Tänä syksynä
en ole ehtinyt edes ahdistua
kaiken kuolemisesta
kun uutta elämää
olen niin
kiivaasti varjellut

nyt enää
eniten kaipaisin
syvää, kuolemankaltaista
unta.

***

Kaikki nämä tunnetilat
minua repivät
voinko luottaa
Sanaasi enemmän
kuin tähän vellovaan myrskyyn?
Voinko silloin
kun ahdistuksen tumma kivi
rintalastan alla, sydämen sijasta
voinko silloin luottaa
 - ei minulta mitään puutu

Öisin kaikki möröt
ryömivät koloistaan
riivaavat ajatukset
ahdistuksen tumma sametti ylläni
koiperhoset sitä nakertavat
silloinkinko
- minä en sinua hylkää enkä jätä

***

Saako minunkin nääntynyt olemukseni
olla kuin virran partaalle istutettu paju
sitä elävää vettä
ikävöin
tämän kivun keskellä
löydänkö sen rauhan
jonka lupaat?
Onko se totta
rauha? (kuinka se voisi olla? Sinun oma rauhasi, Jumalan rauha!)

Kaiken tämän kiireen, suorittamisen, väsymisen
tämänkinkö keskellä rauha,
ei sellainen mitä maailmasta
sinä kutsut lepäämään, virvoittavien vetten tykö
sinä sanot
- olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon. 
(kuinka? voi kuinka?)

Annatko todella
Pyhän Henkesi
minunkin
kurjaan olemukseeni?
Aivan ansaitsematta
tämäkö lahja minullekin
tässäkö minäkin riitän?
Olen kelvollinen
sinun rakkautesi tähden.

Sinun ristisi on jotakin
niin yksinkertaista
tavallista puuta
se on jokaisen
ulottuvilla
ei korulauseita
ei sudokuja
ei piilomerkityksiä.
Se on tässä.
Se on kivussa.
Se on elämässä.
Se on ilossa.
Se on arjessa.
Se on sydämessä.

Sinä olet.
Kiitos.

***

En minä osaa
niitä hienoja rukouksia
iltaisin vain
epätoivoisesti pyydän
anna meille unta
ja sanon
- ota kaikki.
Ja se riittää.


***

Sitäkin se usko on
että hiljaa rukoilin eläinlääkärissä
että onnistuisi
virtsan puristaminen rakosta rauhoitetusta kissasta
että yksi pistos vähemmän.
Sitäkin se on.

Kotimatkalla,
kissa nukkuu,
kiiruhdan kotiin vauvan luo
minun on nälkä
päätä särkee
väsyttää
muistan äkkiä ennen risteystä
- kiitos.

***

Niin arki
on minusta aina ollut
hienoa.
Juhlan keskellä
aina epävarmana.
Arjessa on
kompostin tuoksu
- multaa.

Marjatahroja kerniliinalla

Joskus on
ihan hyvä olla
kirjoittaisinko siitä silloin?
Miten ne kivun ja kärsimyksen täyteiset päivät
synnyttävät
niin paljon puhuttelevampaa tekstiä
vai liekö mielenlaadussa
jotakin vi-kaa vi-kaa

On hyvä kun ei ehdi aina miettiä
kaikkea pohjamutien kautta
kääntää aivan jokaista multakokkaretta
peltoon hukkuneen kultasormuksen toivossa
kun ei ihan jokaista heinänkortta tarkastele
suurennuslasilla sänkipellossa
aivan jokista tomuhiukkasta
ehdi laskea.

Välillä hyvä
kun kahdet päikkärit
saunan pesä ladattuna
isännän lohilaatikko.

Sitä se elämä on.
Marjatahroja kerniliinalla.
Mutta on ne kaksi
marjat
liinat.

Mätänevää

Kaikenlaista mätänevää
tässä syksyssä
perennojen lehdet
puiden armeijanvihreä muuttuu oranssiin ja kultaan
mätänevät ajatukset
kuin sienet
jotka lätsähtävät vanhuuttaan eltaantuneiksi kasoiksi
kunpa ajatuksenikin
samalla tapaa katoaisivat
ja lakkaisivat olemasta
tomua vain.

Aina koetan harpata liian pitkälle
liian leveän ojan yli
sen sijaan
että panostaisin kunnollisen sillan rakentamiseen
sellaiset jutut on aina olleet
niin vaikeita
suunnittelu
hidas kehittyminen
naulojen ostaminen
KUN PITÄISI OLLA JO VALMISTA KIROSANA!

Tämäkö se koulu
jolla minusta nuijitaan
kärsimättömyys pois?
Tämä vauvajuttu
välillä keskityn
olennaiseen
hymyilen, leikitän, rakastan,
pysähdyn
välillä kaikki vilistää mielessä
pyykki
remontti
piha
rentoutuminen (mitä se on)
asioiden hoitaminen
Kun ei ole tottunut jättämään kaikkea roikkumaan.

Kysyn
miksi kaiken pitäisi olla valmista
ei koskaan tule valmista
edes silloin
kun elämän mittainen matka loppuu.
Milloin opin?
En tarvitse kenenkään mielipidettä.
Saan ihan itse päättää.
Sanoa kerrankin että ei käy.
Milloin oi milloin?
Siinäkin hosun. Haluaisin jo nyt.
Olla parempi.

Missä se oivallus,
että jo riittää?
Minä riitän.
Tämä epätäydellisyys on täydellistä
tämä riittämättömyys riittävää.
Minussa se kaikki
mitä tarvitaan.

Milloin uskon?
Että
se on jo
täytetty?

***

Puintiaika.
Mihin on kaikki kesät kadonneet
sateisiin
usviin
kylmiin iltoihin
aina syksyssä
luopumisen haikeus
kuoleman kosketus
vaikka elämän lupaus
säilyy
siellä mullan alla.

***

Välillä kaikki on niin haurasta
niin haurasta että sudenkorennon siiven isku
rikkoisi sen
mielen, ruumiin, jaksamisen, ilon
mihin katosivat ne lapsuuden päivät
joissa ei ollut vastuun painavaa taakkaa
nyt vasta ymmärrän
lasten kaltaisten
Taivasten valtakunta

***

Onko minussa riittävästi naista
riittävästi emäntää ja akkaa
munaakin pitäisi olla
naisellisuutta, kellohelmaa,
mitä hiivattia se sitten tarkoittaakaan
onko minussa
riittävästi äitiä, lämpöä, rakkautta,
kykyä olla kärsivällinen, syliä
kun tuntuu että olen se
talven yli pihalle jäänyt
rottinkituoli
maalit hiutuneet
kaikki olennainen
- katkennut pinna

***

Tästä keskeneräisyydestä
voisin kirjoittaa loputtomasti
annan kaiken tulla
mitä hyödyttää työntää tätä sisälle
kun keuhkot räjähtää
siitä tukahdetusta huudosta.

Poltan kirjeitä saunan pesässä.
Olo turta.
Ei se kadota minun menneisyyttäni
tuhka pyyhi arpiani.
Kaikki ne asiat
sydämen sarkofagissa.
Kenellekään
en kerro
enkä näytä.
Sitä mustaa sisustaa.
Sinetöin ikuisiksi ajoiksi.
- mutta Jumala tutkii sydämet.

***

Mitä se on
olla äiti.
Se on sitä kun
katsoo pahaa haavaa
eikä näytä pelkoa
se on tyynnyttävä puhe
kun sisäisesti kirosana
se on sitä kun katsoo
pientä elämää
ja ajattelee
että jos en mitään elämässä
jos en mitään osannut
pystynyt
kyennyt
saavuttanut
- niin tämän saatoin maailmaan.
Jos en mitään muuta.

***

Tämä tunne
kuin tumma satiiniliina
kireästi kaulan ympärillä
palan tunne
aina ei muista
että se nousee
kuin meren aalto
voimakkaana
pelottavana
mutta lopultakin
särkyy rannan kallioihin.
Ei sitä muista.

***

Laukkaa laukkaa nopeasti
hevoseni tumma
alta yön piinaavan
hulmuharja humma

Iske iske kipinää
kaviosi rauta
polta pois painajaiset
niille syvä hauta.