Avaan kirvelevät silmäni
aamukin verestää
saa minut räpyttelemään
toipilas olo.

Mitä sitä sanoisi
yksi päivä
kitkuteltavana eteenpäin
ja niin meni vuosi
elämästäni.

Mutta vielä joku päivä
valo on lempeä
silmät kirkkaat
ja kasvoja valaisee
hymy.

Tavallinen on uusi luksus

Vielä kiitollisuudesta. Olen muistellut niitä päiviä, kun kirjoitin tätäkin blogia niin kovassa ahdistuksessa, niin syvässä synkkyydessä, ettei siellä ollut valoa. Olen ajatellut niitä päivä, kun olin niin ahdistunut, etten voinut syödä. Se asettaa ajatuksia tärkeysjärjestykseen. Miten kiitollinen silloin olin normaalista päivästä. Kun oli vain tavallista ja tylsää. Tavallisesta ja tylsästä tuli luksusta silloin, kun suurin osa ajasta oli tuskaa ja ahdistusta. Mietin miten siunattu olen, koska voin kokea iloa. Kun katson orkidean kukkasta, koen iloa. Kun tarkkailen puukiipijää lintulaudalla - koen iloa. Kun silitän nukkuvia kissoja - koen iloa. Kun katson aviomiestäni - koen iloa. Normaali olotila saati ilo, eivät ole itsestäänselvyyksiä kun on kokenut niin läpitunkevan synkkyyden, ettei sinne tunnu tulevan valoa mistään.

Kun katselen taaksepäin noita aikoja, olen kiitollinen. En pelkästään siitä, että minun on nyt parempi olla. Olen oikeasti kiitollinen masennuksesta, sillä se johdatti minut ihmisten piiriin, ystävien piiriin, niiden ihmisten luokse, jotka tukivat minua kun en itse jaksanut seisoa, ennen muuta tuon pimeyden kautta pääsin takaisin Jumalani luokse. Ei sillä, että olisin häneltä ollut salassa silloinkaan kun pimeys minut peitti.

Minne voisin mennä sinun henkesi ulottuvilta, minne voisin paeta sinun edestäsi?

Vaikka nousisin taivaaseen, sinä olet siellä, vaikka tekisin vuoteeni tuonelaan, sielläkin sinä olet.

Vaikka nousisin lentoon aamuruskon siivin tai muuttaisin merten taa,

sielläkin sinä minua ohjaat, talutat väkevällä kädelläsi.

Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon",

sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo. Psa. 139: 7-12   Jokaisessa päivässä on jotakin, mistä voi olla kiitollinen. Jos ei mitään muuta, niin se, että aamulla saa nousta omasta sängystään ylös ja kävellä omilla jaloillaan. On paljon asioita, joista voi olla kiitollinen, kunhan vain oppii näkemään niitä asioita. Vaikkei tuntuisi kiitolliselta, voin silti valita ja kaivaa esiin ne asiat, mitkä ovat hyviä. Voin kirjoittaa ne ylös, kaivaa ne esiin, vaikka tunteet menisivätkin aivan toisia raiteita. Silloin voin oppia, että niitä hyviä asioita todella on, vaikka ei tuntuisikaan siltä. Omiin ajatuksiinsa voi vaikuttaa.  Tänään olen kiitollinen siitä, että vaikka olen kipenä, saan luvan kanssa levätä, olla sohvalla ja katsoa televisiota. Olen kiitollinen tomaattikeitosta, jota mieheni teki. Olen kiitollinen kissoista, jotka pitävät seuraa ja joita saan silitellä. Olen kiitollinen, että minulla on vapaus valita mitä teen ja mitä en. Kiitos.

Syvimmänkin haavani
sinä näit
ristilläsi kannoit
selkäsi ruoskaniskuissa
minun tuskani
siellä yhdessä viillossa
minäkin olen, piilossa
henkäisit viimeisellä hetkellä
- Jumalani, miksi minut hylkäsit
tuossa lauseessa
teit kaiken täydelliseksi
kanssasi kuolin
ja kanssasi ylösnousin
kanssasi saan elää,
nyt
aina
iankaikkisesti.
Amen.

***

Kaivautuu esiin
kivun kautta
uudet värit
heleämmät
verta vuodattamalla
puhtaan punainen
kirkkaampi sininen
taivas,
lampaanvillan
valkoinen.

***

Kiitollisuus

Tänään olen kiitollinen nuotiosta omalla pellolla iltahämärissä, makkaran paistosta. Istuskelusta hiljaa isännän kanssa vieri vieressä tulta katsellen. Tämä koti on ollut niin iso ilonaihe, että sitä ei voi edes sanoin kuvailla. Piha, puutarha, talo. Kaikki tässä. Olen tuntenut itseni niin siunatuksi ja kiittänyt tästä ihanuudesta.

Muitakin hyviä asioita on tapahtunut. Tajusin, että pitkään rinnan alla kytenyt haave hevosharrastuksen elvyttämisestä on todella ollut minulle unelma. Tähän taloon muuttamisen jälkeen olen sanonut, että minulla ei ole unelmia, että ainoa unelmani täyttyi tässä kodissa ja pihassa, mutta hevostelu on ollut kyllä unelma - nyt kun tarkemmin ajattelen. Nyt minulla on heppa, jota käyn kerran viikossa ratsastelemassa. Hän on leveäselkäinen, lempeäluonteinen ja varmajalkainen. Hänestä tulee minun uusi ystäväni. Se tuo sanoinkuvaamatonta iloa, kun saa taputtaa hevosen pehmeää turpaa, harjata ja silittää kiiltävää karvaa. Nousta selkään ja köpötellä metsäteitä yhdessä.

Kiitollinen olen myös kylvöistä, joita sain eilen tehdä. Kylvin kukkia, kirsikkatomaattia, pari hopeakuusen kävystä napattua siementä. Katsotaan miten käy. On ilo katsella kukkasia ja odottaa mitä mullasta nousee ja miten kylvöt onnistuvat.

Kasvien ja puutarhan hoitaminen on terapeuttista. Se tuo tyydytystä kun näkee kättensä työn. Paljon saa aikaan jo muutamassa tunnissa. Sitten kun näkee, että kasvit viihtyvät, kukoistavat, lisääntyvät - onko sen parempaa palkintoa? Ne luovat kauneutta ympärilleen, niistä voi olla hyötyä, kuten vihanneksista ja yrteistä ja marjoista, ne tuovat omavaraisuutta. Iloitsen puutarhanhoidosta, iloitsen kasveista, puista, pensaista, pellosta, ja vähän nokkosistakin.