin erotella ne paremmin ja sanoa niille, että siitä vaan, vellokaa vapaasti, ihan sama miten paljon vellotte, fakta on tämä. Välillä ei jaksaisi tuntea niin paljon. Haluaisi vain sulloa ne tunteet jonnekin säkin pohjalle, pimeyteen. Olkaa siellä. Vellokaa siellä.

Jumalan huolenpito on fakta. Ei se siinä pelota, vaan se mitä kaikkea matkan varrella sallitaan. Loppujen lopuksi se, mitä ihminen kestää on ihan hiton paljon. Se siinä pelottaa.

Kunpa vain se ilo olisi yhtä vahva kuin se pelko. Miksi se ei ole niin? Vai enkö vielä ole kohdannut sitä, todellista iloa? Niin kovin vähän tiedän elämästä. Mitä enemmän luulen tietäväni, sitä vähemmän tajuan tietäväni.

Ja sitten tulee kissa, joka puskee naamaan. Se hyrisee hiljaa. Se sanoo, on tämä hetki eikä muuta. Minä hautaan kasvoni sen valkoiseen karvaan ja ajattelen niin, niin se on. On tämä hetki eikä mitään muuta. Ei vielä tulevaa, menneeseenkään ei voi palata. Koko kakun syömisestä kerralla tulee vain paha olo. Pieni askel kerrallaan. Se riittää.

Teen huoneentaulun. Siinä lukee "Olet kaiken hyvän arvoinen." Luen sen joka päivä. Haluan uskoa sen todeksi.

Kaikesta huolimatta.

Tuesday, January 3, 2017

Möykkyspallonen

Sinä liikut, olen alkanut tuntea sen
olet ihme, ainutkertainen
alla vatsanpeitteiden
kasvat ja kehityt
Pienen pieni Möykkyspallonen

Varovasti, koetan luottaa vaan
siihen käteen, elämää antavaan, ylläpitävään, kannattavaan
ehkä kaikki onkin mallillaan
tapahtuu kaikki tarkoituksenmukaisesti ajallaan
saavut jo ennen kesää maailmaan
voiko sitä todeksi uskoakaan?

Friday, December 30, 2016

Raakileita

En ole kirjoittanut pitkään aikaan tänne. Mietin syitä, miksi kirjoitan. Miksi haluan laittaa sanoja paperille, muilleko, itsellenikö? Itselleni enimmäkseen. En ole kirjoittanut runoja, en päiväkirjaa. En paljon mitään. Aihetta olisi. Miksi välillä nousee niin suuri kynnys kirjoittaa? Tarttua niihin sanoihin. Antaa niiden tulla, tajunnanvirtana, kaiken sisältä. Se pelottaa, jos ei tulekaan kaunista eikä hyvää. Tulee vain sottaavaa mustetta, kyyneleitä jotka tuhrivat paperin. Mutta sekin on elämää. Ei elämää ole vain ne päivät joina aurinko on paistanut, vaan myös sateen ja kylmän ja viiman kalvamat, kitukasvuiset päivät jolloin haluaisi heittää hukkaan kaiken annetun. Jolloin ei muista, mikä on hyvää ja kaunista. Olisiko mikään kaunista ja hyvää ilman noita tummia päiviä?

Minun sisälläni kasvaa uutta elämää ja se pelottaa. Tämä on niin suuri harppaus siihen pimeään ja tuntemattomaan, jossa en voi kontrolloida mitään. Minun vartaloni muttuu, siihen sattuu, minusta on tullut vene, joka kuljettaa uuden elämän tähän maailmaan. Vastuu pelottaa. Onko minusta siihen, mitä se vaatii. Tiedän, että minun realismini on pessimismiä eikä realismia. Välillä se ajatus, että miten pienestä se on kiinni, että joku sormenpään kokoinen sydän on kehittynyt ja alkanut hakata siinä pienen ihmisenalun sisällä jo aivan alkumetreillä, se ajatus meinaa tehdä hulluksi. Mikä sen sydämen saa hakkaamaan? Se on niin pelottavaa, sydän. Ihmisen sydän. Se vaan hakkaa, läpi elämän. Sitten se joillain pysähtyy. Nuorena, tai vanhana. Muistan jo lapsuudesta, että minua pelotti se ajatus, kun ajattelin sydäntä. Entä jos se lakkaa?

Ehkä jonain päivänä tämä kuolemanpelko katoaa minusta. Ja kun se hetki koittaa, voin syleillä sitä ja hypätä tuntemattomaan. Kuoleman kontrolloimattomuus, sekö minua ahdistaa? En saa siitä kiinni, en tiedä siitä mitään, en pysty siihen tarttumaan enkä sysäämään sitä pois.

Kontrollointi. Niin kauan olen yrittänyt pitää kaiken käsissäni ja saada veden virtaamaan haluaamaani suuntaan. Työllä ja tuskalla siirrellyt isoja kiviä, rakentanut patoja niin että ensimmäinen tulva saa kaiken siirtää taas paikoiltaan. Mitä hyötyä siitä on? Minun elämänvoimani ehtyy, hartiat särkyvät, kädet ruhjoutuvat lohkareissa. Haluan jättää tämän tähän. Niin monta kertaa ennenkin olen sinulle Jumalani sanonut, tässä, ota minut, ota tämä kivi, tämä taakka, nämä langat. En jaksa enää. Ja silti, yhä uudelleen huomaan hamuavani niitä samoja langanpätkiä käsiini ohjaillakseni.

Tämä vauva, tämä "projekti" jos sitä voi jotenkin niin tökeröllä sanalla kuvata, on vaatinut rohkeutta ja heittäytymistä. Irti päästämistä ja täydelliseen epävarmuuteen antautumista. Heittäytymistä siksi roskaksi, joka ajelehtii tuon virran mukana, kun ei tohdi lehdeksi tai kukkaseksi itseään mieltää. Minä en yhtään tiedä mikä tämän matkan lopputulos on. Sen kipu ja vastuu pelottaa, mutta siellä on muutakin. Sitä, mitä en vielä osaa edes ajatella, mitä en uskalla ajatella enkä kykene ymmärtämään. Jotakin sellaista iloa, joka on ennenkokematonta. Tämä hetki ei palaa enää koskaan. Tämä hetki on ainutlaatuinen. Miten sen käytän, iloiten ja uteliaana vai murehtien ja pelossa? Ainakin tiedän, miten en haluaisi tätä hetkeä käyttää. Minä valitsen miten tämän hetken haluaisin käyttää ja rukoukseni on, että Isä antaa minulle voiman löytää sen ilon ja rauhan.

Koetan päästää irti tästä pelosta, vaikka se roikkuu hämähäkinseitin tavoin kasvoillani, takertuu ihoon, vaatteisiin ohuena ja ärsyttävänä. Sen riekaleet jää hiuksiin. On vielä paljon opittavaa, myös armahtavaisuudesta itseään kohtaan. On helpompi armahtaa muita, mutta itseään?

Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se joka pelkää ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.  

Ehkä se on elämänmittainen matka, että Jumalan rakkaus saavuttaa meissä täyttymyksensä. Vielä olen raakile, mutta olen kiinni puussa, kasvan, kehityn, kypsyn. Ja sinäkin olet raakile sanan varsinaisessa merkityksessä, sisälläni, pieni 16 cm pitkä ihmisen alku. Yhdessä me kasvamme, kohti elämää. Sinä synnyt lapseksi tähän maailmaan ja minä synnyn äidiksi. Ja syntyyhän isäkin. Eikä syntymä koskaan voi olla kivuton. Mutta sinulla on meidät kaikki ja monta muutakin ihmistä, jotka tulevat rakastamaan sinua, hoitamaan sinua ja varjelemaan sinun elämääsi. Ja kaikkea tätä ohjaa meidän Jumalamme, joka on luvannut olla läsnä ja auttaa meitä. Ja minä lupaan yrittää parhaani. Ole sinäkin armollinen minulle.