Monday, December 31, 2012

Liikaa aikaa

I've got too much time to think. Mulla on liikaa aikaa ajatella. Se johtaa siihen, että aivot vatuloi jatkuvasti jotain asiaa. Enkä tarkoita sellaisia asioita, kuin pesisinkö pyykkiä tai lakkaisinko kynnet. Vaan tarkoitan enemmän asioita miksi maailmassa on kärsimystä, mikä on elämän tarkoitus ja mistä tässä kaikessa on kysymys. Vatuloiminen on hanurista. Ajatteleminen on hanurista. En jaksaisi yhtään enää ajatella. Nuoruuden ystäväni sanoi joskus, eikö oliskin helppoa olla pintaliitäjä? Painaa vaan, pimbo blondi, välittämättä mistään, uhraamatta millekään sen syvällisempää ajatusta. Eikö se oliskin helppoa. Olla funtsimatta. Se olis. Elämä, oikea elämä ei ole niin helppoa. Ei se mene niinkuin telkkarissa, Salkkareissa tai akkainlehdissä. Ei se mene niinkuin elokuvissa tai kirjoissa.

Välillä ymmärrän pelottavan hyvin ihmisiä, jotka käyttävät väärin nautintoaineita. Toim. huom. vaikken itse käytä. (korkeintaan geisha-suklaakonvehteja ja kahvia sopivin väliajoin, kunnes taas vierottaudun) On vaan saatava nuppi tyhjäksi. Ei vaan jaksa enää omia ajatuksiaan. Ei jaksa enää miettiä  yhtään enempää. Haluaa vain puhtaan valkoisen lakanan siihen silmien eteen ja se on siinä.

Pitää keksiä jotain, mikä nollaa saldon. Ei yhtään sitaattia kenenkään fiksun filosofin päästä, ei yhtään ärsyttävää facebookin kuvaa sitaatilla varustettuna. Ei syvällisiä blogikirjoituksia (krhm) eikä mitään omien murheiden vatuloimista. Ainoa sitaatti, jonka nyt sallin, on seuraavanlainen: "Kun mieli on väsynyt, rasita ruumista, kun ruumis on väsynyt, rasita mieltä." Kyllä se auttaa, kun vaan jaksaa. Lähteä juoksemaan, hakata nyrkkeilysäkkiä, ottaa kahvakuula kauniiseen käteen. Tai kuunnella jonkun muun ajatuksia.

On erityisen tärkeää tajuta, että nyt on liikaa aikaa. Nyt on liikaa ajatuksia. Se kai lienee vähän päinvastoin tässä nykymaailman sykkeessä, ettei ole koskaan aikaa. No, minullapa on. Se vähän lohduttaa, kun tajuaa, että nyt tulee vatvottua liikaa. Että nyt on saatava stoppi tälle jutulle.

Stop.


Saturday, December 15, 2012

Matkalla

Pusken kokoajan eteenpäin. Tuntuu, että elämä on jatkuvaa pingottamista. Pakko selviytyä tästä päivästä, pakko jaksaa. Ei saa nyt väsähtää. Vielä tuokin homma tekemättä. Pitää jaksaa, että se toinen ei vaipuisi murheen alhoon. Olen uupunut. Haluaisin pysähtyä. Haluaisin hetken rauhaa ajatuksilta, jotka kimpoilevat päässäni. Haluaisin istua ja olla ihan hiljaa. Olla luonnossa. Olla itseni kanssa, sopusoinnussa. Rauhoittaa ajatukseni. Levätä vähän.

Jatkuva riittämättömyyden tunne imee voimaa. Haluan, ettei elämä ole yhtä suorittamista, eteenpäin puskemista. Haluan löytää sen olotilan, jossa olen arvokas ihmisenä, sinä ihmisenä joksi Jumala on minut luonut. Olen arvokas, olen hyväksytty eikä minun tarvitse ansaita kenenkään rakkautta. Olen arvokas tekemättä mitään, eikä ihmisyyttäni määritä se mitä teen.

Armoevankeliumi vapautti minut syyllisyydestä. Se kristinuskon perussanoma, että Kristuksen ristiin ovat minunkin syntini naulatut jo nyt, ja olen vapaa. Ei tarvitse enää kantaa taakka. Vapauteen Kristus meidät vapautti, älköömme alistuko orjuuden ikeeseen. Niin helposti noita ikeitä ottaa kannettavakseen. Pitäisi olla parempi uskova, käydä useammin tilaisuuksissa, lukea enemmän Raamattua, pukeutua konservatiivisemmin, olla hurskas. Tuossa ajattelussa ei ole Kristusta. Tuossa ajattelussa ei ole Jeesukselle sijaa. Silloin olen tullut itse oman elämäni jumalaksi ja tehnyt turhaksi Jeesuksen ristinkuoleman. Omilla ansioillani. On ihmeellistä miten päivänselkeä ero fyysisessä olossani tapahtui tuon ilosanoman kuultuani. Ensin olin käpristynyt, ahdistunut, syyllisyyden painama. Sitten vapautui ilo, valtava ilo ja kiitosmieli. Olen Jeesuksen oma. Kuulun tähän laumaan, Hyvän Paimenen lampaisiin. Ja syyllisyys jäi pois, pysyvästi.

Kaipaan sitä hetkeä kun ajatukset hiljenevät. Pyhä Henki saapuu. Olen hetken hiljaa. Joskus sen voi saavuttaa, pieniksi hetkiksi, pyydän, anon, Herra tule minun sydämeeni, ota minun kipuni. Siinä hetkessä olen hauras kuin jääriite veden pinnalla ensimmäisten pakkasten jälkeen. Tunnen raadollisuuteni, vajavuuteni, heikkouteni. Tarvitsen Herraa, tarvitsen armoa, enemmän kuin koskaan.

Ennen luulin, että ahdistuksen tunne on kontrolloimaton. Että se tulee ja se menee. Etten voi sille itse mitään. Sitten opin, että tunteet ovat hyviä ja oikeita, niitä kuuluu ja saa olla, mutta samalla minä itse olen elämäni herra, enkä tunteideni orja.

Välillä mietin, miksi Jumala loi ihmismielen tällaiseksi. Miksi minut - tällaiseksi? Miksen voi olla hiukan rennompi, stressata vähemmän, luottavaisempi. Ja sitten "sanooko savi muovaajalleen - Mitä sinä pystyt tekemään? Sanooko teos tekijälleen - Ei sinulla ole taitajan kättä". Tämä elämä on matka ja minä olen sillä matkalla, siksi ihmiseksi joksi olen luotu - alunperin. Jos olisin jo perillä, ei matkaa tarvittaisi. Mutta matka on tärkeä. On aikaa kasvaa ihmiseksi. Oppia. Muuttua. Eheytyäkin.

Haluan uskoa, että kaikilla elämäni hetkillä ja kokemuksilla, niilläkin jotka ovat minua haavoittaneet, on tarkoituksensa. Että niiden kautta saan ehkä tilaisuuden auttaa jotakuta toista. Tai opin itsestäni jotakin. Ne tilaisuudet, vastoinkäymiset, haavoittumiset antavat mahdollisuuden tutustua itseeni. Kuka olen? Millainen olen? Miksi reagoin näin? Se on todella pelottavaa ja ahdistavaakin. Katsoa itseensä, omaan raadollisuuteensa. Todeta, tässä kohdassa elämääni, tämä tapahtuma on satuttanut minua näin. Tämän takia koen tällaisia tunteita. On rohkeutta katsoa omiin tunteisiinsa ja viisautta myöntää ne. Tiedostaa vajavuutensa. Rohkeutta ei ole paahtaa eteenpäin sata lasissa, suorittaa suorittamisen perään vailla hetkeäkään levähdykseen, miettimiseen. Kieltää että heikkoutta olisi.

Ja siinä hetkessä, kun katson omaan itseeni ja kauhistun sitä mitä näen, sitä rikkonaisuutta. Silloin tarvitsen Jeesusta. Tarvitsen armoa. Tarvitsen toivoa. Tarvitsen tiedon siitä, että olen luotu, tarkoitettu, ennalta suunniteltu, valittu, tärkeä. Että minun elämälläni on tarkoitus ja minun olemassaolollani merkitys.

"Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?" Ps. 27:1

Wednesday, December 12, 2012

Tyhjiin puristettua

Jotenkin niin tyhjiin puristettu olo. Jollakin lailla. En osaa selittää. Mitään ihmeempää ei ole edes tapahtunut. Kauhea tarve kirjoittaa, enkä tiedä mitä kirjoittaisin. Ihan kuin iso käsi puristaisi keskivartalosta. Kumma fiilis. Pitää hengittää syvään, rauhoittaa mieltä. Ei hätää.

Mitä sanoisin
ei ole sanoja
ei lausetta muodostu huulille
istun ja tuijotan tyhjää
kuin hullu
suu auki
järkeä vailla.

Mitä tässä tekisi tai sanoisi
turhautuminen painaa mieltä
huuto pyrkii ulos sisältä
vaan mitään ei kuulu

Vuosien taakka painaa harteita
pikakelaan aikaa eteenpäin
kasvot uurteita, polkuja täynnä
tunnen itseni satavuotiaaksi
vanha mieli
nuoressa ruumiissa.

Levoton mieli
ei jaksa keskittyä
kaikkea pitäisi
mihinkään ei ryhdy
mitään ei saa aikaan
leijailen päivästä toiseen
tarttumatta mihinkään
tahtoisin kellua
mielen pinnalla
iloita vähistä elämäni päivistä
hyvästä biitistä
kissan kehräyksestä
lumen painosta puiden oksilla

***

Katkeaa ajatus
kuin jäätynyt heinän korsi.

Saturday, November 3, 2012

Sydämen medaljonki

Anna minun olla
hyvä leipäkivi
sopivan solakka
veden pinnalla pompahteleva
pohjaan painuva
muiden kivien seuraksi.

Anna minun kasvaa
naavaksi oksalle
harmaaksi parraksi
puhtaalle puulle.

Anna minun tulla
naiseksi miehen rinnalle
leuka kohotettuna
rohkeuteen, ei ylpeyteen
käsi ojennettuna
silitykseen, ei lyöntiin.

Anna minun tänään
avata suuriksi silmäni
katsella sokaisevaa kirkkauttasi
hetken aikaa
palaa verkkokalvoilleni
Kirkastajani kuva
sen kätken sydämeni medaljonkiin
ja tutkiskelen
Marian tavoin. 
Runo tulee,
syntyy, kiertyy, tunkeutuu ulos
aivoista, sormien kautta
näppäimistölle,
ei, ei nyt!
Kello on yli puolenyön,
vain väsynyt ihmispolo olen,
olkapäätä pakottaa
likainen tukka
miksi juuri nyt?

Ei se kysy hetkeä,
tulee silloin kun
hänelle sopii
yöllä on aivan hyvä
hämärissä hiippaillen
kun kukaan ei näe
nukkumassa ovat
raskaan työn raatajat.

Mitä tahdot?

Sinussa elää,
virrata ulos,
vapaa kulku
niin kuin kodittomalla kissalla,
lipua ajatusten pinnalla
solahtaa
keskiyön puutarhaan
avaruuksista katsella
pienen pientä planeettaa
niin kärpästäkin pienempi
on ihmislapsen murhe
kun universumi asettaa
uuden mittakaavan
- miksi murehdit

linnuistakin on luvattu
huoli pitää
emmekö me olisi
yhtään enempää?

Tässä ja nyt
elän ja hengitän
väsymys on ruumiissa
henki raikas
janoaa palaa
kirkkaudellaan polttaa
kaikki esteet edestään
Jumalan henki
avaa palkeet
keuhkojen rakkulat
vedä ilmaa täyteen
puhalla ja puhku!
Sinussa on kaikki voima
ruumis rikki
mutta elämää janoava henki
ei penseyttä
ei hyminää
ei hyssytystä
ei varovaisuutta
ei häpeää
huuda julki katoilta
kaikuna anna toistaa
nimeäsi
Pyhä Pyhä Pyhä
tässä olen
edessäsi
anna minun tulla
väyläksi
sillaksi
poluksi
jota hyvä on ihmisen astua,
pehmeäksi sammalmatoksi,
jonne hyvä on pysähtyä,
poski painaa
vasten kiveä
auringossa lämmennyttä.

Tuesday, October 23, 2012

Sinä olet arvokas.



Olen viimeaikoina oivaltanut jotain pieniä asioita elämästä. Niitä on hyvä funtsia näin öisin, kirjoitella ja kuunnella musiikkia muun talon jo uinuessa. Olen vihdoin ymmärtänyt sen, että omiin ajatuksiinsa voi vaikuttaa. Vaikka tunteisiin ei voi, niin ajatuksiinsa voi ja sitä kautta ajatukset voi muuttaa tunteitakin. Minua on aina jollain tasolla ärsyttänyt yltiöpositiivisuus ja kommentit "ajattele positiivisesti" yms. Nyt olen tajunnut, että se millaista puhetta pidän itse itselleni, sillä on valtaisa merkitys. Miten usein kuulee itsensä mielessään moittivan itseään, "taas mokasit tuonkin jutun" tai "eipä onnistunut tämäkään taaskaan, niin minun tuuria...". Tavallaan sitä jo petaa itselleen valmiiksi epäonnistumisen ja pitää yllä negatiivisuutta näillä moitteilla. Olen nyt koettanut ihan käytännössä tsempittää itseni yli ahdistuksesta. Jo vuosikaudet olen elänyt ahdistuksen kanssa, vaalinut sitä, pitänyt korissa kädessäni ja aina välillä omalla puheellani varmistanut, että se on yhä siellä. Ahdistukseen on jo niin tottunut, ettei sitä pidä edes epänormaalina tilana. Se on todella surullista! Nyt olen katsonut peiliin ja ladellut faktoja sille ihmiselle siellä. "Sä osaat tän jutun, sä tiedät tän homman, sä pärjäät, oot pärjännyt ennenkin ja pärjäät vastakin. Hyvin se menee, tsemppiä nyt!" Monesti huomaa, että ahdistus ihan oikeasti katoaa ja tulee rauha mieleen. Joskus kun olo on niin totaalisen nolla, ettei keksi mitään millä tsempittää, sanon peilikuvalleni, että olet Jumalan luoma, olet valittu ja sitä kautta arvokas ja hyvä.

Ajattelin lähteä kokeilemaan tätä samaa keinoa huonoon itsetuntooni ja katsoa miten se vaikuttaa. Mielenkiinnolla lähden tälle uudelle matkalle, katsomaan mitä tapahtuu. Tuleehan niitä päiviä, kun on ihan ahdistuksesta solmussa ennen kuin pysäyttää itsensä ja ryhtyy puhumaan itselleen. Välillä ei edes tajua ahdistuneensa, ennen kuin huomaa olevansa kulmat kurtussa ja mieli askartelee ikävissä asioissa.

Tämä murehtimisen lopettaminen on antanut minulle voimaa elää. Voimaa jokapäiväiseen arkeen ja hetkessä elämiseen. Ystävä sanoi "tässä hetkessä on hyvä olla" ja sitä olen puhunut itsellenikin. Turhaan elämää kuluu murehtimiseen. Jos Jumala lupaa pitää huolen taivaan linnuistakin, niin emmekö me ole paljon arvokkaammat kuin taivaan linnut? Eikö se tavallaan ole Jumalan auktoriteetin ja jumaluuden kyseenalaistamista, epäluottamuslause jos murehdin. Murehtimalla en voi lisätä päivieni määrää kyynäränkään vertaa. Se on totta! Murehtiminen vie energiaa, se syö miestä matkalla ja useimmiten ne asiat, mitä eniten pelkää - eivät edes toteudu. Ja monista monista asioista ihminen selviytyy. Ei autolla ajamista voi lopettaa kolarin pelossa.

Lisäksi olen tajunnut senkin, etten voi myöskään murehtia toisten ihmisten asioita. En puolisoni, enkä sisareni, en äitini tai ystäväni. En voi mennä toisen ihmisen nahkoihin. Jokaisella ihmisellä on oma elämänsä, ongelmansa ja asiansa ratkottavana. Se, että lakkaan kantamasta muidenkin taakkaa, ei tarkoita että olisin kylmä tai tunteeton, päinvastoin, se vapauttaa minulle enemmän energiaa olla rinnallakulkija. En enää kanna taakkaa itse, voin kuunnella, olla rinnalla, mutta minun ei tarvitse ottaa toisten murheita ihoni alle. Ei edes oman puolisoni.

Ehkä jotain edistymistä tapahtuu kun huomaa ymmärtäneensä jotain. Pieniä oivalluksia elämästä. Ehkä minullakin on vielä kaikesta rikkinäisyydestä ja taisteluista huolimatta mahdollisuus ehjään elämään, rikkaaseen elämään. Olen kiitollinen siitä, että lähdin tälle matkalle jo nuorena. Toki en tiedä päivieni määrää, mutta jos saan elää vanhaksi, ehkä elämästäni tulee parempi kuin jos eläisin murehtien tai selvittämättömät asiat ahdistuksena sydämelläni. Tai jos minulla on joskus lapsia, ehkä voin kasvattaa heidät tasapainoisiksi ihmisiksi. Kuka tietää.

Sillä on väliä, miten itseään kohtelee, mitä itselleen sanoo. Vaikka tuntuisi miltä.

Friday, October 19, 2012

Arvet

Oon ratas liian monissa sateissa ruostunut,
paikoilleen jumittunut, typeriin kaavoihini kangistunut,
oon kananmuna jääkaappiin unohtunut,
viime viikon pikaruoka, majoneesi täysin pilaantunut,
pysähtynyt kivi, sammaloitunut

Musta saat vaan vatsanpuruja,
oon ihminen ihan kurja,
en osaa tunteista puhua,
helpompaa on kiukustua
kun keskustellessa saattaa taas sisimpään sattua,
alkaako ne haavat koskaan arpeutua,
en tiedä, alanko ollenkaan sopeutua,
aina otetaan askel pari takapakkia,
pyydellään anteeksi sanoja sanottuja.

Tiedän oon ihminen rikkonainen,
kivinen polkuni rikkoi pohjat jalkojen,
kompuroiden käyn ristisi etehen,
käännytätkö pois, kun anteeksi taas anelen?

Sanoit: tule lapseni, virvoittavien vetten äärehen,
niityille vihreille käy lepäillen,
nimeäsi kuiskaten
hellästi kutsuu ääni Paimenen

Ei syvyys syvinkään,
pimeys pimeinkään,
ei edes helvettikään
voi viedä sua kädestäni mihinkään
oot kutsuttu ikuiseen elämään
joten älä enää jää pelkäämään,
katso ristiinnaulittuun Kristukseen
arvet hänelläkin on käsissään.
 

Saturday, September 22, 2012

Hukkapalat

Uusi aika on alkanut,
onhan tää ahdistus jo tarpeeks kauan mua kalvanut,
sisältä kaivertanut, tyhjiin puristanut, mehut ulos ajanut
nyt pysähdyn, oon liian pitkään ajatuksiani paennut
tässä olen - ota kokonaan mut
sydän, sielu ja ruumis, taidan olla loppuunkulunut,
raunoitunut, palanut, maan tasalle hajonnut
oonko jo liian vahingoittunut?

Mut sun erikoisosaamista,
on koota ihminen pienenpienistä palasista,
ruukunsirpaleista, muiden hylkäämistä, hukkapaloista
niistä loihdit jotain uskomattoman arvokasta
rakennat eheämpää perustusta, jalkain alle vahvistusta
että horjuvinkin polvin, saa ihminen maanraostakin nousta
ei oo niin pimeää polkua, ei niin synkkää laaksoa
etteikö sun armosi sieltäkin tavoita.

Oon jo ihan täysin vakuuttunut,
että oot lunastanut mut,
levitit kätesi ristiinnaulitut
silloin katosi turhat hurskastelut
omat yritykset tuhoon tuomitut
synnit joita oon niin kauan mukana kantanut
tajusin - nekin on ristiisi naulitut.

Tänään saan kaikesta sua kiittää,
elämäni, lauluni, tää runo - se riittää
ei enää mikään entinen saa mua hiertää,
joka päivä, kanssa sun
elän ihan uutta elämää!


Friday, September 14, 2012

Hiukkanen

Isä,
oot kaikessa suuruudessas ihmeellinen,
lastas hoitaessa niin täydellisen perusteellinen,
kuolemaan saakka olit uskollinen,
sen jälkeen laskeuduit tuonelaankin tuomaan pelastuksen
sun leveyttä, syvyyttä ja korkeutta en oo ymmärtämään kykeneväinen
tässä valtavassa universumissa, oon vain pienen pieni hiukkanen,
miten rakentuu kohdussa ihminen, tajua en, solu solulta
muovautuu kasvot sen ja yhdeksän kuukauden kuluttua, syntyy lapsi täydellinen

Sä olet enemmän kuin käsitän
annoit niin kauniin elämän
loit jokaisen linnun, nisäkkään, merenelävän
tähdet, kuun ja kaiken aikaa säätelevän
monimutkaiset luonnon mekanismit ja vieläkin enemmän

Ja mun murheet saa ihan uuden mittakaavan
sä varjelet linnunkin, joka ei tahtomattas putoa maahan
etkö varjelis muakin, uskollisuutees luottaa saanhan
jokaisen sieluni haavan
sä näet tasan tarkkaan
ja minne tahansa karkaan,
vuoteeni teen tuonelaan, luurankojen puutarhaan - sielläkin olet
vaikka aamuruskon siivin nousen sineen taivaan
muutan kauas, merten taa - sielläkään en joutuis hukkaan
koska kuulun sun täydelliseen suunnitelmaan
oon valittu, kerran pääsen kotiin taivaan

Tästä kaikesta ihmeellisestä sua kiitän
mun elämäni ilman sua ei olis mitään
haluun jokaisena päivänä elää, tietäen
et se voi olla mun viimeinen
olla sujut kanssa kaikkien rakkaiden
anteeksi pyytäen, jos oon elänyt rikkoen, hutiloiden
ja siltikin uskoen, taivaassa koti on ikuinen,
siellä kohtaan Luojani armollisen
ja jokaisen edesmenneen sukulaisen
ja vihdoin oon täysin onnellinen. 
    

Tuesday, September 11, 2012

Edessäni
tyhjä valkoinen paperi
- ketä oon huijaavinani, sehän on tietokoneen ruutuni!
Ei se silti kuvasta mun elämääni
kunhan kirjoittelen huvikseni
puran tuntojani, tunnustelen aatoksiani

Syksy tulee vaikka koitan täysillä vastustaa
protestoida, kiukutella - masentaa!
Kaikki on tylsää ja mustaa,
vähemmästäkin alkaa ahdistaa.

Katson ikkunasta pihalle, ulos kadulle,
ei näyttää vois paremmalle
aurinko paistaa, puut kauniin värisiä lehtiä varistaa
pakko on tunnustaa - en voi vuodenajoista valittaa
jos joku mua ahdistaa, on taas alettava työstää asiaa

Ei aina jaksa funtsia,
toisinaan tykkään tehdä puutarhahommia
siinä saa aikaan jotain kaunista
eikä se tarkoita, että mun pitäis luoda paratiisia
saan tehdä kerrankin jotain omanlaista
onko aina pakko ottaa suorituspaineita
vängätä ja vääntää vaikkei huvita
mutkun muilla on niin hienoa
ja itellä niin rupuista...

Oon vähän kyllästynyt vertaamaan
kaikkea aina toisiinsa
osa siitä on tietysti alitajuista
miten sitä vois elämää erilailla oppia
vaahteran värikästä lehteä katsella
ihailla punertuvia omenia
olla hiljaa, saunoa, nauttia
rapsuttaa kissan pehmoista massua.

Friday, September 7, 2012

Luut luutuu

Mä oon vielä rikkinäinen,
saviruukku hajanainen,
puolinainen nainen,
jonkin verran teräväreunainen

mut mulla on haluu tästä vielä parantuu
toipuu, korjaantuu, vahvistuu
pikkuhiljaa rikkonaiset luut luutuu
uuteen minään voin jo alkaa totuttautuu

se vie tuhottomasti enemmän aikaa
kun mitä mulla olis lainkaan
mut ei siihen tarvita mitään Copperfieldin taikaa
rohkeutta kattoo peiliin, mitä elämä aikaan saikaan

paras tie on vasta edessä
en sano että se olis jotenkin silenemässä
mut mun sisäinen rauha on enenemässä
ehkä se tarkottaa et oon etenemässä

oon hurjan kiitollinen kaikista ystävistä,
niistä, aikuisista naisista, pesunkestävistä,
kokeneista, kaikenlaista nähneistä,
jotka on nähny mut ryvettyneenä elämästä
ne ei pelkää mun pimeyttä, sisäistä
niissä on vahvuutta, peräisin Taivaan Isästä
niitten rukoukset on nostaneet mut synkistä syövereistä
en voi tarpeeks Isää kiittää näistä
maanpäällisistä enkeleistä

Tuesday, September 4, 2012

Linnut ja pihlajat

Katson,
linnut leikkivät oksissa pihlajien
kisaillen, keskenään kilpaillen,
pyrähdellen, keikkuen, kiepsahdellen
marjoja nokkiinsa napsien
ei niillä oo murheita ihmisten,
vapaana lentävät,
ei huolestuta huominen
elävät vain tämän hetken
huomassa Luojan huolehtivaisen.

Syksy puristaa rintakehää
niin paljon kaikkea ehdittävää
vastuuta, painetta, selviydyttävää
miten kestää mun pää
pelkään et se leviää

Kunpa osaisin olla lintujen kaltainen
vain tästä hetkestä huolehtien
mennä eteenpäin, vapaana liidellen
luottaen siipien kannattavuuteen
ehkä niitäkin enemmän
Herran armahtavuuteen.

Monday, August 27, 2012

Palaa pilvet taivaalla
edessä aukeaa
vaarojen sininen jono
lohduton on kirjoittajan sydän
ei ole enää
kulkijaa korpimetsien
ei paikkaa johon palata
ruohottunut
on lapsuuden saunapolku
heinät vallanneet
kasvimaan

kaikki katoaa aikanaan
laulu ja lausunta
on vaienneet hiljaiset askeleet
loppuun palanut
raskaan työn raataja
eikä ole enää
työtä
ei työn tekijää

kaikki katoaa
mutta ei rakkaus
kun se taas jaksaa
puskea surun ja ikävän läpi
siihen saakka
on vain murhe
syksy
musta sydän

Näkemiin.

Saturday, July 14, 2012

Istun ja tuijotan ruutua
mietin missä sinä olet nyt
et edes tietäisi
jos kuolisin
surisitko
sitten kun kuulisit?

Enkä minä tiedä
missä sinä olet
löysitkö sitä
mitä janosit
kääntyikö elämässäsi vihdoin
puhdas sivu
jolla minä olisin ollut tahra.
Jäikö sinun Jumalasi
heikoksi, ristiinnaulituksi
sillä minun Jumalani
nousi kuolleista.

Minä suren, suren, suren
sitä pikkutytön itkua
joka ei lakkaa
vielä vähään aikaan
jota on vielä varastossa
tulevien päivien varalle

Kyllä minä toivoisin
että päivä on valjennut
sinullekin
ja vielä toisinaan
muistan rukouksin
ehkä sinunkin maljasi
on taivaassa täyttynyt
ehkä nämä kyyneleet
satavat sinun päällesi
siunauksena.





Thursday, July 5, 2012

Vapautus

Nyt tajuan vihdoin armon merkityksen
ristikuolemasi vapautuksen
lahjaksi annoit vanhurskauden
Jumalan lapseuden, kiitollisuuden

Teoillani en voi sitä saavuttaa
ei ole sellaista mittaa
mihin jaksaisin kurkottaa
yrittämiselläni tavoittaa
taivaspaikkaa
en voi itsestäni tehdä parempaa

Vanha ihminen minussa on syntinen
naulattiin ristiin Jeesuksen
sinne jäi elämä entinen
sain vastaanottaa armahduksen
olen vapaa ja iloitsen!

Kiitän kaikesta sinua Jumalani
olet kaikkeni, aarteeni, Isäni
en oo enää vaate likainen
veresi pesi puhtaaksi sen.

Enää en pelkää mitään
hoitoosi vaan jään
tekojasi ylistämään,
palvomaan, kiittämään
kaikki uudeksi oot tehnyt
- nyt sen nään. 

Saturday, June 30, 2012

Kysymyksiä




Olen ymmälläni taas edessäsi tässä
kaikenlaista kummaa kyselemässä
en tahdo pysyä tän kaiken perässä
mikä on tahtosi mun elämässä?

Orastava haaveen poikanen
peitän äkkiä, hautaan sisimpääni sen
tilalle otan ajatuksen pessimistisen
suojaan sydämeni särkyväisen

Jaksanko uskoa onnellisiin tapahtumiin
kun niin tottunut olen kaikenlaisiin pettymyksiin
Herra saanko tulla nyt sun syliin
oon väsynyt niin moniin torjumisiin

Rukoilen Isäni, armahda mua
tahtoisin paremmaksi muuttua
mutta aina tahtoo vaan sattua
voiko mun näkökulmani vielä avartua?

Ristisi juurelle jätän taakkani,
epätoivoni, haaveeni, uskoni
Jumala sinä näät rukoukseni
tapahtukoon hyvä tahtosi
vaikkei se olis sama kuin omani.

Amen. 

Wednesday, June 27, 2012

Kesä

Makaan pitkässä heinikossa,
vaaleanpunaisessa kesämekossa
turkoosia lakkaa varpaissa
raukeana, puoliunessa,
kasvot kukkasissa, tuoksuvissa
on olo epätodellisen ihana, kuin elokuvissa

Katseeni suuntaan taivaan pilviin
pehmeän näköisiin pumpulisiin, lampaisiin
tuuli heilauttaa tukkaa mun silmiin
unohdun tähän suomifilmiin
nukahdan, vaivun uniin onnellisiin

Kaikki aistit avoinna
tahdon kesää itseeni imeä
saa väistyä mieleni pimeä
tuuli kuiskailee hiljaa mun nimeä
tässä on tämä elämä
ohikiitävässä hetkessä
pidän kiinni onnesta tästä
nautin ihanasta kesästä 

Friday, June 15, 2012

Pakopaikka

Pakenen omiin haavemaailmoihini,
jotka loin turvakseni,
todellisuudelta pakopaikakseni,
surun vyöryessä: piilokseni.
siellä tapaan kuvitteelliset, rakkaat ystäväni
haltiat, peikot ja velhoni
ei tarvitse katsella peilikuvaani
oonhan täällä aivan uusi,
erilainen itseni


kuljen ihmeellisessä metsässä
viivyn puiden syleilyssä
lammen pinnassa kimmeltävässä
heijastuvat kasvot erilaiset
korvat haltiamaiset, suiponlaiset


kuka oot muukalainen
olento aivan uudenlainen
silmät kuin pilven reunasta revästy palanen
hipiäsi koivun rungon valkoinen?

täällä ei törmää pettymyksiin,
epämiellyttäviin yllätyksiin
huijareihin, pettureihin, mielettömyyksiin
todellisuuden tuomiin rasituksiin
rumiin rakennuksiin, hakattuihin metsiin
yliajettuihin eläimiin, välinpitämättömyyksiin


voi humaltua kesäyöstä tainnoksiin
jäädä makaamaan sammaliin, 
liidellä korkealle satumaisiin kuusiin
tutustua lohikäärmeisiin
osallistua keijujen tanssiaisiin 
jumittua linnan kierreportaisiin 

haluan hetken vain levätä,
katsella, kuunnella, voimia kerätä
hengissä tästä kaikesta selvitä   

Menetyksiä

Öisin on hyvää aikaa miettiä asioita. Kun kaikki nukkuu, ikkunan takana kesäyö viilenee, linnut sirkuttavat ja kissat makailevat ikkunalaudalla. Luurit soittavat musiikkia ja toistan yhtä kappaletta yhä uudelleen ja uudelleen.

Koko ikäni elämästäni on revitty ihmisiä pois. Ihan kuin lapselle olisi tuotu uusi lelu "tässä on tämmöinen, ota ja leiki". Sitten kun siihen tutustuu, alkaa tykätä ja leikkiä, se reväistään irti ja viedään pois. On tuskallista koettaa toipua noista jatkuvista menetyksistä, hyväksyä ne ja koettaa eleillä normaalia elämää pelkäämättä sitä, että pian viedään jotain taas pois. Pelkään onnea, koska sehän voi tarkoittaa sitä, että siitä joutuu luopumaan tai sen voi menettää.

Viimeisimmän menetykseni koin jo nyt aikuisella iällä ja se tuntuu jotenkin todella raskaalta. Kun se ihminen, johon olet luottanut kaikista eniten, onkin yhtäkkiä omasta tahdostaan poissa, on jäljellä hyvin tyhjä kohta sydämessä ja paljon kysymyksiä joihin ei saa vastausta. Jäljellä on vain suru. Sellainen suru joka kietoo mustaan harsoonsa vaipan lailla, joka tunkeutuu jokaiseen lihakseen ja ytimeen täyttäen jokaisen ruumiin kohdan synkkyydellään.

Pyörittelen kysymyksiä mielessäni, kaipaan niin monta asiaa mitä meillä oli. En tiedä voiko tätä tyhjää paikkaa kukaan toinen koskaan täyttää, tai haluanko sen tulevan täytetyksi. Liikaa yhteistä historiaa, vuosien jaettua taakkaa. En tiedä voiko aikuisiällä vielä löytää sydänystäviä. Uskaltaako enää luottaa niin paljon, kaiken jälkeen. Kysymyksiä ja surua. Pettymystä. Vihaakin.

Niiden kanssa olen yksin ja nyt on vain enää jäljellä anteeksianto. Sitten kun nämä itkut on itketty, kun tämä viha purettu nyrkkeilysäkkiin, juoksulenkkeihin jotka repivät keuhkot rinnasta, kahvakuulatreeneihin, pariin päiväkirjaan, muutamaan tauluun ja keraamiseen veistokseen, pariinkymmeneen terapiakäyntiin, ehkä sitten. 

Monday, June 11, 2012

Teeskentelyn mestari

Oon teeskentelyn mestari
tekohymy on mun paras kaveri
monia sillä oon huijaavinani
hyväksyntä itsetuntoni mittari
vaan Isä todella näkee märkivät haavani
sysimustan sisimpäni
todelliset, rujot kasvoni

vielä jaksaa vaan puristaa
eteenpäin vielä vähän taivaltaa
vaikkei olis enää yhtään mitään annettavaa,
ei enää pisaraakaan
haluais jo tyhjät kädet ojentaa
luovuttaa
vaan ei: täytyy edelleen kaikkeen lupautuu vaan
ettei sitä joutuis loukkaamaan,
mitään perumaan,
suunnitelmia muuttamaan
ettei kukaan joutuis mun takia suuttumaan,
mieltään pahoittamaan

oon väsyny tähän paskan puhumiseen
kaikkeen turhan jauhamiseen
turhauttavaan kanssakäymiseen
lupauksien rikkomiseen
pettymykseen
väsymykseen
ymmärtämättömyyteen

kaipaan hiljaa olemista
vierekkäin istumista
sanoitta hyväksymistä
ymmärtämistä
jotakin kevyttä, kesäistä, eläväistä
ei mitään synkkämielistä
ahdistavaa yrittämistä

olet edelleen Jumalani
mä oon sun lapsesi, seuraajasi,
sinä Vapahtajani
jälleen oon epäonnistunut kuvanasi
tunnen vajavuuteni, heikkouteni,
kaikenlaisen surkeuteni

sun kanssa ei oo teeskentelyä
saan olla tässä, väsyä
hitaasti taas elpyä
pyhyydestäsi täyttyä
kaikessa rauhassa elävöityä
sun rakkautes saa syöpyä
sisimpäni jokaiseen soppeen ylettyä,
sinä saat kasvoni puhtaaksi pestyä,
kaikki pimeys on käskystäs väistyvä.

Sunday, June 3, 2012

Rakkautta kaikenkattavaa

Oon kyllästynyt epäaitouteen
totuuden vääristelemiseen
silmiin katsomatta jättämiseen
kaikenlaiseen henkiseen hylkäämiseen
joukosta eristämiseen, syrjimiseen, työpaikkakiusaamiseen
sielun ja ruumiin tappamiseen

Kun siihen ihmisten ja median luomaan muottiin ei mahdu ahtautumaan
pitäiskö alkaa itseään radikaalisti muuttamaan
parikymmentä kiloa laihduttamaan
tai vähän enemmän laittautumaan
pitäis alkaa ulospäin suuntautumaan
vähän enemmän teeskentelemään
jo on kumma jos ei rupee seura kelpaamaan
miten sitä vois
tulla hyväksytyksi, olla hyvä ihan sellaisenaan?

Helpompi on pää pois kääntää
kun sanoo vaikka päivää
eletään tätä elämää
niinkuin ei ketään ympärillä näkiskään
mitä jälkeen jää, kun täältä lähdetään
mukaan et saa mitään
taskuja ei oo hautakaavussa
tekos jää vaan elämään
estikö haavoittuvuutes käteen tarttumaan
pelkosi suurempi kuin rohkeus lähteä tutustumaan
eikä ollut ketään muutakaan
joka olis tullut edeltä juttelemaan 

Kaikesta paistaa ihmislasten pahoinvointi
mielensairaus leviää kuin kulkutauti
antaa mennä, kokeile kaikkea ja nauti
löydät oman juttusi
väliäkö sillä jos se murentaa sielusi,
sormi liipaisimellasi, aseesi riisti hengen lähimmäisesi,
tajusitko tekosi ennen kuin otit oman henkesi
karistaa viattomuutesi, haihtunut on lapsenkaltaisuutesi
muuttuu likaiseksi vaatteeksi
kadotit rehellisyytesi
tajuat, itse sotkit vyyhtesi
kuka auttaisi
onko ketään kuka selvittäisi
elämänlangat oikoisi
apua tarjoaisi
kaiken taas kuntoon asettaisi?  

Joka pysyy rakkaudessa,
pysyy Jumalassa
ja silloin Jumala on hänessä
lukee Johanneksen kirjeessä
luvussa nelosessa
ja kirjoitettu on myös Timoteuksessa
päämäärä käskyn on rakkaus
joka tulee puhtaasta sydämestä,
hyvästä omastatunnosta
ja vilpittömästä uskosta
rakkaus on kärsivällinen,
uskollinen,
armollinen,
ei kerskailevainen
tai valheellinen
ilman rakkautta
en mitään olisi
vaikka enkelien kieltä taitaisin

Tää rakkaus on kaikkien ulottuvilla
ei oo kuormitettu ehdoilla musertavilla
tai kuorrutettu turhilla lupauksilla
pettävillä valheilla, korulauseilla, krumeluureilla
ei sopimuksilla koukeroisilla

Jos Hengen hedelmää on rakkaus,
ilo, rauha, pitkämielisyys,
ystävällisyys, hyvyys,
itsehillintä ja uskollisuus,
voisko sanoo että elämästämme puuttuu hengellisyys,
maailmasta armahtavaisuus
ja sitä kautta Jumaluus?

Mulla ei oo muuta tarjottavaa
ei mitään parempaa sanottavaa
kuin että Herra armahtaa
jos vaan haluut vastaan ottaa
saat kaiken luovuttaa
ja lahjaksi ikuisen elämän saavuttaa
se kaikki kipusi kattaa
pettymykset haihduttaa, anteeksi antaa,
en tarkoita et alkaa kukkia jalkais alla maa,
mut saat turvallisin mielin jatkaa matkaa
ottaa mitä vastaan annetaan
- täydellistä rakkautta, kaikenkattavaa.


  

Friday, June 1, 2012

Closing doors





I see again one door closing in front of me. I just wish that I could see them opening sometimes. Now it is just closing closing and closing. It really pisses me off, but I can't really do anything about it now. Life goes on, eventually. Those who fly highest also crash down hardest, though I don't know have I even started to rise from ground.

It is my flaw that I get too excited about things, before I know anything sure and then I fall down hard. Can't really help it, it is in me, you can't change it. It is on my personality. I should be thankful about it, that I can feel deeply, joy and sorrow, empathy, always my antennas are stuck out, trying to solve how everyone feels. It is pain and it is blessing. Sometimes I just wanna be quiet, wish to go to religious retreat to hear only silence. It is like you could hear people thoughts. Long time I didn't realise that everyone are not the same, everyone can't read situations and see how other get upset, or are angry or hesitant. Now I know, all are not the same. So I should be thankful. God has created me, does he make mistakes? No. So here I am again, in front of his cross asking, why, asking what is your will in my life? I guess it wasn't me going from that door. I accept it. Though I am protesting. Just a little. I guess my father isn't that kind of father, who turns his back to me, because I'm stubborn. He knows better. It wasn't suitable door for me. Someday I will find a way. Another door. Prettier. More colourful. More fitting for me.

"One who argues with his cerator is in great danger. One who is like a mere shard among other shards on the ground. The clay should not say to the potter: "What in the world are you doing?"  Isa. 45:9

Sunday, May 27, 2012

Vapautta

Tänään mua ei jaksa kiinnostaa
maailman tilanne, joka arveluttaa
en mietiskelyyn viitsi nyt panostaa
mitään epäaitoa yrittää itsestäni puristaa
en hymyä jos kurkkua kuristaa
vaan tänään ei jaksa ees ahdistaa

Aurinko helottaa täydeltä terältä
kesä on ottanut voiton keväältä
musiikki pauhaa ja pikkulapset nauraa
niiden kaltainen on taivasten valtakunta
miksei otettais oppia lapsista, ei turhia murheita,
aikuisten paineita, kangistuneita kaavoja, epäaitoutta
elämä on ihme ja kaikki uutta

tänään ei huvita potea minkään sortin tuskaa
antaa mennä vaan ja chillaa, relaa, älä turhaa kelaa
ei aina tartte pingottaa
muuria korottaa
epäluulonsa vankina
varovasti naamionsa takaa kurkistaa

Löysää jo ohjia
anna itselles vapautta
ikeesi on jo murskattu
vapauteen sut on ostettu
elämä lahjaksi annettu
nautittavaksi lahjoitettu
elettäväksi tarkoitettu

Saat iloita auringosta, varjosta
tuulesta ja sateesta
vuodenajoista,
puumajoista
leivänpaloista
lintujen lentoharjoituksista
auringonlaskuista
kosken pauhusta
sateen jälkeisestä tuoksusta
pehmeestä sammalmatosta
koivikkojen lehväkatoista
kukkasista ja kasveista
kotimaan rajoista
ja maista ulkomaisista
taiteesta, kauneudesta, musiikista
pelastuksesta, armosta, Jumalasta
kaikesta lahjaksi annetusta.

Saturday, May 19, 2012

Kallisarvoinen

Herra tee musta uusi astia
oon väsynyt
kantamaan tätä painavaa lastia

Onko musta mihinkään
en saanut mitään aikaan tänäänkään
käsiesi ihoon
ootko mutkin ikuistanut
miksi oisit vaivautunut
olen rengas
tyhjiin puristunut

miksi kääntäisit katseesi muhun
palaan taas tarinani alkuun
samat virheet, osuneet on suhun
ainoastaan surun
oon tuottanut Pyhälle Hengelle
eläväksi tekevälle
puolustajalle 

mun olo on kuin madolla
alhaisella olennolla
en ymmärtää voi sun tekojasi
loputonta armoasi
ansaitsematonta rakkauttasi

teitkö minutkin tarkoituksella
huolella
punoit piilossa
äitini kohdussa
suojassa
etukäteen suunnittelit
tuloni valmistelit
kaiken valmiiks asettelit

en osaa mitään hienoa sanoa
edessäsi seison vailla puolustelua
tiedän oon syntinen
tarvitsen armahduksen
kuiskaat
 - olet kallisarvoinen

Wednesday, May 16, 2012

Ilmapallo

Mietin mitä tänään kirjoittaisin. Olen vain lukenut vanhoja tekstejä ja ihmetellyt - minäkö nuo olen kirjoittanut? Minunko sormistani on nuo kirjaimet ja lauseet syntyneet? Viime kevät oli jotenkin niin riipivyydessään mukaansa imaiseva, yhtäaikaa hyvässä ja pahassa. Tänä keväänä en ole tuntenut samanlaista. Koira on poissa, enää emme yhdessä kuljeskele joen vartta ja nuuhki kevään likaista tuoksua ja samalla niin rakasta, kylmää ja uutta elämää tihkuvaa mullan tuoksua. On haikeaakin. Olen aina ollut hyvä eläinten kanssa. Parempi kuin ihmisten.  Ne eivät vaadi mitään, niiden seurassa voi olla oma itsensä. Ei tarvitse yrittää, ei miettiä sanomisiaan, ei kontrolloida. Ne antavat rakkautta ja huomiota ehdoitta.

On tyhjiin puristetun ilmapallon olo. Ei ole luovuutta, ei voimaa sysätä uutta aaltoa eteenpäin. En ole masentunut enkä ahdistunut, lähinnä vain väsynyt. Ruumis on raskas, jäsenet painavat. Kaipaan sitä tunnetta, elossa olemisen väkevää tunnetta. Sitä kun silmut puhkeavat ja luonto heräilee, odottaa, vielä odottaa, ja sitten räjähdysmäisesti leviää vihreänä ympärille. Sitä tunnetta, kun elossa olemisen kipu ja riemu yhtäaikaa puristaa rintaa.

Elämän raskaus väsyttää. Toivoisin jotakin kevyttä, niin kevyttä kuin keijun siipi. Yksinkertaisia, kauniita asioita. Pakenen hetkeksi maailmoihini, etsimään sieltä jotakin, jotain kevyttä.

Wednesday, May 9, 2012

Kynnysmatto

Sun tapana on tallata
astua yli ja vallata
tila ja ala
hallita
sitä sä haluut

Sä sanot asiat niin
väärin oon toiminut
katsoisit ees joskus peiliin!

En oo sun kynnysmatto
mun kärsivällisyydelläkin on katto
et saa enää mua alistaa
käytökses inhottaa
mielialaa latistaa
masentaa
itsetuntoni murentaa
kuinka kauan aiot jatkaa?

Mun pitää olla lujana
nousta barrikadeille
taistella
ei haistatella
mut rajansa kaikella!

Sä oot vuori
mun edessä
kasvoillani on kuori
pelkään
et oo enää nuori
sekö sua kiristää?
Hämmentää,
sekoittaa sun pään
se vähentää
omissa silmissä sun arvosi

Onko aggressiivisuutesi taustalla
epävarmuus
olemassaolosta
paikasta ja kunniasta
etkö tajuu
en viedä mitään sulta haluu!

En ota enää vastaan
mulla on rajat
omat ajat,
tavat,
saan olla tässä
edessäs
pelkäämättä
häilymättä
nöyristelemättä
sulla ei oo oikeutta polkee
sun valtaistuimes ei oo korkee
halkee
teeskentelys kaamee
ja sisältä oot
    - ihan kalpee

Sunday, May 6, 2012

Kuplia

Ahdistus on taas helpottanut. Jotakin kausittaista epätoivon tuulahdusta, joka piti saada purettua. Se auttoi. Nyt on taas kaikenlaista mukavaakin ilmassa, jonka voimalla jaksaa paremmin.

Pinnan alla kuplii jotakin inspiraation tapaista. Kaikki tarinat on kesken, ideat levällään. Juuri eilen puhuin Holmesin kanssa siitä, miten meillä molemmilla on aika erikoislaatuinen ajatuksenjuoksu ja mielikuvitus. Miten yhdessä illassa ennen nukkumaanmenoa voi kehitellä kokonaisen aivan uuden maailman! Millaista kapasiteettia aivoissamme onkaan, käyttämätöntä kapasiteettia. Olisi hienoa tietää mitä voisi saada aikaan jos pystyisi valjastamaan kaiken tuon kapasiteetin. Ihan millä tahansa elämän osa-alueella, en tarkoita pelkästään kirjoittamista. Vaan muutakin luomista.

Taulujen maalaus on myös kesken. Ehkä nyt kun kasvihuone on saatu sisätiloista lojumasta pihalle ja pystyyn, saan taas kämpän siihen kuntoon, että kaikki (työpöytä) on valmiina taiteilua varten. Työvälineet omilla paikoillaan odottamassa vain niihin tarttujaa. Kynät purkeissaan, siveltimet omissa purkeissaan, lautaset pestyinä maaleja varten... Pöytä puhtaana vain sitä varten, että taiteilija (jos nyt niin hienosti uskaltaa itsestään sanoa) istuisi sen ääreen työskentelemään.

Raportoin edistymisestä. Jos sellaista tapahtuu. ;)

Friday, May 4, 2012

Pettymys

Päivä päivältä vain petyin siihen, mitä sain
Näissä pyörteissä maan hulluuden.
Sielu haurastunut, mieli maahan taipunut
Onko aina vain osa ihmisen?


En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää!


Petyin vastauksiin,
Petyin tyhjän puhujiin
Sanat onttoina vain kaikuivat.
Kun sen taas ymmärsin,
Tulin alkuun takaisin.
Mistä löytyvät lauseet oikeat?


En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää!


Herra luoksesi nyt
Tulen, kaikkeen pettynyt.
Olen tyhjempi kuin milloinkaan.
Vasta kaipaukseen
Tähän jokapäiväiseen,
Opeta puhettasi kuulemaan.


En jaksa, Jeesus enempää!
Kuule köyhää pyytäjää:
Ole luonani, nyt on pimeää!


***

Tänään en jaksa tuntea muuta kuin väsymystä ja pettymystä. Tulen vanhemmaksi päivä päivältä, vaikka minun pitäisi iloita nuoruudesta. En riitä itselleni ja sitä kautta en riitä myöskään muille. En tiedä mistä löytäisin itseni, sen ihmisen joksi minut on luotu. Haluaisin palata niille juurille, kuoria kaiken turhan pois, löytää sen ihmisen joka olen, mutta en tiedä mistä lähteä etsimään. 

Pettymys velloo sisimmässä. Tuntuu välillä että elämä on sarja pettymyksiä. Tiedän että se menee ohitse, hyviä hetkiä on varmasti ihan yhtä paljon. Miksi en pääse yli vanhoista loukkauksista, tapahtumista, pettymyksistä? Yhä ne kalvavat sisintä vuosien jälkeen. Haluan jättää entisen taakse. Haluan särkeä ikeen olkapäiltäni ja olla vapaa, sillä vapauteen Kristus meidät vapautti. 

Olen väsynyt prosessin hitauteen, olen väsynyt takapakkeihin ja paikallaan junnaamisen oloon. Olen väsynyt kivistäviin raajoihin ja kipeisiin paikkoihin kehossa. Olen väsynyt pettymyksiin. Olen väsynyt odottamaan. Rakentamaan rakennusta, joka sortuu sitä mukaa kun saan sen valmiiksi. Olen väsynyt yrittämiseen. Haluan pysähtyä, haluan olla perillä. Nyt. 


Tänään minä tarvitsen armoasi enemmän kuin koskaan. Tarvitsen sitä joka päivä, mutta juuri nyt tarvitsen ristiäsi, tarvitsen veresi suojaa. Tarvitsen vahvistavaa kättäsi, lempeää ääntäsi ja lupaa lopettaa tämä yrittäminen. Tarvitsen voimaasi jättää tämä kaikki sinun hoitoosi. Tarvitsen kasvojesi valoa, läsnäoloasi, viisauttasi. Tarvitsen sinua Taivaallinen Isäni, sinä joka et minua hylkää. Ole minulle syntiselle armollinen.

Tuesday, April 3, 2012

Kylmiä tarinoita

Olen kirjoitellut muuatta tarinaa, jonka aloitin varmaan jo ainakin vuosi takaperin, mutta sitten se jäi ja nyt otin sen taas työpöydälle. Tarina sijoittuu Kanadan Nunavutiin, Ellesmeren saarelle. Olen tehnyt hiukan taustatutkimusta paikasta ja inuiiteista. Mielenkiintoista on. Tässä maistiaisia alusta:


Seisoin hievahtamatta kalliolla katsellen jäälle.  Purevan kylmä tuuli heilutti huppuni karvareunusta saaden nenäni kutiamaan, mutta en liikahtanut raapiakseni sitä, nyrpistin vain nenääni koettaen saada kutinan loppumaan. Aurinko paistoi matalalta, kirvellen kirkkaudellaan silmiä, jää ja lumi säkenöivät korottaen auringon kirkkauden potenssiin kymmenen – kuten joka ikinen päivä miltei ympäri vuoden Kanadan Nunavutissa, Ellesmerensaarella.

Silmänkantamattomiin näkyi vain jäätä ja vettä. Jos joku olisi kolme vuotta takaperin sanonut, että muuttaisin pysyvästi Kanadaan saarelle, jossa ei olisi juuri muuta kuin kituliasta varvikkoa, myskihärkiä, lunta ja jäätä – olisin nauranut makeasti. Minäkö, joka rakastin metsää, havujen tuoksua ja sitä, miten auringon säteet siilautuivat alas puiden lehvien välistä? Nyt ei naurattanut enää, sillä se oli totta. Nostin katseeni kun jyhkeä jääkarhu nousi kaukana ulapalla pintaan ja roiskautti vettä ympärilleen. Sen turkki näytti raskaalta ja valui vettä valtavan eläimen kiivetessä jäälle ja ravistellessaan itseään. Saatoin kuvitella miten pisarat lentelivät ympäriinsä ja turkista tulisi piikikkään näköinen. En aivan nähnyt sitä, karhu oli liian kaukana minusta. Seisoin paikoillani ja katselin sen kunnioitusta herättävää olemusta. Jääkarhut olivat täällä pyhiä, inuiitit kunnioittivat niitä, eivätkä häirinneet niitä tarpeettomasti. Toki täällä hylkeiden ja kalan lisäksi pyydettiin myös jääkarhuja – mutta niiden henkeä lepyteltiin monimutkaisin rituaalimenoin ja jääkarhua kiitettiin antamastaan elämästä, jotta inuiitit saisivat elää. Kaikki osat jääkarhusta käytettiin hyväksi, talja, liha, kynnet ja hampaat, jopa luut… Osa käytettiin ruoaksi, kynsistä ja luista valmistettiin koruja vanhojen äidiltä tyttärille periytyneiden taitojen mukaisesti. Korut myytiin matkailijoille ja muille saarelle poikenneille ihmisille. Turismi alkoi olla osa Nunavutin ja jopa piskuisen Ellesmerensaaren elinkeinoja. Matkalaiset ostivat matkamuistoja ja ihailivat vanhojen perinteiden mukaan tehtyjä kauniita käsitöitä. Siksi tarvitsimme myös jääkarhuja.

Minä tunsin osittain vanhat tarinat ja uskomukset. Äiti oli joskus kertonut niistä, ihmisen kaltaisista jääkarhuista, Nanukista niiden päälliköstä jolla oli ollut ihmisen mieli. Olin saanut kuitenkin kristillisen kotikasvatuksen. Silti, en voinut olla värähtämättä, kun jääkarhu käänsi katseensa aivan kuin katsoakseen minua silmiin. Laskin katseeni ensimmäisenä. ”En häiritse rauhaasi”, mutisin puoliääneen ja käännyin hitaasti. Lähdin astelemaan kalliota pitkin lämpimissä nahkasaappaissani ja kohotin katseeni aurinkoon. Se lämmitti kaikesta kylmyydestä huolimatta.

Monday, March 26, 2012

Valoon

Matkaa on
ehjäksi tulemiseen
kenkiäkin kuluu
tusinoittain
ei kukaan luvannut
hyviä eväitä
takaamaan
turvallista kulkua

vaan tässä olen
kädessä
Elämän Leipäkin
tallustelen
valoon päin

Friday, March 16, 2012

Olemassaolon lupa

Minne katosit
inspiraationi
minne hävisit into
luoda uusia maisemia näppäimistölläni
välittämättä mistään
kirjoittamisesta vain

Minne hävisit sieluni luovuus
pulppuava suoni
hyistä vettä
innoittavaa

Tulivat kiireet
väsymys
otsan hierominen kädellä
syvät huokaisut
ei sillä
on siihen nauruakin mahtunut
aitouteen

Tiedättekö
on lupa antaa itsensä romahtaa
on lupa nauraa
on lupa suuttua
on lupa olla olemassa.

Jok(ik)in on muuttunut

Yhä uudelleen
palaan rannoillesi
joki
joka kevät
katselemaan jäälauttoja
jotka makaavat
rantaan takertuneina
ajautuneina lumivalaina
odottaen sitä
että virta tempaa ne mukaansa

Joka kevät
hiukan enemmän tuntien
vähemmän turtana
uutta elämää itseeni imien
palaan
ja joki on sama
minä olen sama
 - ja silti
jokin on muuttunut

Kukin urillamme
soljumme kohti
tuntematonta päämäärää.

Kirjoitin jokirunon tännekin. Joka kevät niitä syntyy. Aina vaan kiinnyn enemmän tuohon lipuvaan massaan, joka kesällä on ruskea, taivasta heijasteleva, talvella synkeä ja kaikennielevä. Minussa heijastuu, joki, joessa heijastuu - minun sieluni kuvajainen.

Luin vanhoja tekstejäni (taas) ja tajusin, että osaan kirjoittaa. Osaan oikeasti kirjoittaa, pidin runoistani. Ehkä alan taas kirjoittaa, enemmän, runoja, kaikenlaista. Purkamaan tunteitani kirjoittamalla. Se on aina ollut minun juttuni. Koska se unohtui? Koska se jäi?