Tuesday, October 23, 2012

Sinä olet arvokas.



Olen viimeaikoina oivaltanut jotain pieniä asioita elämästä. Niitä on hyvä funtsia näin öisin, kirjoitella ja kuunnella musiikkia muun talon jo uinuessa. Olen vihdoin ymmärtänyt sen, että omiin ajatuksiinsa voi vaikuttaa. Vaikka tunteisiin ei voi, niin ajatuksiinsa voi ja sitä kautta ajatukset voi muuttaa tunteitakin. Minua on aina jollain tasolla ärsyttänyt yltiöpositiivisuus ja kommentit "ajattele positiivisesti" yms. Nyt olen tajunnut, että se millaista puhetta pidän itse itselleni, sillä on valtaisa merkitys. Miten usein kuulee itsensä mielessään moittivan itseään, "taas mokasit tuonkin jutun" tai "eipä onnistunut tämäkään taaskaan, niin minun tuuria...". Tavallaan sitä jo petaa itselleen valmiiksi epäonnistumisen ja pitää yllä negatiivisuutta näillä moitteilla. Olen nyt koettanut ihan käytännössä tsempittää itseni yli ahdistuksesta. Jo vuosikaudet olen elänyt ahdistuksen kanssa, vaalinut sitä, pitänyt korissa kädessäni ja aina välillä omalla puheellani varmistanut, että se on yhä siellä. Ahdistukseen on jo niin tottunut, ettei sitä pidä edes epänormaalina tilana. Se on todella surullista! Nyt olen katsonut peiliin ja ladellut faktoja sille ihmiselle siellä. "Sä osaat tän jutun, sä tiedät tän homman, sä pärjäät, oot pärjännyt ennenkin ja pärjäät vastakin. Hyvin se menee, tsemppiä nyt!" Monesti huomaa, että ahdistus ihan oikeasti katoaa ja tulee rauha mieleen. Joskus kun olo on niin totaalisen nolla, ettei keksi mitään millä tsempittää, sanon peilikuvalleni, että olet Jumalan luoma, olet valittu ja sitä kautta arvokas ja hyvä.

Ajattelin lähteä kokeilemaan tätä samaa keinoa huonoon itsetuntooni ja katsoa miten se vaikuttaa. Mielenkiinnolla lähden tälle uudelle matkalle, katsomaan mitä tapahtuu. Tuleehan niitä päiviä, kun on ihan ahdistuksesta solmussa ennen kuin pysäyttää itsensä ja ryhtyy puhumaan itselleen. Välillä ei edes tajua ahdistuneensa, ennen kuin huomaa olevansa kulmat kurtussa ja mieli askartelee ikävissä asioissa.

Tämä murehtimisen lopettaminen on antanut minulle voimaa elää. Voimaa jokapäiväiseen arkeen ja hetkessä elämiseen. Ystävä sanoi "tässä hetkessä on hyvä olla" ja sitä olen puhunut itsellenikin. Turhaan elämää kuluu murehtimiseen. Jos Jumala lupaa pitää huolen taivaan linnuistakin, niin emmekö me ole paljon arvokkaammat kuin taivaan linnut? Eikö se tavallaan ole Jumalan auktoriteetin ja jumaluuden kyseenalaistamista, epäluottamuslause jos murehdin. Murehtimalla en voi lisätä päivieni määrää kyynäränkään vertaa. Se on totta! Murehtiminen vie energiaa, se syö miestä matkalla ja useimmiten ne asiat, mitä eniten pelkää - eivät edes toteudu. Ja monista monista asioista ihminen selviytyy. Ei autolla ajamista voi lopettaa kolarin pelossa.

Lisäksi olen tajunnut senkin, etten voi myöskään murehtia toisten ihmisten asioita. En puolisoni, enkä sisareni, en äitini tai ystäväni. En voi mennä toisen ihmisen nahkoihin. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä, ongelmansa ja asiansa ratkottavana. Se, että lakkaan kantamasta muidenkin taakkaa, ei tarkoita että olisin kylmä tai tunteeton, päinvastoin, se vapauttaa minulle enemmän energiaa olla rinnallakulkija. En enää kanna taakkaa itse, voin kuunnella, olla rinnalla, mutta minun ei tarvitse ottaa toisten murheita ihoni alle. Ei edes oman puolisoni.

Ehkä jotain edistymistä tapahtuu kun huomaa ymmärtäneensä jotain. Pieniä oivalluksia elämästä. Ehkä minullakin on vielä kaikesta rikkinäisyydestä ja taisteluista huolimatta mahdollisuus ehjään elämään, rikkaaseen elämään. Olen kiitollinen siitä, että lähdin tälle matkalle jo nuorena. Toki en tiedä päivieni määrää, mutta jos saan elää vanhaksi, ehkä elämästäni tulee parempi kuin jos eläisin murehtien tai selvittämättömät asiat ahdistuksena sydämelläni. Tai jos minulla on joskus lapsia, ehkä voin kasvattaa heidät tasapainoisiksi ihmisiksi. Kuka tietää.

Sillä on väliä, miten itseään kohtelee, mitä itselleen sanoo. Vaikka tuntuisi miltä.

Friday, October 19, 2012

Arvet

Oon ratas liian monissa sateissa ruostunut,
paikoilleen jumittunut, typeriin kaavoihini kangistunut,
oon kananmuna jääkaappiin unohtunut,
viime viikon pikaruoka, majoneesi täysin pilaantunut,
pysähtynyt kivi, sammaloitunut

Musta saat vaan vatsanpuruja,
oon ihminen ihan kurja,
en osaa tunteista puhua,
helpompaa on kiukustua
kun keskustellessa saattaa taas sisimpään sattua,
alkaako ne haavat koskaan arpeutua,
en tiedä, alanko ollenkaan sopeutua,
aina otetaan askel pari takapakkia,
pyydellään anteeksi sanoja sanottuja.

Tiedän oon ihminen rikkonainen,
kivinen polkuni rikkoi pohjat jalkojen,
kompuroiden käyn ristisi etehen,
käännytätkö pois, kun anteeksi taas anelen?

Sanoit: tule lapseni, virvoittavien vetten äärehen,
niityille vihreille käy lepäillen,
nimeäsi kuiskaten
hellästi kutsuu ääni Paimenen

Ei syvyys syvinkään,
pimeys pimeinkään,
ei edes helvettikään
voi viedä sua kädestäni mihinkään
oot kutsuttu ikuiseen elämään
joten älä enää jää pelkäämään,
katso ristiinnaulittuun Kristukseen
arvet hänelläkin on käsissään.