En tiedä mistä aloittaisin tämän tuskan purkamisen. En tiedä onko mitään hyötyä kirjoittaa, onko mitään hyötyä mistään. Olemassa olemisesta. Enkä tiedä miksi tämä piinaa, elämä. Haluaisin vain puhua jonkun kanssa, olisipa joku ihminen tässä nyt, koskaan ei ole, kun tarvitsisi. Aina yksin, kaikkein pahimmilla hetkillä, silloin kun tarvitsisi ystävää, ei sellaista ole. Ei ole olemassa.

Kurkku valuu räkää, minä makaisin lattialla, jos en istuisi tässä, hakkaisin päätäni lattiaan ja itkisin silmät irti päästäni, eikä edes tämä tuska pistä eteenpäin menemään. Aina niin yksin, aina.

Mikä tässä elämässä on tärkeää? Kaikesta on luopuminen, siitä viimeisimmästäkin yksinäisyyden häivyttäjästä olisi luovuttava, koska se ei ole oikein. Minä olen niin täynnä pahaa, paatunut syntinen vailla armahdusta. Ei edes Jumala, jaksa enää kuunnella. Rajansa kaikella. Kärsivällisyydelläkin.

En minä enää jaksa. En jaksa itkeä en nauraa, olla olemassa. Kadota vain, hetkeksi kadota kaikesta, olemassaolosta, kivusta, elämisestä, tuskasta, tulevaisuudesta, vanhenemisesta, vastuusta, itsestään, hengittämisestä, anteeksi pyytämisestä, luopumisesta, kuolemasta... Kadota ikuisuuteen, pehmeään aineeseen, leijua vailla minkäänlaisia tunteita, vailla mitään. Lakata olemasta.

En minä vaan enää jaksa, olla yksin tällaisina hetkinä, vailla ketään. Olla yksin itseni kanssa, kirjoittaa ja itkeä, eikä kumpikaan helpota tippaakaan oloa. En minä enää jaksa, näytellä eheää, näytellä ihmistä, kun kaikki inhimillinen on jo minusta kadonnut. En minä enää tiedä, mikä minusta on tullut, paatunut sydämetön, väsynyt ja vanha. Sairas. Mädäntynyt. Ruumis. Siinä on kaiken loppu, vailla mitään romantisoitua. Elämän raadollisuus, kuoleman raadollisuus. Ei siinä ole mitään kaunista, ei mitään odottamisen arvoista.

Helvettiin kaikki haaveilijat, turhia ovat unelmat! Tuomittuja ovat hekin, kaikkine kauniine ajatuksineen. Mikään niistä ei ole pysyvää, ei mikään. Turhia ovat kukat ja vehreys, kesä on mennyt ja kylmä on tullut. Turha odottaa kenenkään tulevan, ei kukaan tule. Turha odottaa ihmettä, koska sellaisia ei ole koskaan tapahtunutkaan. On turha odottaa, että joku tulisi lohduttamaan, on itse lohdutettava itseään, omat kädet kiedottava ympärille, itse itsensä hyssytellä uneen, keinuttaa käsivarsilla, kuiskata ettei mitään hätää ole. Ei ole ketään, sinua varten olemassa, sinun takiasi vaivautuisi. Sinä olet yksin nyt ja aina. Turhuutta!

En minä tiedä enää, mitä kirjoittaisin. Kaikki sanat ovat kadonneet, ei ole lohtua eikä ketään kuka silittäisi hiuksiasi. Sanatkin vain satuttavat eikä mihinkään pääse pakoon. Olet yksin, se on sinun rangaistuksesi tästä elämästä. Siitä kuinka huono ihminen olet, kuinka huonosti olet elänyt. Kärsi rangaistuksesi, kestä se, minkä olet ansainnut. On turha valittaa, kukaan ei kuule kuitenkaan.

Naamioita

Luen vanhoja tekstejä. Äkkiä tekee mieli kirjoittaa. Minusta on kasvanut jokin pois, jokin vanha. Kuin käärme joka luo nahkansa, minä olen työntynyt vanhasta nahkastani ulos ja sinne on jäänyt jotakin... Ennen minä ajattelin jokaisella hymyllä olevan merkityksen, huomasin vesipisarat heinikossa, auringonlaskut ja veteen heijastuvien varjojen kauneuden. Oliko se vain lapsen mielikuvitusta vai haaveilevan ihmisen huomaamia kauniita asioita? Miksi minä en enää näe noita tunnusmerkkejä? Mihin ovat kadonneet pihkan kimallus, värien kauneus, kuuset ja tiukujen helinä... Onko minusta tullut karkea, vanha, katkera, ihminen joka painaa eteenpäin arjen murheet hartioillaan. Työssäkäyvä stressaantunut ihminen, joka ei enää kuule lasten naurua pihamaalla, eivätkä hänen huulensa kaarru hymyyn automaattisesti äänen kuullessaan. Mikä on paaduttanut minun sydämeni? Mikä on saanut minut unohtamaan kaiken lapsellisen ja kauniin, viattoman? Onko se totuus tästä maailmasta, sortuvista taloista, lasten itkusta ja aseiden hakkaavasta äänestä? Saanko minä syyttää saatanaa tästäkin?

En enää maalaa kuten ennen. Avonaisen oven edessä, tunteja. En enää kerää valmiita kuvia ympärilleni katsellakseni työni tuloksia ja tullakseni johonkin päätökseen onko kuva hyvä vai ei. En enää leikkele lehtiä, hullaannu musiikista. Saa päähäni outoja mielikuvia kappaleista, piirrä tai kirjoita niitä. En enää pyöräillessäni pysähdy kaivamaan esiin kynää ja paperia kun inspiraation kourissa haluan äkkiä saada tuotoksen paperille ennen kuin unohdan. Olenko minä todella ollut tuo riemua pursuva luova ihminen? Missä hän on nyt? En minä halua kasvaa aikuiseksi! En minä halua koskaan tulla vakavaksi! Minä haluan olla kuin Peppi, asua omillani, olla voimakas, pärjätä, olla kasvamatta koskaan aikuiseksi.

Välillä on tuskallista ajatella tätä kaikkea. Kuka on tuo ihminen josta kirjoitan? Kuka on tuo kaunis ihminen? En tunne omia kasvojani jotka peilistä katsovat. Mitä minä olen nyt? Mitä minussa on jäljellä? Onko kaikki entinen kadotettu, vai uinuuko jossakin se lapsenmielinen ihminen joka haluaa lentää yli viljapellon käsillään hyväillen ohran haituvia...

Minä olen tasoittunut. Olen hiljentynyt. Olen vakavoitunut. Ehkä minä mietin enemmän kuin sanon. Onko se paha? Ehkä se ei ole paha ollenkaan... Haluan ajatella itseäni pohtivana, tummien sävyjen naisena. Naisena joka punnitsee asiat hiljaa, tekemättä suurta numeroa. En tiedä onko se totta. Mikä on totuus. Osaanko katsoa itseäni ulkopuolelta? Millaisena ihmisenä muut minut näkevät? Nuorena kärsin siitä, että minun sanottiin olevan aina niin iloinen ja pirteä, sisälläni kärsin. Eikä kukaan nähnyt sitä naamioni takaa. Olenko vihdoin rikkonut tuon kipsisen naamion ja näyttänyt todelliset kasvoni? Haluan ajatella niin.

On hyvä olla. Kellun väsymyksen pinnalla, suloinen uneliaisuus. Tässä on hyvä olla, on hyvä kirjoittaa. On hyvä ajatella. Olen tarpeeksi väsynyt, etten ajattele tulevaa ja niin on paljon parempi. Tummat kauniit sävyt. Kuka kieltää, etteivätkö tummatkin sävyt olisi kauniita?

Salaisuus petojen...

En ole taaskaan kirjoittanut tarpeeksi. Enkä ajatellut mitään tärkeää. Kai se vain menee niin, että kun on onnellinen ei osaa arvostaa sitä tarpeeksi, mutta sitten kun tulee suru ja tuska, tajuaa kyllä täydellisesti sen olotilan...

Löysin vanhan päiväkirjan. Ehkä minä sittenkin osaan kirjoittaa rakkaudestakin:

Toivo on sitä
että itkiessään
ihailee kyyneleen kimallusta.

***

Ei moni arvaa
ei tiedä,
kuoren alla
on pedon sydän lasia.

Et aavista,
on pinta sokea
sisällä herkkä untuva
lapsi haavoittuva.
Vaikka ulkokuori on
petosta.

Siis aina varoen kosketa
jokaista kuorta arvosta
vaan sydäntä,
sydäntä älä unhoita.

*

Kosketit pienen ilveksen sydäntä
puhuit kuin hyvä ystävä

Nosti kyyneleet silmiin ilveksen,
tunsi pedon kivun kosketuksen

Siitä arka sydän ilveksen
syttyi liekkiin
roihusi palaen
katosi tulee pelko
uskoen
tahdon nousta
aamuun säteillen.

Saanko olla tähti taivaallas
pieni ilves metsäpolullas,
saanko näyttää siiven valkoisen
kertoa voittavan hyvyyden?

Saanko aarteeni sulle paljastaa
näyttää kuuset ja tuoksuvan maan
saanko auttaa sinua jaksamaan
nousemaan aamuun parempaan?

Voinko muuta antaa
kuin värit ilveksen
oranssin, turkoosin, sinisen,
voin näyttää ilveksen sydämen
sateenkaaren värien kaltaisen
ja se on salaisuus petojen
auttaa värit yli eilisen.