Seisoin hievahtamatta kalliolla
katsellen jäälle. Purevan kylmä tuuli
heilutti huppuni karvareunusta saaden nenäni kutiamaan, mutta en liikahtanut
raapiakseni sitä, nyrpistin vain nenääni koettaen saada kutinan loppumaan.
Aurinko paistoi matalalta, kirvellen kirkkaudellaan silmiä, jää ja lumi
säkenöivät korottaen auringon kirkkauden potenssiin kymmenen – kuten joka
ikinen päivä miltei ympäri vuoden Kanadan Nunavutissa, Ellesmerensaarella.
Silmänkantamattomiin näkyi vain
jäätä ja vettä. Jos joku olisi kolme vuotta takaperin sanonut, että muuttaisin
pysyvästi Kanadaan saarelle, jossa ei olisi juuri muuta kuin kituliasta
varvikkoa, myskihärkiä, lunta ja jäätä – olisin nauranut makeasti. Minäkö, joka
rakastin metsää, havujen tuoksua ja sitä, miten auringon säteet siilautuivat
alas puiden lehvien välistä? Nyt ei naurattanut enää, sillä se oli totta.
Nostin katseeni kun jyhkeä jääkarhu nousi kaukana ulapalla pintaan ja
roiskautti vettä ympärilleen. Sen turkki näytti raskaalta ja valui vettä
valtavan eläimen kiivetessä jäälle ja ravistellessaan itseään. Saatoin
kuvitella miten pisarat lentelivät ympäriinsä ja turkista tulisi piikikkään
näköinen. En aivan nähnyt sitä, karhu oli liian kaukana minusta. Seisoin
paikoillani ja katselin sen kunnioitusta herättävää olemusta. Jääkarhut olivat
täällä pyhiä, inuiitit kunnioittivat niitä, eivätkä häirinneet niitä
tarpeettomasti. Toki täällä hylkeiden ja kalan lisäksi pyydettiin myös
jääkarhuja – mutta niiden henkeä lepyteltiin monimutkaisin rituaalimenoin ja
jääkarhua kiitettiin antamastaan elämästä, jotta inuiitit saisivat elää. Kaikki
osat jääkarhusta käytettiin hyväksi, talja, liha, kynnet ja hampaat, jopa luut…
Osa käytettiin ruoaksi, kynsistä ja luista valmistettiin koruja vanhojen
äidiltä tyttärille periytyneiden taitojen mukaisesti. Korut myytiin
matkailijoille ja muille saarelle poikenneille ihmisille. Turismi alkoi olla
osa Nunavutin ja jopa piskuisen Ellesmerensaaren elinkeinoja. Matkalaiset
ostivat matkamuistoja ja ihailivat vanhojen perinteiden mukaan tehtyjä kauniita
käsitöitä. Siksi tarvitsimme myös jääkarhuja.
Minä tunsin osittain vanhat
tarinat ja uskomukset. Äiti oli joskus kertonut niistä, ihmisen kaltaisista
jääkarhuista, Nanukista niiden päälliköstä jolla oli ollut ihmisen mieli. Olin
saanut kuitenkin kristillisen kotikasvatuksen. Silti, en voinut olla
värähtämättä, kun jääkarhu käänsi katseensa aivan kuin katsoakseen minua
silmiin. Laskin katseeni ensimmäisenä. ”En häiritse rauhaasi”, mutisin
puoliääneen ja käännyin hitaasti. Lähdin astelemaan kalliota pitkin lämpimissä
nahkasaappaissani ja kohotin katseeni aurinkoon. Se lämmitti kaikesta
kylmyydestä huolimatta.
