Silta

Puista on tullut siltoja
olevaisen ja olemattoman välille
on mahtanut jytistä
kun ne ovat kaatuneet
satoja vuosia vanhat
omalta paikaltaan
nähneet kaiken
muutoksen ja muuttumattomuuden
kivun ja ilon
syntymän ja kuoleman
elämän kiertokulun
kaikessa kauneudessaan
ja karkeudessaan

mietin
mitä järkeä tässä kaikessa on
ja palaan aina sen tietyn puun luokse
yhä uudestaan ja uudestaan
kosketan sen muotoa, höylättyä
puu on jo vanhaa
halkeilluttakin
punaista hurmetta
on sen rakosissa
siitä puusta
on tullut silta
olevaisen ja olemattoman välille

I'm on my knees again. This time, it is not because I'm too weak to get up. I'm on my knees, because I'm living in a miracle and can't just find ways to thank God enough. There is no word which could be powerful enough, there is no act that would be enough, there is totally nothing that could represent my gratefulness. [ except if I sold everything I've ever had, give my money to charity and start to nurs lepers, though I think I just couldn't do that right now...] 

I  red my last blogpost and things could not be more different now. Life is a miracle, totally. God has answered to my prayers and I'm awed. Things, that I thought they never could be fixed, are slowly clearing out. All strings that had been all mixed up are straighting up because they are on God's hands. If I would try to untangle them, it would be disaster. But I don't have to. Because He has made everything ready. "You prepare table before me in precence of my enemies. My cup runs over." Now I know what does it mean, that my cup overflows. It is full of God's grace, mercy and love. I'm so small before Him, on my knees, I'm not worthy. "What is man, that you think of him? The son of man, that you care for him?" 


You are one and only. I praise you, Almighty. 
You have given me more mercy that I can take
I bow down in front of you
I'm on my knees
I can't look at your face
they are too bright
and still I'm praying 
"Don't hide your face from me." 


I'm no worthy
I'm nothing but ash in front of you
nothing
I dont have anything to give
my hands are empty
full of wounds
and I give them to you
if you can
use me
make my jar whole again  
fill me with your presence 
with Holy Spirit, Comforter
I'm giving my all to you Lord
it's barely nothing 
but if you can´t use broken jar
like me
there is no-one to use.

"He wont break bruised reed." 

Sledge full of stones

Why do I feel this heavy burden again on my shoulders? Why couldn't I let it fall to ground, leave me, wash it away like rain washes all dust from leaves of trees. Why cant it just drop down like my hair when I shave them with my new hairclipper? It is like sledge full of heavy stones that I drag along. And why do I keep dragging it? Beacuese I don't know how to let it go. I feel like I'm wandering around with no place to go. Dunno where all this feelings are pouring again.

I see creepy dreams. I guess it's beacuse of my medication. Don't really wanna see myself in star of porn movie again. Or me fighting with people and destroying our ceramics burning kiln when trying to close it top. Some crap from my subcounsciousness what I can't explain. Maybe they are my fears or something. I would like to leave my drugs, be free from them, but then I don't know if I'm stable enough. I guess that is doctors decision.

Sore throath again. I really don't wanna be sick again, when I should be going to work tomorrow. And I don't know how I'm suppose to get up six o'clock in the morning. I need my 9 hour sleep and morning coffee. Or do I? Really don't know anything anymore.

Now I'm going to have my cup of tea and trying to shut my brains down. Don't really know how it works. Well see.

Kevät

Kävelen joen rantaa. Kevät on vielä märkä, joki virtaa ruskeaa kuohuvaa vettä. Vielä on mustansävytteistä lunta teiden varsilla, yksinäinen iso, rantaan ajautunut lumivalas. Minulla ei ole hanskoja, käsiä palelee, se tuntuu hyvältä, se tuntuu siltä kuin olisin elossa. Nuuhkin kevättä. Jollain sairaalla tavalla likaisuuskin tuntuu hyvältä, se ei haittaa. Ei vettä litisevä nurmi, ei taivaan harmaus, ei tihkusade eikä muta. Minä elän.

Huvittaa kävellä. Samoja likaisia polkuja, sama leveä uoma, joki jota vihaan ja rakastan, joka kulkee läpi kaupungin jota vihaan. Ärsyttävää huomata, että siellä on jotain, joka puhuttelee minua. Vesi, jokin joka tuntuu olevan yhtä yksinäinen kuin minäkin. Jonka kanssa voi olla hiljaa. Kirota samaa kaupunkia, jossa molemmat olemme pysyvästi. Joki niin kauan, kunnes kuivuu, minä niin kauan kunnes...

Koira nuuhkii joenpenkan hajuja. Minä tahtoisin käydä maahan makaamaan, painaa kasvot kosteaan maahan, työntää kädet syvälle nurmeen. Jäädä siihen, osaksi maata. Maasta tullut, maaksi tuleva. Kosketan salavaa, sen rosoista runkoa. Ei se virtaa minuun energiaa, puu tuntuu karhealta, kylmältä, mutta lämpenee käden alla. Pajunkissoilla on vesipisaroita.

Elän ja hengitän. Miten hyvältä se tuntuu, miten hyvältä tuntuu hengittää ja samalla miten ahdistavalta. Mietin, kuinka sairas voi olla mieleni, kun sydämensyke tuntuu vahvana, jalat ovat voimaa täynnä, voisin tehdä ihan mitä vaan, juuri nyt, olen yhtä koiran kanssa, melkein voin haistaa samat hajut, mitkä sen kirsuun tuntuvat niin voimakkaina, viehättävinä, silti ahdistua kauneudesta, ahdistua luovuudesta, ahdistua hyvästä olosta. Sairas mieli, kuinka sairas voi olla.

Tämä kevät puskee luihin ja ytimiin. Tekisi mieli kastautua hyiseen veteen, tekisi mieli laulaa ja huutaa, kertoa kaikille, että minä elän. Että minä yhä elän, ette saaneet minua, et saanut minua perkele, tässä olen, jalat kalliolla, heiluttelen ristiä nenäsi edessä. Yritä vaan. Ja kyllähän sinä yritätkin, joka hetki. Mutta en anna periksi.

Elän ja hengitän.
Siitä huolimatta
että se tuntuisi pahalta.
Minä kestän sen
ahdistuksen
annan sen tulla
virrata aaltoina ylleni
en jaksa enää vastustaa
se pitää kokea
että se voisi mennä pois.

Ainakin kipu kertoo
minun elävän
jos ei mikään muu.

Yritä vaan.
En anna periksi.
En luovuta.

Muisto

Marlow avasi kiiltävän mustan auton oven. Moira työnsi säärensä ulos ja nousi autosta varoen mekkonsa halkiota paljastamasta liikaa. Yö oli musta kuin timantti, kaupungin valot ja musiikin meteli kaikui heidän korviinsa huumaavana. Tuuli heitti hiuskiehkuran Moiran kasvoille, mutta ennen kuin hän ehti siirtää sen syrjään, miehen lämpöinen käsi sipaisi sen korvan taakse, sormi seurasi korvan kaarta leualle ja siitä kaulalle ennen kuin nousi pois iholta. Moira nosti katseensa ja kohtasi Marlowin harmaat silmät. Mies oli pukeutunut parhaaseen tummaan pukuunsa joka sai hänet näyttämään entistäkin hoikemmalta. Mies nojasi toisella kädellään auton oveen kuin paraskin keikari. Marlow hymyili toisella suupielellään, kuten hänellä oli tapana. Moira värähti kosketuksesta ja oikaisi itsensä, siisti asuaan ja otti käsilaukun käteensä. Marlow ei sanonut mitään, hänen hymynsä oli kiusoitteleva ja hän paiskasi oven kiinni, ojensi avaimen pojalle ja kääntyi tarjoamaan kättään Moiralle.

Salissa liikkui parhaimpiinsa pukeutuneita lääkäreitä, hoitajia ja muita kutsuvieraita. Moira hymyili ja nyökkäili niin, että poskiin sattui. Tarjoilijat pujahtelivat tarjottimet koholla ihmisten välistä ja kuohuviinilasit kilisivät. Puheensorina täytti tilan, jossakin nainen nauroi kimeällä äänellä, sana sieltä, toinen täältä, Moirasta tuntui että hänen päänsä täyttyi äänistä.

Marlow luovi tiensä keskellä salia olevan pöydän luokse ja nappasi jonkin pienen alkupalan tarjottimelta. Moira pyörähti hänen viereensä ja hypisteli hermostuneena laukkuaan. Väenpaljous sai hänet tuntemaan olonsa hiukan epävarmaksi. "Kiitos", Marlow väläytti kuuluisan hymynsä tarjoilijalle ja nappasi kaksi lasia tämän tarjottimelta. Toisen lasin hän työnsi Moiran käteen. "En yhtään pidä tästä tungoksesta..." Moira mumisi ja otti vastaan lasin helmeilevän vaaleanpunaista juomaa, mutta ei juonut sitä. "Älä murehdi, pian tästä tylsästä osiosta päästään", Marlow sanoi ja virnisti. Hän väisti takaa tunkeutuvaa joukkoa ja painautui Moiraa vasten hieman liioitellusti. Nainen tunsi miehen vartalon lämmön ja tiesi punan hiipivän kaulalleen. Marlow osasi olla niin suorasukainen, röyhkeä, kiusoitteleva ja vihjaileva. Hän oli kuin lapsi, jonka ei tarvinnnut noudattaa mitään normaaleja tapoja tai käytössääntöjä. Häntä ei yksinkertaisesti kiinnostanut toimia normien mukaan. Ehkä siksikin Moirasta tuntui tukalalta ja samalla jännittävältä olla miehen kanssa tällaisissa juhlissa.

Vanhempi herrasmies kiipesi puhujanpönttöön ja alkoi puhua tutkimuslaitoksen historiasta ja tulevaisuudesta. Moira halusi päästä väljemmille vesille ja kiipesi portaita ylös toiseen kerrokseen. Siellä oli huomattavasti vähemmän ihmisiä ja enemmän tilaa hengittää. Kaiteen vierestä käytävältä pystyi hyvin seuraamaan puheita ja keskustelua, eikä tarvinnut väistellä jatkuvasti ihmisiä. Moira laski lasinsa penkille ja hypisteli ohimennen terälehteä valtavasta, viuhkamaisesti sidotusta kukka-asetelmasta, joka oli kiinnitetty kaiteeseen. "Ajattelin jo, että jätitkö minut yksin tuonne haaskalintujen syötäväksi, melkoisia puumia nuo vanhemmat naishenkilöt, tuollahan saa pelätä henkensä puolesta!", Marlow puuskahti ja jatkoi höpinäänsä kutsuvieraista. Moira käännähti ja nojasi selkänsä kaiteeseen. Marlow näytti hyvältä, ei sitä voinut kieltää. Hän oli sopusuhtainen, hoikka ja pitkä mies. Hänellä oli pistävät silmät, suora kookas nenä ja sileä leuka. Hänen tummat hiuksensa olivat kiinni niskassa.

Moira katseli miestä ja mietti olisiko heillä oikeasti tulevaisuutta yhdessä. Marlow vaikeni ja rypisti kulmiaan ja astui lähemmäs. Hän kosketti sormillaan Moiran poskea. "Olet niin mietteliäs", Marlow sanoi painautuen vartalollaan naista vasten. Moira liikahti vaivaantuneesti ja sai miehen perääntymään. Tämä jäi seisomaan naisen eteen kysyvänä. "Tein tänä aamuna raskaustestin", Moira sanoi ja katsoi miestä silmiin. Harmaista silmistä ei voinut päätellä mitään, miehen kasvot olivat ilmeettömät. "Odotan sinun lastasi Marlow", Moira sanoi ja pudotti kätensä sivuille. Hitaasti Marlowin kasvoille levisi hymy, hieman epävarma, sitten se levisi syvemmäksi ja mies kaappasi Moiran syleilyynsä. Sitten mies polvistui ja laittoi kätensä Moiran litteän vatsan päälle. "Älä!" Moira vastusteli ja katsoi hermostuneesti näkisikö kukaan. Marlow suuteli vatsaa mekon päältä. "Nouse ylös!" Moira sanoi vihaisesti ja repi tätä kädestä ylös.

***

Moira havahtui ajatuksistaan. Hän istui terassin rappusilla ja pyöritteli sytyttämätöntä tupakkaa sormissaan. Nainen pudotti tupakan maahan ja hieroi ohimoitaan, päätä jyskytti ajattelemisesta. Hän ei halunnut muistella Marlowia, ei nyt, eikä jatkossakaan. Kunpa muistot voisi ottaa pois kokonaan. Moira puhalsi ilmaa ulos ja nousi, häntä vilutti. Ulkona oli jo hämärää ja tuhka oli värjännyt kutakuinkin kaiken harmaaksi ja nokiseksi. Ohikiitävän hetken Moira mietti mahtoiko puutarhasta saada koskaan puhdasta ja vaikuttaisiko tuhka kasvien kasvuun. Moira kietoi kädet ympärilleen ja sulki oven mennessään sisään.

Cathair seisoi olohuoneen ikkunassa ja katseli ulos kädet taskuissa, mietteissään. "Meidän täytyy tehdä jotain", Moira sanoi. Cathair käänsi katseensa ja vaaleat enkelinsilmänsä naiseen. "En jaksa olla täällä kuin vankina ja miettiä mitä he seuraavaksi haluavat tehdä Deonille!" Moira sanoi kiihtyneesti ja käveli Cathairin luokse huoneen poikki, hän tarttui miestä käsivarresta ja katsoi tätä silmiin. "Tiedän, olen kiihtyneessä tilassa, nyt en vaan jaksa mitään psykologista soopaa, osaan ne jutut itsekin. En vaan jaksa enää tätä turhaa odottamista!" Moira sanoi. Cathair oli oma tyyni itsensä ja antoi naisen tunnekuohun purkautua vapaasti. Hän tarttui Moiraa kädestä varovaisesti. "Mitä sinä haluaisit tehdä?" Cathair kysyi rauhallisesti. Moira lysähti istumaan tuolille ikkunan edessä ja puri hermostuneena kynsiään. "Meidän täytyy suunnitella... Ensimmäinen merkintä kalenterissa on huomiselle. Oletan, että meidän täytyy viedä Deon jonnekin. En tiedä mitä he hänestä tällä kertaa haluavat. Jotenkin haluaisin vain lähteä... Tiedän ettei siinä ole järkeä, ne löytävät meidät kuitenkin", Moira selitti sekavasti. Jos hän olisi saanut valita, he olisivat pakanneet lapset autoon ja lähteneet ajamaan, minne - se olisi ollut yhdentekevää. Pois tästä kaupungista, pois heidän ulottuviltaan, pois tästä talosta. Moira tunsi kurkkuaan kuristavan, seinät ahdistivat, koko talo tuntui tukahduttavalta.

Cathair kyykistyi naisen eteen ja laski kädet tämän olkapäille. Niistä virtasi jotakin rauhoittavaa Moiraan. Nainen sulki silmänsä ja istui hartiat lysähtäneenä, tuntien itsensä vanhaksi ja väsyneeksi. "Halusin vain punaisen mökin, keinun omenapuun alla ja oman kasvimaan. En edes tiennyt haluanko lapsia, nyt minulla on vastuullani kaksi, toinen heistä on vieläpä superkykyjä omaava", Moira naurahti kuivasti. Cathair hymyili. "Eivätkö he kuitenkin ole rakkaita, tuota iloa ja merkitystä", mies sanoi. Moira nyökkäsi. "Tietenkin. Välillä satuttaa nähdä Myran kasvoilla Marlowin piirteet. Ei kai omista virheistään koskaan pääse eroon. Aina ne muistuvat mieleen, kuinka saatoin olla niin tyhmä!" Moira hautasi kasvot käsiinsä. "Miksi olet niin ankara itsellesi? Tiedäthän, että toiset asiat tapahtuvat tarkoituksella", Cathair sanoi ja puristi naista olkapäistä hellästi. Moira pudisti päätään ja veti syvään henkeä. Itsesääli ei auttanut nyt yhtään. "Mitä tehdään?" Moira kysyi ja katsoi enkeliä silmiin. Mies virnisti. "Eiköhän tässä jotain keksitä."