Monday, November 5, 2007

Isä, anna minulle voimaa jaksaa tämän päivän ylitse.
Isä, anna näiden kyyneleiden joskus ehtyä.
Isä, anna anteeksi.

Saturday, November 3, 2007

Talvi

Yöllä tuuli. Naapurin tuulikello kalkatti lakkaamatta. Mutta minä olin turvassa peiton alla, lemmikit vieressä lämmittämässä. Aamulla on lumi maassa, katson ikkunasta. Lunta putoilee puiden oksilta. Sukat kastuvat.

Kissa pudottaa pyyhkeen tuolilta. Sekunnin päästä se on jo toisella puolella huonetta. Miten voikin olla niin paljon energiaa? Niin paljon intoa ja jaksamista, tarmokkuutta, leikkisyyttä. Koko elämä yhtä suurta leikkiä, ruokaa ja nukkumista. Sitä se on onnellisille lemmikeille. Mutta ei suinkaan kaikille eläimille.

Tänään aion kirjoittaa, juoda suuria kuppeja teetä, katsella sisältä ulkona olevaa myräkkää. Kuuntelen hiljaista, lempeää musiikkia, sytytän kynttilöitä ja olen yksin.

Wednesday, October 24, 2007

Päivä valkenee hitaina marmorikuulina, valkoisina palloina jotka valuvat teitä pitkin. Aamu on raskas ja harmaa, minä olen virkeä ja unta vailla. Aurinko ei tule tänään paistamaan. Taivaan peittää harmaat massat, painavat veden täyteiset massat. Odotan pilvien repeytymistä ja sateen puhdistava vaikutusta.

Viherkasvini ovat kasvaneet. Piikkikruununi on valtavan pitkä, se alkaa vihdoin elpyä valottomuudesta. Olen siirtänyt sen ikkunalle. Tapoin yhden kaktuksen liialla kastelulla. Otin kuitenkin pienet...mitä ne nyt ovat, minun kai jos jonkun pitäisi tietää, nyttylät talteen ja laitoin multaan. Odotamme kasvaako niistä uusia kaktuksia, toivottavasti.

Olen ajatellut tänään kerätä lehdet takapihalta, ripustaa tunnelmavalot aitaan, vaikka se olisikin liian aikaista. Mitä sitten? Minua ne ilahduttavat. Olen ajatellut koota palapeliä, sain jo tytön ja delfiinin tehtyä, mutta vielä riittää työtä. Ajattelin tänään polttaa kynttilöitä, laittaa lyhdyn ulos niin että muutkin voivat nauttia tuikuista. Oloni on normaali, ei niinkään voimaton eikä vihainen. Vain tavallinen.

Monday, October 22, 2007

Eileen, Sarah, Alma ja Sam

Ja äkkiä tulee tarve keksiä uusia tarinoita, uusia jännittäviä ihmisiä, sekoittaa heidän elämänsä ja ihmissuhteensa.

Eileen, sinä olet aina ollut varjossa, varjotyttönä. Aina olet ollut muiden pimennossa, aina kiusattuna aina syrjittynä, aina joutunut kaiken kestämään. Etkä sinä helvetti soikoon koskaan ollut mikään Ingalsin Laura, sisälläsi mietit kuinka olisi kivuttominta tappaa itsesi ja sitä ennen tappaa kaikki muut, jotka sinua satuttivat. Sinä olit hieno ihminen, sinussa oli sitä jotakin, mutta se revittiin pois. Mutta sinä et antanut periksi, et sinä koskaan luovuttanut, antanut niille saatanoille sitä tyydytystä, että ne olisivat voittaneet. Sinä haistatit paskat kaikille epäpyhille nuoleskelijoille, kaikille typerille perseenpyörittäjille, kaikille niille jotka eivät koskaan päässeet niin pitkälle kuin sinä. Sinä nousit sen kaiken yläpuolelle, loit aivan uuden elämän. Viha pisti sinut eteenpäin, viha laittoi sinut jaksamaan. Leuka ylös, vihainen katse silmissä, hampaat yhteen purtuina sinä näytit niille kuinka elämää eletään! Eileen, varjojen tyttö. Viihdyt yhä pimeässä, mutta hymyilet. Sinä voitit. Ja minä olen helvetin ylpeä sinusta.

Sarah, sinä, taasko olet vaihtanut poikaystävää? Etkö sinä koskaan opi rakkaudesta mitään? Monesko hän on tänä vuonna? Sarah, eikö tästä ole puhuttu? Enkö minä ojentanut sinua, ostanut sinulle ruokaa kun sinulla ei ollut rahaa, enkö puhunut elämästä, yrittänyt oikaista? Ja mitä sinä teet? Menet vieraiden miehien autoon, juot alkoholia ja käyttäydyt kuin olisit viisi vuotta vanhempi kuin oletkaan. Sinä olet niin hyvä sotkemaan asiat. Ehkä tänään, tänä päivänä kun emme ole vuosiin nähneet, sinä olet onnellinen? Olet jättänyt sekoilun taaksesi ja ottanut vastuuta? Joko vihdoin?

Entä sinä Alma? Joko vihdoin olet päässyt kaipaamallesi matkalle? Vai yhäkö verhoudut velvollisuuksiesi taakse, keksit tekosyitä, kun et uskalla ottaa elämää omiin käsiisi, kun et uskalla sanoa koskaan ei. Et sinä vieläkään taida uskaltaa, ottaa aikaa itsellesi, olla kerrankin tyytyväinen hiuksiisi tai josko antaisit kampaajalle vihdoin vapaat kädet? Milloin sinä lakkaat välittämästä pölystä kaapin päällä, murusista lattialla, milloin sinä haistatat kaikelle arjelle ja lähdet elämään, lähdet tekemään niitä asioita joita itse haluat tehdä? Pian sinulla ei ole enää aikaa. Et sinä ole nuori enää. Tee se tänään, minä pyydän. Minun sydämeni särkee nähdä sinut tällaisena, rauniona. Tee se tänään Alma, tartu elämään kiinni äläkä päästä sitä pois.

Ja Sam, miksi sinä valehtelit niin paljon? Etkö nähnyt, etten minä osaa valehdella? Etkö nähnyt, että uskoin kaiken mitä sanoit? Miksi sinun oli pilattava kaikki sillä? Joskus vieläkin suututtaa. Mikset voinut olla mies? Joko tänä päivänä olet lakannut keräämästä säälipisteitä ja tajuat oikeasti olevasi hyvä ihminen, lahjakas taiteilija. Minä todella toivon, että sinä maalaat upeita tauluja, matkustat sinne minne aina olet halunnut päästä. Lähdet vihdoin, unohdat kaiken muun ja menet! Kirjoitat sen kirjasi, kuvitat sen myös itse. Minä lupaan ostaa sen. Ihan oikeasti, tartu hetkeen. Kukaan ei tiedä paljonko sinulla on aikaa.
Musiikki huumaa korvia. Jokapuolella ihmisiä, hikisiä vartaloita, hengityksiä iholla, vihjailevia kosketuksia, silmäyksiä, valojen välähdyksiä. Kumea bassorytmi on halkaista tärykalvot. Minä katson kattoon ja nostan käteni, käsivarteni venyvät metreittäin, tartun peilipalloon, revin sen alas ja heitän lavalle. Teilaan kitaristin, kukaan ei huomaa. Äänet päässäni sekoittuvat musiikin ahdistavaksi rytmiksi, ihmiset aivottomaksi massaksi ja minä olen yksi heistä. Ja äkkiä se on ihan hyvä. Jalkoihin sattuu, hypin, hypin, riehun, pyörin, kaadun, unohdan. Musiikki saa ihmiset unohtamaan keitä he ovat. Saa ihmiset irtautumaan vartaloistaan, leijumaan jossakin katonrajassa, silmämunat valkoisena tuijottaen. Dj on kaunis, hänellä on luurit korvillaan, ruskea iho vilkkuu niukkojen vaatteitten alta. Hän tanssii silmät kiinni.

Sitten laskeudun alas. Askeleet ovat kuin astronautilla painottomassa tilassa, hyppelehdin muutaman sentin lattian yläpuolella luoksesi. Seisot massan reunoilla kädet löysien housujesi taskussa. Näytät hukassa olevalta. Tukka silmillä, huolestuneena ympärillesi pälyillen. Minä tartun käsiisi, tanssitaan! Unohdetaan! Sinä hymyilet vähän ja sulat. Sinun lihaksesi sulavat, alat liikkua. Ensin hiukan jäykästi, sitten lämmeten. Sinun kätesi nousevat ilmaan. Minä nauran ja pyörin ympärilläsi, tänään ei mikään voi meitä satuttaa, mikään ei tee meistä rumia, kukaan ei saa meitä erottaa, kenenkään sanomiset eivät meitä liikuta. Me olemme avaruudessa, peilipallot välkkyvinä tähtinä, ihmisten kasvot mustina aukkoina hämäryydessä.

Friday, October 19, 2007

Pieniä tauluja

On kaikennielevä tyhjä olo. Sisällä ei kertakaikkiaan mitään. Hengitys kulkee katkonaisesti, uppoan epätoivon pinnan alle. Kissa tulee viereen, kehrää, mutta sillä on vain nälkä. Kuuntelen ääntäsi, laulamiasi sanoja, enkä ymmärrä. En tiedä enää, mistä kirjoittaisin, mitkä ajatuksista olisi viisasta pukea sanoiksi, vai olisiko mitkään. Olisiko viisaampaa vain olla hiljaa. Vaikeneminen on kultaa.

Sisältä kumpuaa tarve kirjoittaa. En tiedä kuinka se on syntynyt, se vain on aina ollut minussa. Jossakin syvällä, jokin pieni musta nuppu, joka aukeaa kukkaan. Sanat kulkeutuvat sormenpäihin ja minä kirjoitan, jonkin käskyn alaisena. Jonkin tarpeen siivittämänä. Nälkä, se kasvaa minussa suunnattomaksi, niin suureksi että räjähtäisin, jos en kirjoittaisi.

En minä jaksa enää olla vihainen, jaksa sanoa ja valittaa asioista, joka eivät ole niin kuin minä haluaisin. En minä jaksa enää, koska siitä ei ole hyötyä. Minun on joko tyydyttävä siihen mitä on, tai lähdettävä. Eikä minulla ole matkalippua huomiseen, eikä ketään kuka kertoisi kuinka on elettävä. Eikä minulla ole niitä sanoja, joita sinä kaipaisit, eikä sinulla niitä, joita minä janoan. Niin se vain menee.

Täytyy tehdä omia pieniä juttuja. Maalata omia tauluja, kirjoittaa omia runoja, omia tarinoita, niitä joissa rakkaus on täydellistä, intohimo täydellistä, elämä täydellistä ja joissa minäkin olen täydellinen. Kun arki laskee vahvat kätensä hartioilleni, painaa alas alas, syvemmälle maan sisään, minä suljen silmät ja muutun. Kasvatan pienet, kituliaat mustat siivet ja lennän niillä pois tästä kaikesta. Ja kyllä ne sen verran kannattavat, että minä hetkeksi unohdan tämän kaiken. Kyllä ne sen verran kannattavat.

Monday, September 24, 2007

Murretut korret, musta multa

Olen laskenut päiviä, pilviä.
Olen odottanut sinua saapuvaksi,
sinun kuvajaistasi järven pinnalle ilmestyväksi.

Missä sinä viivyt?

Minä poimin pellolta heinänkorsia,
murran varret käsissäni,
saappaani uppoavat tummaan multaan,
tämä on minun maatani,
minun peilikuvaani
murretut korret
musta multa.

Minä odotin, sinä et saapunut.
Minä kuvittelin, sinä kaadoit minun istuttamani puut
metsän takaa näen oman maani.
Sen mikä on minun, mikä kaunista on.
Ja näen,
kipu on tarpeellinen,
oppiakseni
tajutakseni
oivaltaakseni.

Kiitos paljon ja hyvästi.
Pehmeitä neulasia polullesi,
ilveksen tassun jälkiä
märkiä pisaroita kuusen oksista.

Kiitos ja hyvästi,
kiitos kun annoit minun
hetken haaveilla
kiitos kun näytit
tien.


Thursday, September 20, 2007

Uusia värejä

Olen taas kirjoittanut runoja pitkästä aikaa. Uskallan taas pistää asioita paperille, laskea kynäni kärjen päiväkirjan sivulle ja kirjoittaa miltä minusta tuntuu. Tajusin hetki sitten, että olin pelkuri, lakkasin kirjoittamasta siksi, koska pelkäsin sanovani miltä oikeasti tuntuu. Miksi minä pelkään epätoivoa ja vihaa? Niitä tunteita jotka nousevat vääjäämättä joskus pintaan? Eivät ne ole vähäisempiä tunteita kuin rakkaus ja ilo, ne ovat myös oikeutettuja. Ne ovat yhtälailla tunteita! Minä saan tuntea vihaa ja surua, epätoivoakin. Mutta minä saan tuntea myös rakkautta ja riemua. Minä pelkäsin tunteitani, pelkäsin muiden tuomintaa. Muiden ihmisten sanomisia ja ohjeita, sellaisia joita en haluaisi kuulla. Kai ihminen on vain itsepäinen, sisareni totesi päiviä sitten erään asian yhteydessä, että "ihmiset eivät halua, että heitä estetään tekemästä virheitä." Se on totta.

Syksy on saanut uusia värejä. Jotakin muuta kuin melankolisia tummia sävyjä. On tullut okraa, turpeen väristä ruskeaa, haaleaa vihreää kuin viinirypäleissä, koulun vanhan kasvihuoneen katossa. Ne ovat makeita, eivät karvaita kuin viinit. Lisäksi on tullut verenpunaista vaahteroiden lehtiin. En tiedä, taas elämä tuntuu niin ihmeelliselle. En osaa määritellä sitä. En osaa määritellä miltä minusta tuntuu. Olen iloinen, välillä itken, nauran, en tiedä mitä olen.

***

Sinun äänesi soljuu läpi huoneen. Minä kuulen sinut. Sinä olet laulanut jo kauan, mutta nyt vasta oikeasti kuulen sinut. Kuulen mitä laulujesi sanat tarkoittavat, ymmärrän... Minä koskettelen säveliä, kuin näkisin ne ilmassa, sointuja kuin voisin sivellä niiden pehmeitä pyörteitä. Minä heittäydyn äänesi kehtoon ja tuudittaudun suloiseen uneen, älköön se koskaan loppuko...

Sunday, September 9, 2007

Sortuvia pilvilinnoja

Koko elämä on silkkaa turhuutta. Ponnistelua ei-minkään puolesta. Turhaa räpistelyä. Mitä hyötyä on elää kun lopuksi kuolet, eikä mitään jää jäljelle. Kukaan ei jää kaipaamaan, kukaan ei muista sinua enää sen jälkeen. Sielu menee jonnekin, mistä ei ole mitään tietoa. Eikä jaksa enää haaveilla Taivaasta. Elämä on hyödytöntä. Aivan sama mitä teet, mihin ammattiin opiskelet, teet jokatapauksessa työtäsi niin kauan, kunnes kuolet, ellet sitä ennen väsy totaalisesti ja joudu jonnekin pyöreään huoneeseen. Elämällä ei ole mitään merkitystä. Turhaa ponnistelua, kun lopussa ei odota mikään. On aivan sama elätkö yksin vai perustatko perheen, parempi että olet yksin, silloin et ainakaan vaikeuta kenenkään muun räpistelyä. Aina on parempi olla yksin. Silloin ei mikään muu kuin yksinäisyys satuta ja se on paljon pienempää, kuin toisen ihmisen aiheuttama tuska.

Tunteet ovat turhia. Ne ovat silkkaa mielen ailahtelua. Ja rakkaus, se aiheuttaa ainoastaan tuskaa. Ei ole mitään romanttista ja kaunista rakkautta, joka ei loppujen lopuksi kääntyisi arkiseksi pakertamiseksi, työn tekemiseksi siihen asti kunnes väsyt tai kuolet. Tai kyyneleiksi. Turhaa. Viha on turhaa, koska se ei hyödytä mitään. Voit vihata mitä tai ketä tahansa, mutta se ei edesauta mitään. Suru on turhaa, koska sekään ei johda mihinkään. Ilo on turhaa, koska se on vain hetkellinen tunteen aiheuttama olotila. Se ei tule kestämään. Seesteisyys on olotila, jota et tule koskaan saavuttamaan. Turhaa.

Kauneus on turhuutta. Yritys näyttää paremmalta kuin on, on turhaa. Mitä hyötyä on maallisesta ruumiista, kauneudesta, mistään, koska se mätänee kerran. On paljon parempi olla ruma kuin kaunis. Silloin voi välttyä monelta sydänsurulta. Parempi olla ruma ja pysytellä yksin, kuin saada tai aiheuttaa sydänsuruja.

Ympäristö, luonto, ilma, kaikki on turhaa. Aika on turhaa. Se loppuu aina kesken. Katoavaista.

En minä jaksa enää elää turhuudessa enkä valheessa. En minä jaksa enää hymyillä kun tekee mieli itkeä, enkä jaksa enää myötäillä kun tekee mieli sanoa vastaan. Minä en koskaan ole ollut se isän kiltti, lettipäinen tyttö. Lapsena revin nukilta hiukset pois, nyt haluaisin repiä ne omasta päästäni. Mutta mitä se hyödyttää? Kipu on turhaa, koska aina ajan perkele parantaa. Mistään et saa rauhaa, missään et ole rauhassa, mikään ei tuota sinulle sielunrauhaa. Elät omassa henkilökohtaisessa helvetissäsi ja siinäpähän mätänet ja kärsit. Turhaa sekin on jokatapauksessa.

Turhaa on sylkeä kasvoja päin, avata suunsa ja sanoa. Turhaa on tehdä itsestään isompaa kuin on. Turha havitella mitään suurempaa, koska et tule sitä koskaan saavuttamaan. Turha kuvitella mitään hienoa, rakentaa pilvilinnoja. Putoaa paljon matalammalta, kun ei koskaan korkealle kiipeäkään.

Monday, August 20, 2007

En tiedä mistä aloittaisin tämän tuskan purkamisen. En tiedä onko mitään hyötyä kirjoittaa, onko mitään hyötyä mistään. Olemassa olemisesta. Enkä tiedä miksi tämä piinaa, elämä. Haluaisin vain puhua jonkun kanssa, olisipa joku ihminen tässä nyt, koskaan ei ole, kun tarvitsisi. Aina yksin, kaikkein pahimmilla hetkillä, silloin kun tarvitsisi ystävää, ei sellaista ole. Ei ole olemassa.

Kurkku valuu räkää, minä makaisin lattialla, jos en istuisi tässä, hakkaisin päätäni lattiaan ja itkisin silmät irti päästäni, eikä edes tämä tuska pistä eteenpäin menemään. Aina niin yksin, aina.

Mikä tässä elämässä on tärkeää? Kaikesta on luopuminen, siitä viimeisimmästäkin yksinäisyyden häivyttäjästä olisi luovuttava, koska se ei ole oikein. Minä olen niin täynnä pahaa, paatunut syntinen vailla armahdusta. Ei edes Jumala, jaksa enää kuunnella. Rajansa kaikella. Kärsivällisyydelläkin.

En minä enää jaksa. En jaksa itkeä en nauraa, olla olemassa. Kadota vain, hetkeksi kadota kaikesta, olemassaolosta, kivusta, elämisestä, tuskasta, tulevaisuudesta, vanhenemisesta, vastuusta, itsestään, hengittämisestä, anteeksi pyytämisestä, luopumisesta, kuolemasta... Kadota ikuisuuteen, pehmeään aineeseen, leijua vailla minkäänlaisia tunteita, vailla mitään. Lakata olemasta.

En minä vaan enää jaksa, olla yksin tällaisina hetkinä, vailla ketään. Olla yksin itseni kanssa, kirjoittaa ja itkeä, eikä kumpikaan helpota tippaakaan oloa. En minä enää jaksa, näytellä eheää, näytellä ihmistä, kun kaikki inhimillinen on jo minusta kadonnut. En minä enää tiedä, mikä minusta on tullut, paatunut sydämetön, väsynyt ja vanha. Sairas. Mädäntynyt. Ruumis. Siinä on kaiken loppu, vailla mitään romantisoitua. Elämän raadollisuus, kuoleman raadollisuus. Ei siinä ole mitään kaunista, ei mitään odottamisen arvoista.

Helvettiin kaikki haaveilijat, turhia ovat unelmat! Tuomittuja ovat hekin, kaikkine kauniine ajatuksineen. Mikään niistä ei ole pysyvää, ei mikään. Turhia ovat kukat ja vehreys, kesä on mennyt ja kylmä on tullut. Turha odottaa kenenkään tulevan, ei kukaan tule. Turha odottaa ihmettä, koska sellaisia ei ole koskaan tapahtunutkaan. On turha odottaa, että joku tulisi lohduttamaan, on itse lohdutettava itseään, omat kädet kiedottava ympärille, itse itsensä hyssytellä uneen, keinuttaa käsivarsilla, kuiskata ettei mitään hätää ole. Ei ole ketään, sinua varten olemassa, sinun takiasi vaivautuisi. Sinä olet yksin nyt ja aina. Turhuutta!

En minä tiedä enää, mitä kirjoittaisin. Kaikki sanat ovat kadonneet, ei ole lohtua eikä ketään kuka silittäisi hiuksiasi. Sanatkin vain satuttavat eikä mihinkään pääse pakoon. Olet yksin, se on sinun rangaistuksesi tästä elämästä. Siitä kuinka huono ihminen olet, kuinka huonosti olet elänyt. Kärsi rangaistuksesi, kestä se, minkä olet ansainnut. On turha valittaa, kukaan ei kuule kuitenkaan.

Saturday, August 11, 2007

Naamioita

Luen vanhoja tekstejä. Äkkiä tekee mieli kirjoittaa. Minusta on kasvanut jokin pois, jokin vanha. Kuin käärme joka luo nahkansa, minä olen työntynyt vanhasta nahkastani ulos ja sinne on jäänyt jotakin... Ennen minä ajattelin jokaisella hymyllä olevan merkityksen, huomasin vesipisarat heinikossa, auringonlaskut ja veteen heijastuvien varjojen kauneuden. Oliko se vain lapsen mielikuvitusta vai haaveilevan ihmisen huomaamia kauniita asioita? Miksi minä en enää näe noita tunnusmerkkejä? Mihin ovat kadonneet pihkan kimallus, värien kauneus, kuuset ja tiukujen helinä... Onko minusta tullut karkea, vanha, katkera, ihminen joka painaa eteenpäin arjen murheet hartioillaan. Työssäkäyvä stressaantunut ihminen, joka ei enää kuule lasten naurua pihamaalla, eivätkä hänen huulensa kaarru hymyyn automaattisesti äänen kuullessaan. Mikä on paaduttanut minun sydämeni? Mikä on saanut minut unohtamaan kaiken lapsellisen ja kauniin, viattoman? Onko se totuus tästä maailmasta, sortuvista taloista, lasten itkusta ja aseiden hakkaavasta äänestä? Saanko minä syyttää saatanaa tästäkin?

En enää maalaa kuten ennen. Avonaisen oven edessä, tunteja. En enää kerää valmiita kuvia ympärilleni katsellakseni työni tuloksia ja tullakseni johonkin päätökseen onko kuva hyvä vai ei. En enää leikkele lehtiä, hullaannu musiikista. Saa päähäni outoja mielikuvia kappaleista, piirrä tai kirjoita niitä. En enää pyöräillessäni pysähdy kaivamaan esiin kynää ja paperia kun inspiraation kourissa haluan äkkiä saada tuotoksen paperille ennen kuin unohdan. Olenko minä todella ollut tuo riemua pursuva luova ihminen? Missä hän on nyt? En minä halua kasvaa aikuiseksi! En minä halua koskaan tulla vakavaksi! Minä haluan olla kuin Peppi, asua omillani, olla voimakas, pärjätä, olla kasvamatta koskaan aikuiseksi.

Välillä on tuskallista ajatella tätä kaikkea. Kuka on tuo ihminen josta kirjoitan? Kuka on tuo kaunis ihminen? En tunne omia kasvojani jotka peilistä katsovat. Mitä minä olen nyt? Mitä minussa on jäljellä? Onko kaikki entinen kadotettu, vai uinuuko jossakin se lapsenmielinen ihminen joka haluaa lentää yli viljapellon käsillään hyväillen ohran haituvia...

Minä olen tasoittunut. Olen hiljentynyt. Olen vakavoitunut. Ehkä minä mietin enemmän kuin sanon. Onko se paha? Ehkä se ei ole paha ollenkaan... Haluan ajatella itseäni pohtivana, tummien sävyjen naisena. Naisena joka punnitsee asiat hiljaa, tekemättä suurta numeroa. En tiedä onko se totta. Mikä on totuus. Osaanko katsoa itseäni ulkopuolelta? Millaisena ihmisenä muut minut näkevät? Nuorena kärsin siitä, että minun sanottiin olevan aina niin iloinen ja pirteä, sisälläni kärsin. Eikä kukaan nähnyt sitä naamioni takaa. Olenko vihdoin rikkonut tuon kipsisen naamion ja näyttänyt todelliset kasvoni? Haluan ajatella niin.

On hyvä olla. Kellun väsymyksen pinnalla, suloinen uneliaisuus. Tässä on hyvä olla, on hyvä kirjoittaa. On hyvä ajatella. Olen tarpeeksi väsynyt, etten ajattele tulevaa ja niin on paljon parempi. Tummat kauniit sävyt. Kuka kieltää, etteivätkö tummatkin sävyt olisi kauniita?

Salaisuus petojen...

En ole taaskaan kirjoittanut tarpeeksi. Enkä ajatellut mitään tärkeää. Kai se vain menee niin, että kun on onnellinen ei osaa arvostaa sitä tarpeeksi, mutta sitten kun tulee suru ja tuska, tajuaa kyllä täydellisesti sen olotilan...

Löysin vanhan päiväkirjan. Ehkä minä sittenkin osaan kirjoittaa rakkaudestakin:

Toivo on sitä
että itkiessään
ihailee kyyneleen kimallusta.

***

Ei moni arvaa
ei tiedä,
kuoren alla
on pedon sydän lasia.

Et aavista,
on pinta sokea
sisällä herkkä untuva
lapsi haavoittuva.
Vaikka ulkokuori on
petosta.

Siis aina varoen kosketa
jokaista kuorta arvosta
vaan sydäntä,
sydäntä älä unhoita.

*

Kosketit pienen ilveksen sydäntä
puhuit kuin hyvä ystävä

Nosti kyyneleet silmiin ilveksen,
tunsi pedon kivun kosketuksen

Siitä arka sydän ilveksen
syttyi liekkiin
roihusi palaen
katosi tulee pelko
uskoen
tahdon nousta
aamuun säteillen.

Saanko olla tähti taivaallas
pieni ilves metsäpolullas,
saanko näyttää siiven valkoisen
kertoa voittavan hyvyyden?

Saanko aarteeni sulle paljastaa
näyttää kuuset ja tuoksuvan maan
saanko auttaa sinua jaksamaan
nousemaan aamuun parempaan?

Voinko muuta antaa
kuin värit ilveksen
oranssin, turkoosin, sinisen,
voin näyttää ilveksen sydämen
sateenkaaren värien kaltaisen
ja se on salaisuus petojen
auttaa värit yli eilisen.

Thursday, June 7, 2007

Tänään minä olen musiikkia

Välillä olen vahva, kuin sitkeä männynjuurakko. Jota ei saa poikki kiertämällä, eikä taivuttamalla. Vastustan kirvestäkin. Toisinaan olen hiekka, jonka sade huuhtoo pihakiveyksen rakosiin. Katoan. Tulee päiviä, kun ei jaksaisi edes hengittää. Olla olemassa. Ja päiviä, kun jaksaa tanssia yksin ympäri asuntoa ja nauttia koko elämästä niin paljon, että sydän tuntuu pakahtuvan rintaan.

Tänään en jaksa miettiä mitään. Soljun pitkin ihoa kuin musiikki. Elämä on kaunis, minä olen kaunis. Tänään mikään ei saa minua murtumaan. Ei mikään.

Sunday, May 20, 2007

Vaikenemisesta

Naakat ja varikset kiisivät rajun kevättuulen syleilyssä. Ne heittäytyvät talojen räystäiltä tuulen syleiltäväksi ja syöksyvät pää edellä kohti tuntematonta. Mietin eivätkö ne koskaan pelänneet törmäävänsä mihinkään. Eivät tietenkään, ne olivat pelottomia ja rohkeita, toisin kuin ihmiset.

***

Tänään olen ollut pettynyt ihmisten välisiin kiistoihin ja keskinäiseen loanheittoon. Miksei aikuisetkaan ihmiset osaa käyttäytyä? Miksei riitoja saada ratkottua vaan kärhämöidään ja heitetään rapaa ruudun takaa. Se on surullista. Turhaa kärsimystä ja pahaa mieltä. Missä ovat Hengen hedelmät? Rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, uskollisuus, lempeys ja itsensä hillitseminen? Tiedän etteivät nuo asiat ole helppoja, mutta eikö tähän olisi kaikkien ja kaikessa pyrkiminen? Niin monesti olen huomannut, että vaikeneminen on totisesti kultaa. Aina ei tarvitse avata suutaan ja sanoa mielipidettään. Joskus on niin hyvä olla hiljaa.

Friday, May 11, 2007

5.5.2007

Kyllä, minä Tahdon. Tahdon yrittää, kaikesta huolimatta. Niinäkin päivinä kun yrityksestä ei ole jäljellä kuin rippeet ja murhe ja suru painaa molempien hartiat lysyyn. Kyllä minä Tahdon, silloinkin kun onni hyökyy niin suurena päälle, että sydän tuntuu pakahtuvan. En minä lupaa aina jaksaa, olla täydellinen, hymyillä ja näyttää hyvältä. Enkä minä lupaa, että kaikki menisi loistavasti vailla yhtään ryppyä, koska ei se ole mahdollista. Mutta kyllä, minä Tahdon.

***

Tässä minä nyt olen
sinun katseesi
teki minusta kauniin,
sinun sanasi
saivat minut uskomaan
parempaan huomiseen,
tuskin uskalsin haaveilla
viettäväni tuota huomista kanssasi.

Tänä päivänä
tuosta haaveesta on tullut totta.

Et sinä koskaan
kyseenalaistanut,
vilpittömästi
luotit ja rakastit,
hyväksyit sellaisenaan
kuin ei kukaan koskaan aiemmin.

Minä uskalsin avata
hauraan sydämeni medaljongin
ja siellä sinä olet
tästä eteenpäin
jokaikinen päivä
elämämme loppuun saakka.

Kiitos rakkaudestasi.

Sunday, April 8, 2007

Kevät

Kevät pistelee suonissa, aivan kuin kukkapenkin krookukset työntyisivät ihon lävitse kehon pintaan...Aloitan kirjoittamisen varovasti. Osaanko enää? Onko se kaikki vanha kadonnut, onko tilalle tullut uutta vai ei? Onko sormenpäiden herkkyys poissa, onko tunnelmien luominen kadonnut kokonaan minusta? Onko minussa enää sitä herkkyyttä, jota oli ennen, vai olenko katkeroitunut tälle maailmalle ja unohtanut miltä kasteen pisaroima hämähäkinseitti oksien välissä näyttää? Miltä valkovuokkojen täyttämä metsänpohja? Aion yrittää...

Rinnoilla, kasvoissa krookusten kukat. Silmäripsissä vihreät lehdet, vesipisarat kulmakarvoilla, kasvoille valuen kuin suolatut kyyneleet. Kaino kevät räpsäyttää silmiään, työntyy tummasta mullasta ylös, voimakkaat käsivarret jännittyvät, elinvoimainen, vihreä. Hänen pukunsa on hulmuava kuin hevosen harja, hehkuva, versoja täynnä, villiintynyttä odotusta täynnä. Ei hän tuo lämpöä, kevät on kiivas ja kylmä, ylpeä ja arvaamaton. Tuulen tytär, maan lapsi, mullan kasvatti. Odottakaa, vielä, kärsivällisesti, te kärsimättömät! Odottakaa ja katsokaa, lämpö tulee kun on sen aika. Odottakaa... Nainen astuu varoen kukkapenkistä. Hän nostaa leukansa ja katsoo ylös. Valoa, sokaisevaa kirkasta valoa, ja sitten pisteitä silmissä. Kultaisia. Olkapäältä putoaa muutama multapaakku maahan. Nainen varisee! Hänen hiuksensa ovat yhtä lehteä ja oksaa, sammalta, jäkälää. Muurahaisia vipeltää naisen iholla, ne juoksevat alhaalta ylös, ottavat selvää. Onko hän tullut jäädäkseen, vai kiusoitteleeko vain? Onko hän armahtava, vai julma? Nouseeko hän aamuruskon siiville vai painuuko mereen?

Äkkiä se tunne tulee taas, halu kirjoittaa. Sormet kuhisevat sanoja, mieli täyttyy meren kohinasta, kyllä, minä osaan, minä osaan! Aluksi kömpelöä, hitaasti kiihtyen kuin tanssi, täytyy kirkkain värein, oranssi tulen hehku, turkoosi ja hopea. Se tulee kiivaana kuin täyttymys, huutaen kuin joutsenet keväällä, riemukkaasti juosten rannan hiekassa, kivien yli lentäen. Kallioille pysähtyen. Taantuu ja rauhoittuu, hakkaava sydän. Meri on tyyni ja vihreä, kuten minun mielenikin. Tässä kalliolla on minun turvapaikkani, minun inspiraationi. Tämä ranta on minun muusani, tuo meri rakastajani, majakka minun kotini ja linnut minun ystäviäni. Täällä minä olen, tässä ja nyt, hetkessä hengittäen, viimassa täristen, elossa.

Friday, April 6, 2007

Tervehdys lukijat

Hei ja tervetuloa uuteen päiväkirjaani, Talvipuutarhaan. Tämä on yritys herätellä uinuvaa pohdiskelijaa ja runoilijaa sisälläni. Yritän löytää luovuuteni, joka on tällä hetkellä vaeltelemassa erämaassa, napata sen takaisin ja parsia kiinni itseeni. Ettei se enää karkaa minusta.

Toivottavasti pidätte lukemastanne ^^