Murretut korret, musta multa

Olen laskenut päiviä, pilviä.
Olen odottanut sinua saapuvaksi,
sinun kuvajaistasi järven pinnalle ilmestyväksi.

Missä sinä viivyt?

Minä poimin pellolta heinänkorsia,
murran varret käsissäni,
saappaani uppoavat tummaan multaan,
tämä on minun maatani,
minun peilikuvaani
murretut korret
musta multa.

Minä odotin, sinä et saapunut.
Minä kuvittelin, sinä kaadoit minun istuttamani puut
metsän takaa näen oman maani.
Sen mikä on minun, mikä kaunista on.
Ja näen,
kipu on tarpeellinen,
oppiakseni
tajutakseni
oivaltaakseni.

Kiitos paljon ja hyvästi.
Pehmeitä neulasia polullesi,
ilveksen tassun jälkiä
märkiä pisaroita kuusen oksista.

Kiitos ja hyvästi,
kiitos kun annoit minun
hetken haaveilla
kiitos kun näytit
tien.

Uusia värejä

Olen taas kirjoittanut runoja pitkästä aikaa. Uskallan taas pistää asioita paperille, laskea kynäni kärjen päiväkirjan sivulle ja kirjoittaa miltä minusta tuntuu. Tajusin hetki sitten, että olin pelkuri, lakkasin kirjoittamasta siksi, koska pelkäsin sanovani miltä oikeasti tuntuu. Miksi minä pelkään epätoivoa ja vihaa? Niitä tunteita jotka nousevat vääjäämättä joskus pintaan? Eivät ne ole vähäisempiä tunteita kuin rakkaus ja ilo, ne ovat myös oikeutettuja. Ne ovat yhtälailla tunteita! Minä saan tuntea vihaa ja surua, epätoivoakin. Mutta minä saan tuntea myös rakkautta ja riemua. Minä pelkäsin tunteitani, pelkäsin muiden tuomintaa. Muiden ihmisten sanomisia ja ohjeita, sellaisia joita en haluaisi kuulla. Kai ihminen on vain itsepäinen, sisareni totesi päiviä sitten erään asian yhteydessä, että "ihmiset eivät halua, että heitä estetään tekemästä virheitä." Se on totta.

Syksy on saanut uusia värejä. Jotakin muuta kuin melankolisia tummia sävyjä. On tullut okraa, turpeen väristä ruskeaa, haaleaa vihreää kuin viinirypäleissä, koulun vanhan kasvihuoneen katossa. Ne ovat makeita, eivät karvaita kuin viinit. Lisäksi on tullut verenpunaista vaahteroiden lehtiin. En tiedä, taas elämä tuntuu niin ihmeelliselle. En osaa määritellä sitä. En osaa määritellä miltä minusta tuntuu. Olen iloinen, välillä itken, nauran, en tiedä mitä olen.

***

Sinun äänesi soljuu läpi huoneen. Minä kuulen sinut. Sinä olet laulanut jo kauan, mutta nyt vasta oikeasti kuulen sinut. Kuulen mitä laulujesi sanat tarkoittavat, ymmärrän... Minä koskettelen säveliä, kuin näkisin ne ilmassa, sointuja kuin voisin sivellä niiden pehmeitä pyörteitä. Minä heittäydyn äänesi kehtoon ja tuudittaudun suloiseen uneen, älköön se koskaan loppuko...

Sortuvia pilvilinnoja

Koko elämä on silkkaa turhuutta. Ponnistelua ei-minkään puolesta. Turhaa räpistelyä. Mitä hyötyä on elää kun lopuksi kuolet, eikä mitään jää jäljelle. Kukaan ei jää kaipaamaan, kukaan ei muista sinua enää sen jälkeen. Sielu menee jonnekin, mistä ei ole mitään tietoa. Eikä jaksa enää haaveilla Taivaasta. Elämä on hyödytöntä. Aivan sama mitä teet, mihin ammattiin opiskelet, teet jokatapauksessa työtäsi niin kauan, kunnes kuolet, ellet sitä ennen väsy totaalisesti ja joudu jonnekin pyöreään huoneeseen. Elämällä ei ole mitään merkitystä. Turhaa ponnistelua, kun lopussa ei odota mikään. On aivan sama elätkö yksin vai perustatko perheen, parempi että olet yksin, silloin et ainakaan vaikeuta kenenkään muun räpistelyä. Aina on parempi olla yksin. Silloin ei mikään muu kuin yksinäisyys satuta ja se on paljon pienempää, kuin toisen ihmisen aiheuttama tuska.

Tunteet ovat turhia. Ne ovat silkkaa mielen ailahtelua. Ja rakkaus, se aiheuttaa ainoastaan tuskaa. Ei ole mitään romanttista ja kaunista rakkautta, joka ei loppujen lopuksi kääntyisi arkiseksi pakertamiseksi, työn tekemiseksi siihen asti kunnes väsyt tai kuolet. Tai kyyneleiksi. Turhaa. Viha on turhaa, koska se ei hyödytä mitään. Voit vihata mitä tai ketä tahansa, mutta se ei edesauta mitään. Suru on turhaa, koska sekään ei johda mihinkään. Ilo on turhaa, koska se on vain hetkellinen tunteen aiheuttama olotila. Se ei tule kestämään. Seesteisyys on olotila, jota et tule koskaan saavuttamaan. Turhaa.

Kauneus on turhuutta. Yritys näyttää paremmalta kuin on, on turhaa. Mitä hyötyä on maallisesta ruumiista, kauneudesta, mistään, koska se mätänee kerran. On paljon parempi olla ruma kuin kaunis. Silloin voi välttyä monelta sydänsurulta. Parempi olla ruma ja pysytellä yksin, kuin saada tai aiheuttaa sydänsuruja.

Ympäristö, luonto, ilma, kaikki on turhaa. Aika on turhaa. Se loppuu aina kesken. Katoavaista.

En minä jaksa enää elää turhuudessa enkä valheessa. En minä jaksa enää hymyillä kun tekee mieli itkeä, enkä jaksa enää myötäillä kun tekee mieli sanoa vastaan. Minä en koskaan ole ollut se isän kiltti, lettipäinen tyttö. Lapsena revin nukilta hiukset pois, nyt haluaisin repiä ne omasta päästäni. Mutta mitä se hyödyttää? Kipu on turhaa, koska aina ajan perkele parantaa. Mistään et saa rauhaa, missään et ole rauhassa, mikään ei tuota sinulle sielunrauhaa. Elät omassa henkilökohtaisessa helvetissäsi ja siinäpähän mätänet ja kärsit. Turhaa sekin on jokatapauksessa.

Turhaa on sylkeä kasvoja päin, avata suunsa ja sanoa. Turhaa on tehdä itsestään isompaa kuin on. Turha havitella mitään suurempaa, koska et tule sitä koskaan saavuttamaan. Turha kuvitella mitään hienoa, rakentaa pilvilinnoja. Putoaa paljon matalammalta, kun ei koskaan korkealle kiipeäkään.