On päiviä
kun ei jaksaisi jaksaa
päiviä jolloin
fyysinen kipu
jäytää luissa
kuin hiiri
roskiskaapin perällä
hiiren voi napata
buranan voi heittää huuleen
mutta mikä veisi
syksyn mielen perukoilta?

Pääni on kuin vanha vintti
täynnä turhaa pölyistä roinaa
johon kukaan ei halua koskea, katsoa
liian vaivalloista
alkaa penkoa
vanhaa saastaa.

Olisin jo valmis
avautumaan keväälle
mutta niin on ruumiini olemus
kuin tiukkaan kierretty lasipurkin kansi.

Missä olet talvi?

Missä olet talvi?

Hyhmäiset heinät

teiden varsilla

Pakkasen haurastuttamat,

murtuvat korret

 saappaiden alla.

Uusi nimi

Kuka jaksaa
kulkea hänen rinnallaan
jolla aina on
yö?

Ei, se ei ole sellainen
suloinen kesäyö
joka kuiskii korvaan
hempeitä, helliä rukouksia
usvainen hämäränhyssy

Se on yö
jonka synkkyys on läpitunkematon
kylmä, jäinen sänkipelto
jossa polvillaan huudetaan Jumalaa
kun pimeyden enkelit ympärillä
pitävät vartiota,
eivätkä väisty.

Se on pimeys
jota yhdenkään tähden valo ei läpäise
ei yhdenkään katuvalon keila halkaise
pimeyttä
jossa syvyys huutaa syvyydelle

Valkoisen ristikirjani
hauraita lehtiä hapuilen
sinulle
ei pimeyskään ole pimeyttä
vaan kirkas päivänpaiste

joskus vielä
se aamu valkenee
kun kipua ei enää ole
eikä tuskaa
ja Sinä annat minulle
valkean kiven
johon uusi nimeni
on kirjoitettu.

Tänään ei ole meitä
on vain
kaksi toisistaan
pois katsovaa
tänään ei tahto riitä

Ei se lähde etelään
minun rintaani pesiytynyt
suruhaukka
tumma tuonen lintu
jota väärästi vaalin
kuin kallisarvoista
jalokiveä.

Tänään en ole mitään edessäsi
kuin maan tomua
hiukkasia
jotka tuulenvireestä
katoavat
hiukkasia
jotka yhä huutavat
Pyhää nimeäsi
sinä joka näet kaiken
ja jolta ei ole salassa mikään

katso minuun
maan tomuun
armahda minua.

Sykkiikö sydämet enää?

Yksityiskohta uusimmasta taulustani "Sykkiikö sydämet enää".

Ei ole mitään sanottavaa
silitän kanin hattaranpehemää turkkia
kaikki minussa
on niin haavoille lyötyä
mihinkään et voi koskettaa
satuttamatta.

Kannattaa se pohjakin
kun mieli makaa siellä
mutaisen kuopan syvyyttä vasten
siellä missä
syvyys huutaa syvyydelle

kani katsoo minua
tiedän ettei se ymmärrä
ei se tunne, samoin kuin minä
mutta se hyväksyy sanoitta
se tulee luokseni epäröimättä
ottaa makupalan kädeltä
antaa silittää
se on lohtu
se on arvo,
antaa hyvä elämä eläimelle

Sykkiikö sydämet enää?
Onko näiden kuorien,
jotka eivät silmiin katso,
alla enää mitään elävää
onko minussa enää
mitään? 

Tyhjä sydämeni astia

Sinä et tahdo uhrimenoja
et suitsutusalttareita
tai villiä tanssia
läpi tulen

Sinä et tahdo
tuntikausien polvirukouksia
et oman ruoskani verisiä jälkiä
selässäni
et omatekemää hurskauttani
"katso kuinka yritin ja tein,
sinun kunniaksesi sanoin ja tein!
joko minä nyt
kelpaan
sinne
Taivasten valtakuntaan?"

Nyt olen valmis luopumaan siitä,
mitä minulla
ei koskaan ollutkaan.

Tässä on tyhjän sydämeni astia,
tässä naarmuisten kämmenieni muodostama kuppi
jolla ei lepää
yhtään omenaa, pähkinää

Nyt olen palannut
pimeiden aarnimetsien
umpeen kasvaneilta
harhapoluilta
siihen samaan pisteeseen
josta minut matkaan lähetit
lempeästi selkään koskettaen:
- mene, etsi

Menin. Etsin. Katosin.
Yritin kovemmin, vielä löydän, etsin, tavoitan, saavutan.
Kiihkeämmin, huudan, rämmin läpi upottavien suonsilmien,
raivaan tietäni läpi tiheiköiden, kiipeän ylitse puunrunkojen
haron usvan tavoin levittyviä hämähäkinseittejä kasvoiltani
missä missä missä?!

Sitten uuvuin.
Annoin
väsyneen ruumiini
lysähtää paikoilleen.
- en jaksa enää etsiä. Missä olet?
Koko pitkän matkan,
sinua hain.

-löysitkö?
-en, en löytänyt
- tässä olen. Ollut aina. Aina oleva.
Kuvastimesi kääntöpuolella... vielä.
Pian - kasvoista kasvoihin.

Enää en etsi.
Olen tullut kotiin.
Kämmenteni kuppiin
tiputat timantteja, smaragdeja
niitä joita
en koskaan
teoillani ansainnut. 

Hajoavat pilvet, kuulevatko kalat

On päiviä kun ei jaksa
ei jaksa kellon tikitystä
ei jaksa vaatteiden tuntua iholla
kun tuntuu että pää räjähtää tuhannen ____ päreiksi
pelkästä kuiskauksesta.
Eikä se johdu
siitä mitä luulet
vesiselvänä veden alla
kirkuen
kuulevatko
edes kalat?

Ajatukset hajoavat
kuin pilvet
tulisivat korvista ulos
ja niiden muotoa
en enää tunnista
niin kuin lapsena

Vähäsenkin riittää

Voi kunpa sitä oppisi, että vähäsenkin riittää. Ei tarvitse tulla kerralla valmiiksi, ihmisenä, puutarhassa, elämässä... Eihän sitä vaan tule. Työt ei lopu tekemällä, tulee uusi kevät, uudet rikkaruohot, uusi ryppy kasvoihin, uusi vastoinkäyminen ja ilo. Sitä on elämä. Toivoisin, että osaisin elää hetken kerrallaan iloiten siitä mitä sillä hetkellä on. Aina on syitä kiitollisuuteen, jos ei muuta niin se että aamulla herää ja kävelee omin jaloin. Jo siinä on paljon aihetta iloon ja kiitosmieleen. Ja joskus ei taas ei jaksa olla kiitollinen. Sitäkin saa olla, väsynyt tai murheellinen. Kunhan ei jää siihen lillumaan vailla poispääsyä. Pienistä asioista voi iloita, kukan kauniista väristä, pilvistä, puiden lehdistä, pihlajanmarjoista, kanin karvaisista tassuista.

Vähäsenkin riittää, valmiiksi ei tulla tässä ajassa. Niinpä rukoukseni tänään on, että osaisin elää hetken kerrallaan, armahtaa itseäni niin kuin minut on jo armahdettu. Elää levosta käsin, vapaata elämää, pienen hetken kerrallaan.

Rakkaus ei koskaan katoa

Tuntui sopivalta päivittää vähän Talvipuutarhankin ilmettä. Piiiitkästä aikaa. Vähäksi on kirjoittelu ja runoilukin jäänyt kesäkiireiden takia. Kuitenkin, niin tärkeää se olisi, kirjoittaminen, jo mielenterveydenkin kannalta. Kirjoittaminen on terapiaa, purkamista parhaimmillaan. Se jäsentää ajatuksia, runoihin voi purkaa tunteita ja niiden kautta voi käsitellä monenlaisia asioita. Ehkä parhaimmassa tapauksessa koskettaa jotakuta sanoilla.

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. 1. Kor. 13 4-7

Ihminen on kaikkea sitä, mitä rakkaus ei ole. Minä olen kaikkea sitä. Kärsivällisyys ei kuulu hyveisiini, vaan äkkipikaisuus. En ole lempeä, kadehdin lähimmäisiäni ja hänen omaansa, kerskun ja pöyhkeilen, toisinaan käyttäydyn sopimattomastikin. Etsin omaa etuani, omaa tyydytystäni, omaa hyvääni. Katkeroidun niistä pahoista sanoista, joita minulle on sanottu ja muistelen kärsimääni pahaa, joskus jopa iloitsen toisen vahingosta jos hän on mielestäni sen ansainnut. En ole ollut uskossa kestävä, olen menettänyt toivoni monta kertaa.

Rakkaus ei tavoittele omaa etuaan. Haluan tehdä sinulle tämän asian/palveluksen/teon koska rakastan sinua. En odota sinulta mitään. Sinun ei tarvitse maksaa siitä, ei tehdä vastapalvelusta eikä jäädä kiitollisuuden velkaan. Kuinka usein olen toiminut näin läheistäni kohtaan? Puolisoani kohtaan?

Tähän aikaan sopii loistavasti tuo nurinkurisesti käännetty rakkauden ylistys. Tässä ajassa jokainen tavoittelee omaa etuaan ja harvemmin iloitsee vilpittömästi lähimmäisestään ja hänen onnistumisestaan. Jos asiat menee tiukille, valitsemme oman etumme, emmekä uhraa omastamme toisten takia. Jos voin itse saada, miksi antaisin jollekin toiselle omani? Ihminen on raadollinen ja elämä on raadollista. Ehkä juuri siksi tarvitsemme Kristuksen rakkautta, koska olemme sitä itse vailla. Meissä ei ole kirkkautta, ei valoa, vaan pimeyttä, itsekkyyttä, oman etumme ja mielihyvämme tavoittelua - vaikka kaikkien toiveideni täyttyminen ei silti tekisi minusta tyytyväistä, jos minussa ei ole rakkautta. Juuri sitä, mikä on kadonnut, on Ihmisen Poika tullut etsimään ja pelastamaan. Hänelle ei minun sydämessäni asuva pimeys ole pimeyttä: "Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo."  Se lohduttaa minua synkimmällä hetkellä: Hän on tässä, hän on minun pimeydessäni eikä se ole hänelle pimeyttä, sillä Hän itse on valo. Hän on rakkaus.

Elämäni on ollut varsinaista suoritusten sarjaa taas viimeaikoina. Liian paljon olen suorittanut tämänkin kesän päiviä, suorittanut töitäni, tekemisiäni, kotihommiani, liikuntaa, minuuttani, parisuhdettani. Liian usein unohdan sen, että työt jäävät aina kesken. Eräänä päivänä elämäni loppuu ja työni tässä ajassa loppuu - tuskin saan sitä valmiiksi? Minuuteni - tuskin tulee sekään valmiiksi tässä ajassa. En tule täydelliseksi tässä ajassa. En saavuta millään projektilla sitä pistettä missä olisin tyytyväinen itseeni, ulkonäkööni, elämääni. Mikään dieetti, kauneushoito tai ehostus ei saa minua täydelliseksi ja hyväksymään itseäni. Olen tällainen, olen Luotu, olen Ihme. Olen hyvä - näin. Ei minkään median luoman kauneusihanteen mukaan vain nuorena ja rypyttömänä ja hoikkana.  Elämä on keskeneräisyyden sietämistä, luopumista siitä ajatuksesta, että saan kaiken valmiiksi ja täydelliseksi. Se on elämänhallinnan luovuttamista Jumalalle (tai kuka millekin) voin vaikuttaa itse elämäni kulkuun valinnoillani, mutta loppupeleissä kaikki on suuremmissa käsissä. En päättänyt syntymästäni ja olemassaolostani, enkä tiedä päivieni määrää, elämäni loppupistettä. Päästän irti langoista. Katson minne tuuli minua puhaltaa. Luotan. Tähän saakka hän on meitä auttanut, eikö auttaisi jatkossakin?

Rukoukseni on, että voisin saada pienen rahtusen tuota rakkautta, jotta osaisin rakastaa. Myös itseäni. Lähimmäistäni kuin itseäni. Vilpittömästi. Vailla odotusta vastapalveluksesta. Vailla mitään itselleni. 

Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Siksihän sitä kirjoittaa
että joku
sanan kautta tulisi
kosketetuksi
että jonkun ikirouta
alkaisi sulaa
edes yhdestä pienestä sydämen nurkasta.

Kirjoittaa, koska muutakaan ei voi
kirjoittaa koska ei voi olla kirjoittamattakaan.

Sanojen hellään helinään
tahdon tänään tuudittautua
niiden lempeässä kuiskeessa levätä.

Sanoilla on suurempi valta
kuin ymmärrämmekään.
Valta kohottaa,
valta painaa alas,
valta rohkaista
valta valaa uskoa.
Sanoilla voi
ehjäksikin rakastaa. 

Kivistä ikävää maata

Harvemmin on
niitä lempeitä hietamaita
joita on helppoa, suloista
lapiolla kääntää
tutummaksi käyneet
elon tiukat savipellot
juolavehnää täynnä
kivistä ikävää maata.

Hartioista voima
nuin hento tyttönen
eivät tiedä
kämmenpohjat kovettuneet
tutuksi on tullut
kivistä ikävää maata. 

Vielä jonakin päivänä
selkää ei kivistä
harteilla ei lepää
koko maailman paino
vedettävänä ei ole enää
pirunpellon kokoinen
kivireki.
Vielä jonakin päivänä,
tarpeeksi työtunteja,
tarpeeksi hikeä, verta
tarpeeksi hietaa, lantaa, kompostia
siirretään kiviä,
parannetaan maata
lapioidaan ja taas lapioidaan
sen jälkeen
lempeää, suloista multaa
- kultaa.

Tänään pidän vapaapäivän
hellitellen hemmotellen
taputellen kehuskellen
laiskotellen lötkötellen
kirjaa sohvan nurkassa lukien ...

oikeasti
korjasin kakat kanien alta
kompostin kippasin kasvimaalle
kuurasin kissankusta
taistelin takkutukat tasaisiksi
leivoin leivän
siivosin sisätilat
tuuletin tyynyt
lounasta loihdin
ikkunat akkunat kirkkaiksi kiillotin.

Nyt olen rätti
ehta siivousväline
superliina mikrokuitu
kaiken lian itseensä imevä

joka kauniisti taitellaan
hanan päälle kuivumaan.

***

Katson sinua
pitkään ja arvostellen
pää kenossa, silmät sirrillään
tartun poskeesi, venytän sitä sivulle!
tökkään kaulan alle, paheksuvasti pudistan päätäni
jo roikkuu, roikkuu jo!
siirrän sinut kauemmas
aijai, tarraan vatsamakkaraan
ehta on - kolmekympin kriisi
tukka kuin petolinnnun... tiedätte kyllä mikä!
Silmien alla ne... ne.. hyi! Tiedättekö,
kuiskaan sen vain hiljaa silmäpussit
Jotain tarttis tehdä, jotain tarttis...

Minulla on mielipiteeni sinusta
ja aion ilmaista sen
vankka sellainen
eikä se ole mikään postiivissävytteinen
en aio kaunistella asiaa yhtään,
en mairitella, lievennellä
vaan pamautan päin naamaa
nyt se tulee:

kylläpä näytät vanhalta ja väsyneeltä
peilikuvani! 

***

Runoina näin
toiset päivät
kepeinä riimeinä
kuin pikkutyttö kesämekossa metsäpolulla
hennosti hyräillen hypähtelee yli puunrunkojen
soljuvina, sujuvina sanoina

toiset päivät
raskaan
pimeyden käden alas painamia
taakoitettujen tavujen
loputtomina poljentoina

kuitenkin
näin.

***

Juna kulkee puksuttaa
nään sen naapurin puiden takaa
matkaa tekee matkaa tekee
etenee.

Tuuli oksaa ravistaa
siemenet maahan putoaa
osan niistä nielee maa
toiset alkaa kasvaa.

Kuka niille kasvun antaa
kuka sadetta alas laittaa
taivaasta pisaraa taittaa? 

Juna kulkee puksuttaa,
matkaa tekee, etenee,
katoaa mäkien taa.