Wednesday, October 24, 2007

Päivä valkenee hitaina marmorikuulina, valkoisina palloina jotka valuvat teitä pitkin. Aamu on raskas ja harmaa, minä olen virkeä ja unta vailla. Aurinko ei tule tänään paistamaan. Taivaan peittää harmaat massat, painavat veden täyteiset massat. Odotan pilvien repeytymistä ja sateen puhdistava vaikutusta.

Viherkasvini ovat kasvaneet. Piikkikruununi on valtavan pitkä, se alkaa vihdoin elpyä valottomuudesta. Olen siirtänyt sen ikkunalle. Tapoin yhden kaktuksen liialla kastelulla. Otin kuitenkin pienet...mitä ne nyt ovat, minun kai jos jonkun pitäisi tietää, nyttylät talteen ja laitoin multaan. Odotamme kasvaako niistä uusia kaktuksia, toivottavasti.

Olen ajatellut tänään kerätä lehdet takapihalta, ripustaa tunnelmavalot aitaan, vaikka se olisikin liian aikaista. Mitä sitten? Minua ne ilahduttavat. Olen ajatellut koota palapeliä, sain jo tytön ja delfiinin tehtyä, mutta vielä riittää työtä. Ajattelin tänään polttaa kynttilöitä, laittaa lyhdyn ulos niin että muutkin voivat nauttia tuikuista. Oloni on normaali, ei niinkään voimaton eikä vihainen. Vain tavallinen.

Monday, October 22, 2007

Eileen, Sarah, Alma ja Sam

Ja äkkiä tulee tarve keksiä uusia tarinoita, uusia jännittäviä ihmisiä, sekoittaa heidän elämänsä ja ihmissuhteensa.

Eileen, sinä olet aina ollut varjossa, varjotyttönä. Aina olet ollut muiden pimennossa, aina kiusattuna aina syrjittynä, aina joutunut kaiken kestämään. Etkä sinä helvetti soikoon koskaan ollut mikään Ingalsin Laura, sisälläsi mietit kuinka olisi kivuttominta tappaa itsesi ja sitä ennen tappaa kaikki muut, jotka sinua satuttivat. Sinä olit hieno ihminen, sinussa oli sitä jotakin, mutta se revittiin pois. Mutta sinä et antanut periksi, et sinä koskaan luovuttanut, antanut niille saatanoille sitä tyydytystä, että ne olisivat voittaneet. Sinä haistatit paskat kaikille epäpyhille nuoleskelijoille, kaikille typerille perseenpyörittäjille, kaikille niille jotka eivät koskaan päässeet niin pitkälle kuin sinä. Sinä nousit sen kaiken yläpuolelle, loit aivan uuden elämän. Viha pisti sinut eteenpäin, viha laittoi sinut jaksamaan. Leuka ylös, vihainen katse silmissä, hampaat yhteen purtuina sinä näytit niille kuinka elämää eletään! Eileen, varjojen tyttö. Viihdyt yhä pimeässä, mutta hymyilet. Sinä voitit. Ja minä olen helvetin ylpeä sinusta.

Sarah, sinä, taasko olet vaihtanut poikaystävää? Etkö sinä koskaan opi rakkaudesta mitään? Monesko hän on tänä vuonna? Sarah, eikö tästä ole puhuttu? Enkö minä ojentanut sinua, ostanut sinulle ruokaa kun sinulla ei ollut rahaa, enkö puhunut elämästä, yrittänyt oikaista? Ja mitä sinä teet? Menet vieraiden miehien autoon, juot alkoholia ja käyttäydyt kuin olisit viisi vuotta vanhempi kuin oletkaan. Sinä olet niin hyvä sotkemaan asiat. Ehkä tänään, tänä päivänä kun emme ole vuosiin nähneet, sinä olet onnellinen? Olet jättänyt sekoilun taaksesi ja ottanut vastuuta? Joko vihdoin?

Entä sinä Alma? Joko vihdoin olet päässyt kaipaamallesi matkalle? Vai yhäkö verhoudut velvollisuuksiesi taakse, keksit tekosyitä, kun et uskalla ottaa elämää omiin käsiisi, kun et uskalla sanoa koskaan ei. Et sinä vieläkään taida uskaltaa, ottaa aikaa itsellesi, olla kerrankin tyytyväinen hiuksiisi tai josko antaisit kampaajalle vihdoin vapaat kädet? Milloin sinä lakkaat välittämästä pölystä kaapin päällä, murusista lattialla, milloin sinä haistatat kaikelle arjelle ja lähdet elämään, lähdet tekemään niitä asioita joita itse haluat tehdä? Pian sinulla ei ole enää aikaa. Et sinä ole nuori enää. Tee se tänään, minä pyydän. Minun sydämeni särkee nähdä sinut tällaisena, rauniona. Tee se tänään Alma, tartu elämään kiinni äläkä päästä sitä pois.

Ja Sam, miksi sinä valehtelit niin paljon? Etkö nähnyt, etten minä osaa valehdella? Etkö nähnyt, että uskoin kaiken mitä sanoit? Miksi sinun oli pilattava kaikki sillä? Joskus vieläkin suututtaa. Mikset voinut olla mies? Joko tänä päivänä olet lakannut keräämästä säälipisteitä ja tajuat oikeasti olevasi hyvä ihminen, lahjakas taiteilija. Minä todella toivon, että sinä maalaat upeita tauluja, matkustat sinne minne aina olet halunnut päästä. Lähdet vihdoin, unohdat kaiken muun ja menet! Kirjoitat sen kirjasi, kuvitat sen myös itse. Minä lupaan ostaa sen. Ihan oikeasti, tartu hetkeen. Kukaan ei tiedä paljonko sinulla on aikaa.
Musiikki huumaa korvia. Jokapuolella ihmisiä, hikisiä vartaloita, hengityksiä iholla, vihjailevia kosketuksia, silmäyksiä, valojen välähdyksiä. Kumea bassorytmi on halkaista tärykalvot. Minä katson kattoon ja nostan käteni, käsivarteni venyvät metreittäin, tartun peilipalloon, revin sen alas ja heitän lavalle. Teilaan kitaristin, kukaan ei huomaa. Äänet päässäni sekoittuvat musiikin ahdistavaksi rytmiksi, ihmiset aivottomaksi massaksi ja minä olen yksi heistä. Ja äkkiä se on ihan hyvä. Jalkoihin sattuu, hypin, hypin, riehun, pyörin, kaadun, unohdan. Musiikki saa ihmiset unohtamaan keitä he ovat. Saa ihmiset irtautumaan vartaloistaan, leijumaan jossakin katonrajassa, silmämunat valkoisena tuijottaen. Dj on kaunis, hänellä on luurit korvillaan, ruskea iho vilkkuu niukkojen vaatteitten alta. Hän tanssii silmät kiinni.

Sitten laskeudun alas. Askeleet ovat kuin astronautilla painottomassa tilassa, hyppelehdin muutaman sentin lattian yläpuolella luoksesi. Seisot massan reunoilla kädet löysien housujesi taskussa. Näytät hukassa olevalta. Tukka silmillä, huolestuneena ympärillesi pälyillen. Minä tartun käsiisi, tanssitaan! Unohdetaan! Sinä hymyilet vähän ja sulat. Sinun lihaksesi sulavat, alat liikkua. Ensin hiukan jäykästi, sitten lämmeten. Sinun kätesi nousevat ilmaan. Minä nauran ja pyörin ympärilläsi, tänään ei mikään voi meitä satuttaa, mikään ei tee meistä rumia, kukaan ei saa meitä erottaa, kenenkään sanomiset eivät meitä liikuta. Me olemme avaruudessa, peilipallot välkkyvinä tähtinä, ihmisten kasvot mustina aukkoina hämäryydessä.

Friday, October 19, 2007

Pieniä tauluja

On kaikennielevä tyhjä olo. Sisällä ei kertakaikkiaan mitään. Hengitys kulkee katkonaisesti, uppoan epätoivon pinnan alle. Kissa tulee viereen, kehrää, mutta sillä on vain nälkä. Kuuntelen ääntäsi, laulamiasi sanoja, enkä ymmärrä. En tiedä enää, mistä kirjoittaisin, mitkä ajatuksista olisi viisasta pukea sanoiksi, vai olisiko mitkään. Olisiko viisaampaa vain olla hiljaa. Vaikeneminen on kultaa.

Sisältä kumpuaa tarve kirjoittaa. En tiedä kuinka se on syntynyt, se vain on aina ollut minussa. Jossakin syvällä, jokin pieni musta nuppu, joka aukeaa kukkaan. Sanat kulkeutuvat sormenpäihin ja minä kirjoitan, jonkin käskyn alaisena. Jonkin tarpeen siivittämänä. Nälkä, se kasvaa minussa suunnattomaksi, niin suureksi että räjähtäisin, jos en kirjoittaisi.

En minä jaksa enää olla vihainen, jaksa sanoa ja valittaa asioista, joka eivät ole niin kuin minä haluaisin. En minä jaksa enää, koska siitä ei ole hyötyä. Minun on joko tyydyttävä siihen mitä on, tai lähdettävä. Eikä minulla ole matkalippua huomiseen, eikä ketään kuka kertoisi kuinka on elettävä. Eikä minulla ole niitä sanoja, joita sinä kaipaisit, eikä sinulla niitä, joita minä janoan. Niin se vain menee.

Täytyy tehdä omia pieniä juttuja. Maalata omia tauluja, kirjoittaa omia runoja, omia tarinoita, niitä joissa rakkaus on täydellistä, intohimo täydellistä, elämä täydellistä ja joissa minäkin olen täydellinen. Kun arki laskee vahvat kätensä hartioilleni, painaa alas alas, syvemmälle maan sisään, minä suljen silmät ja muutun. Kasvatan pienet, kituliaat mustat siivet ja lennän niillä pois tästä kaikesta. Ja kyllä ne sen verran kannattavat, että minä hetkeksi unohdan tämän kaiken. Kyllä ne sen verran kannattavat.