Bad dreams

"...on johtunut meteoriittisateesta, joka ilmakehään joutuessaan, satoi alas tulisina kappaleina. Kuitenkin tiedemiehet selvittävät vielä mistä äkkinäinen sade on saanut alkunsa ja kuinka meteoriitit ovat selviytyneet ilmakehän lävitse yhä palavina, sillä normaalisti meteoriitit jäähtyvät pudotessaan maan ilmakehään. Kaikkia ihmisiä kehoitetaan pysymään rauhallisina ja kaupungit organisoivat siivousjoukkoja, jotka päässeevät kaduille jo tänään siivoamaan tuhkan aiheuttamaa sotkua..."

Moira nojautui sohvan selkänojaa vasten ja tuhahti. Tähän ikään mennessä nainen oli oppinut jo jotakin - sen että mikään ei ollut sitä miltä näytti ja että kaikessa oli jotakin takana. Uutisiin ei ainakaan voinut luottaa tippaakaan. Moira sammutti television kaukosäätimellä ja kurottautui ottamaan ruskean pussin pöydältä. Se oli samassa paikassa, johon hän oli sen viskannut kotiin tullessaan, olohuoneen pöydälle. Hän empi hetken, ennen kuin avasi sen. Elaine oli antanut sen hänen käteensä helikopterilta poistuttaessa. "Se sisältää kaiken mitä tarvitset." Jotenkin tuo lause leijui pahaenteisenä Moiran päässä. Hän työnsi kätensä pussiin ja otti sieltä kaksi esinettä. Toinen oli pieni kalenteri ja toinen matkapuhelin. Moira rypisti otsaansa ja pyöritteli kalenteria käsissään. Hän avasi sen summittaisesti keskeltä ja näki mustekynällä kirjoitettuja kellonaikoja ja paikkoja joillekin päiville laitettuna, mutta ei osannut sanoa mitä ne tarkoittivat. Seuraavana hän tarttui puhelimeen ja avasi sen läpän. Se oli toiminnassa ja ruutuun oli saapunut yksi viesti. "Seuraa kalenteriasi. Tule paikalle." Oli lyhyen viestin sanoma. Moira mietti mitä se mahtoi tarkoittaa.

Huokaisten nainen nousi ylös ja kiipesi yläkerran viimeisimpään huoneeseen. He kutsuivat sitä Kammioksi. Huone oli pelkistetty, siellä oli kaksi pehmeää nojatuolia, joiden välissä oli pyöreä pöytä. Pöydällä oli puoliksi poltettu kynttilä, paketti nenäliinoja, paperia ja kynä. Seinällä oli joitain tauluja, muun muassa Moiran saama kunniakirja psykiatrian alalta. Nyt tuntui, että hän olisi tarvinnut itse psykiatria selvittääkseen päänsä kaikesta tapahtuneesta.

Ovelta kuului hento kolkutus ja Deonin pää pilkisti oven raosta. "Tule sisään vain", Moira kehoitti ja istahti toiseen tuoleista. Hän veti jalat alleen ja kietoi villatakin ylleen. Deon asteli arkana sisemmälle, poika arasteli jostain syystä istuntoja, kaipa asioiden läpikäyminen oli vaikeaa. Olihan hän vasta lapsi. "Kuinka olet nyt voinut?" Moira kysyi. Deon istahti tuoliin ja heilutteli jalkojaan reunan ylitse. Hän katseli esineitä pöydällä. "Ihan hyvin kai", hän vastasi välttelevästi. "Onko jalkaa särkenyt tai onko ollut kipuja?" Moira kysyi. "Vähän selkään on sattunut, mutta ei paljoa", Deon sanoi ja sormeili tuolin samettista pintaa. Moira kumartui ottamaan muistikirjansa ja kirjoitti asian ylös. Moira antoi pojalle aikaa, yleensä Deon alkoi itse puhumaan, kun hänen antoi rauhassa miettiä. "Olen ajatellut millaista se on, se uiminen", Deon sanoi varovasti ja katsoi ensimmäistä kertaa Moiraa silmiin. "Uiminenko?" Moira kysyi ja hymyili hiukan. Välillä hän unohti kuinka suljetussa oloissa poika oli kasvanut. Paha olo velloi hetken hänen sisällään. Se oli ollut väärin, niin kertakaikkisen väärin. "Niin. Myra kertoi siitä, koulussa kuinka he olivat uineet. Mutta... en minä osaisi varmaankaan uida", Deon sanoi ja synkistyi silminnähden. "Voitaisiin joskus koettaa", Moira sanoi. Deon hätkähti ja katsoi taas Moiraa. "Ihanko todella?" Deon kysyi ja pientä innostumista oli havaittavissa hänen äänessään. "Miksikäs ei, kun sopiva hetki tulee", Moira sanoi. Deon heilutti jalkojaan entistä kiivaammin ja pureskeli alahuultaan. Hän näytti niin kovin haavoittuvalta ja pieneltä. Moira mietti, miten hauraita ja silti sitkeitä lapset olivat.

Deonin ilme synkkeni taas. "Olen nähnyt painjaisia", poika sanoi hiljaa. "Millaisia?" Moira kysyi. Deon piti pienen tauon ja puri taas alahuultaan. "Niissä minuun pistetään kaikenlaisia neuloja. Tänne ja tänne", Deon sanoi ja osoitti käsiään. Moira värähti. "Sattuuko se?" Hän kysyi. Deon nyökkää. "Ne tuntuvat polttavilta", poika sanoo. Moira tiesi, että pojan unet olivat totta.

Ärsytysksen aiheita (ja niitähän riittää)

Tulee kirjoitettua blogiin silloin kun masentaa tai ahdistaa, siksi teksti on alakuloista ja valittavaa. En tahtoisi valittaa. Tahtoisin olla kiitollinen niistä hyvistä asioista, mitä elämässäni on, mutta juuri nyt en voi. Elämä näyttäisi lipuvan tyynen joen lailla eteenpäin, mutta pinnan alla on monta karikkoa, kiveä, pohjassa monta rikkoutunutta kaljapulloa ja muuta ihmisten heittämää törkyä. Jos sallitte tällaisen moniselitteisen metaforan.

Ottaa päähän kun menin valuttamaan kynttilästä steariinia uuden Indiskasta otetun liinan päälle. Nyt se ei lähde millään irti. Pakastin jo liinan ja raappasin steariinit irti. Pitää yrittää silitysraudan läpi imeyttää steariinia talouspaperiin.

Nurkassa lojuvat säkit ja tavarat ärsyttää myös. Haluaisin heittää kaiken ylimääräisen tavaran ja paskan pois! En jaksa pieniä nyssäköitä nurkissa, en tietokoneen raatoja, en mitään ylimääräistä tavaraa. Haluan sata neliötä lisää! Haluan voida sisustaa ilman, että kaikki tekstiilit on aina kissankarvan kuorruttamia ja kaikki yritelmät kauniiseen sisustukseen on tuhoontuomittuja, koska en vaan osaa olla siisti.

Ärsyttää oma saamattomuus. Ideoita olisi mitä haluaisin tehdä, tuunata, laittaa. Jouluakin olisi kiva suunnitella, mutta en saa mitään aikaan. Kaikki energia menee ahdistumiseen tai työasioiden kelaamiseen. Vapaapäivinä tuntuu, että päivä vilahtaa silmien ohitse ilman, että on ehtinyt tehdä mitään järjellistä.

Harmittaa meidän ruokailutottumukset, joita olen jo pitkään halunnut muuttaa terveellisemmäksi. Kun ei tule nälkä, ei tule syötyä ja sitten on pää kipeä. Naahitaan leipää tai jotain muuta pikaista, kun ei jaksa laittaa ruokaa, tai ole inspiraatiota ryhtyä miettimään mitä tänään syötäisiin. Ukko ei tietenkään tykkää vihanneksista, joten turha on yrittää lisätä niitäkään ruokavalioon.

V-tuttaa kun jalat on jatkuvasti kipeät. Tulevat töissä jostain syystä kipeiksi, varmaan moppaamisesta. Pitäisi liikkua enemmän, mutta kun en saa aikaiseksi. Vesijuoksuvyö lojuu kaapissa, eipä siitä iloa ole siellä. Koiran kanssa tulee heitettyä pakolliset lenkit ja nekin saa rämpiä läpi loskan ja pimeyden. Eipä paljon huvita. Venyttelyä täytyisi myös harrastaa enemmän. Pitäis ja pitäis. Kaikkea pitäis.

Uusi kitarakin lojuu pussissaan nurkassa. Niin kovasti kun sitä hinguin ja siinä se nyt on.

Alkaa jo riittämään nämä olotilat ja kaikki tämä vtutus joka nousee pintaan.

Varpusia

Deon istui nojatuolissa ja selasi sarjakuvalehteä hajamielisesti. Hän ei jaksanut nyt keskittyä. Hänen toisesta käsivarrestaan lähti kaksi letkua koneeseen. Toisesta letkusta veri meni dialysaattoriin, joka oli oudon näköinen iso harmaa metallilaatikko monilla eri säätimillä ja nappuloilla, ja toisesta letkusta veri palasi takaisin pojan hentoon kehoon. Ensin se oli ollut pelottavaa, nykyisin se vei vain paljon aikaa ja väsytti tuhottomasti.

Moira ja Cathair olivat laittaneet huoneen mahdollisimman mukavaksi. Nojatuolissa oli hyvä löhötä peitteen alla, lähellä oli paljon kirjoja ja luettavaa, seinillä värikkäitä kuvia ja tauluja katseltavana. Ikkunastakin näki pihalle puutarhaan, tosin nyt tummat pilvet roikkuivat niin alhaalla, eikä enää ne vähäiset syksyn lehdet, joita vielä puussa oli, liikkuneet. Dialyysi kesti kerrallaan noin neljä tuntia ja se oli pitkä aika pienelle pojalle jaksaa, pojalle joka olisi mieluumin ollut leikkimässä ikäistensä kanssa. Tietenkään sellainen ei ollut mahdollista - leikkiminen. Deonin maailma koostui Moirasta, Cathairista, Myrasta ja Marblesta, sekä isosta talosta. Joskus kun hyvä tuuri kävi, Moira ja Cathair ottivat hänet mukaan kauppaan. Ei hän saanut tietenkään poistua autosta ja katseli vain tummennettujen lasien läpi elämää ulkopuolella, mutta sekin oli jo jotain. Nähdä oikeata maailmaa. Deon olisi halunnut vain olla ihan tavallinen poika. Sitä Moira aina hänelle yritti sanoa, että hän oli arvokas omana itsenään, mutta Deon tiesi, että hän oli erilainen ja outo.

"Hei, haluatko katsella televisiota?" Cathair ilmestyi ovensuuhun kahvikuppi kädessään, yksi maailmassa olevista asioista, joihin hän oli mieltynyt kummallisesti, vaikka toki hänen ei tarvinnut huolehtia sellaisista inhimillisistä tarpeista kuten syöminen. Deon käänsi kalpeat kasvonsa häneen. "Enpä oi-oikeastaan", Deon vastasi hiukan änkyttäen ja käänsi katseensa ikkunaan. Cathair tunsi pojan yksinäisyyden, apean mielialan ja se sattui häneen. Ihmisten tuntemusten tulva vyöryi hänen tietoisuuteensa usein aaltoina, jos hän olisi ollut ihminen, ei hänen psyykeensä olisi kestänyt sitä. Mies laski kahvikupin lipaston päälle ja kyykistyi tuolin viereen, hän otti käden selkänsä takaa ja ojensi sen Deonia kohti. Avatulla kämmenellä hehkui sinertävä kukka, se leijui ilmassa ja sen terälehdet hehkuivat kaunista sinistä valoa. Deon hymyili vähän ja ojensi oman kätensä, kukka siirtyi hänen kämmenelleen ja terälehdet avautuivat entisellään. Kukan keskeltä kohosi ilmaan pieni ampiainen. Deon laittoi toisen käden varovasti kukan päälle ja se muuttui, varsi paksuuntui, terälehdet muuttuivat lehvästöksi ja äkkiä kukasta oli tullut puu. Tuulenvire heilutti puun lehtiä, aivan kuin se olisi ollut oikea. Cathair laski ison kämmenensä puun ylle hetkeksi ja kun hän otti sen taas pois, puun latvustosta pyrähti lentoon parvi lintuja. Deon rakasti lintuja, pieniä ruskeita varpusia, tinttejä jotka vierailivat talviruokintapaikalla ja isoja haukkoja, joiden saattoi nähdä kaartelevan viereisellä pellolla vaanien saalista.

Cathair tunsi miten pojan stressipisteet laskivat ja hänen ruumiinsa rentoutui. Deon laski kätensä ja näky katosi. Mies tarttui pojan hentoon käteen ja puristi sitä lempeästi, mutta lujasti. "Kyllä sinä pärjäät", Cathair sanoi hiljaa ja katsoi vakuuttavasti pojan haaleisiin silmiin. Deon nyökkäsi eikä sanonut mitään. Cathair nousi jaloilleen, otti kahvikupin ja joi haalenneen kahvin irvistäen. Ei se kyllä herkkua ollut kylmänä. "Huomenna, kun olet voimistunut, mennään retkelle", Cathair sanoi. Deonin silmät laajenivat. "Minne?" Hän kysyi ja kohottautui hieman tuolillaan, pientä intoa oli jo havaittavissa. "Se on salaisuus, huomenna näet. Myra ja Moira lähtevät mukaan myös", Cathair sanoi ovelta ja iski silmää.

Näky

Oli syksy. Lehdet kieppuivat tuulen mukana hiekkatietä eteenpäin, vuorta kohti. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Se oli juuri niitä kauniita, kirpeän kuulaita syyspäiviä, kun askel tuntui kevyeltä ja tuuli kylmältä, herätti olemassaolon tunteen. Moira asteli tietä pitkin, kengät rahisivat soraa vasten. Ojanvarren heinikossa pyrähteli pieniä, ruskeita lintuja. Pellolta oli jo sato korjattu, jäljellä oli kullankeltainen sänki. Moira pysähtyi ja katsoi pellolle. Keskellä suurta aukeaa seisoi hahmo. Jokin tuossa säteilevässä hahmossa veti Moiraa puoleensa, mutta hän ei kyennyt astumaan ojan ylitse ja lähtemään hahmoa kohti, jokin aivan yhtä suuri voima, kuin hahmon vetovoima, piti häntä paikoillaan. Sitten näkymä himmeni, Moira koetti ojentaa kättään, huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Hahmo vaaleni, jätti jälkeensä kullanvärisen säkenöivän muiston...

Moira havahtui kahvin tuoksuun. Hän makasi olohuoneen sohvalla viltin alla. Hänen oli lämmin. Kengät oli riisuttu, hänellä oli tumma kotiasu päällä ja kaikki oli hyvin. Myra istui nojatuolissa lukien kirjaa ja nosti katseensa äitiinsä, kun kuuli tämän liikahtavan. Myra hymyili. "Huomenta äiti", tyttö kuiskasi. "Huomenta? Eikö nyt ole päivä tai paremminkin jo ilta?" Moira sanoi haukotellen ja tunsi vastustamatonta halua jäädä makaamaan sohvalle lämpimään. Oikeastaan, mikä hänet pakotti nousemaan? "Missä Deon on?" Moira kysyi. "Cathairin kanssa dialyysissa", Myra sanoi ja käänsi sivua satukirjassaan. Moira katseli tyttöä ja näki lapsessa itsensä, oman lapsuutensa. Kunpa en tekisi samoja virheitä, kuin vanhempani tekivät minun kanssani. Moira ajatteli ja ajatus oli raskas. "Myra, tiedäthän, että minä rakastan sinua?" Moira kysyi hiljaa. Tyttö ei nostanut päätään kirjasta vaan nyökytti niin, että pompulat heiluivat.

Myralla oli Moiran ostama puuvillainen, valkoinen mekko päällä, jonka helmassa meni vaaleanvihreät tereet. Mekon rinnuksessa oli tahra, hilloa tai ehkä päivällistä ruokaa. Tytön otsa rypistyi keskittyneesti, kun hän tuli jännittävään kohtaan kirjassa. Moirakin kurtisti kulmiaan ja äkkiä hänet valtasi outo tunne. Nuo rypyt, tuo otsan asento, tyttö oli aivan kuin ilmetty isänsä. Marlowin kasvoilla Moira oli usein nähnyt tuon ilmeen kun mies oli huolissaan jostain.

Moira heitti viltin yltään kuin epämiellyttävän ajatuksen ja käveli keittiöön. Cathair oli sytyttänyt valot jokaiseen huoneeseen, ulkona pimeni aina vaan. Keittimessä oli tuore kahvi odottamassa juojaa. "Äiti, miksi taivaalta satoi tulta päivällä? Cathair sanoi, että jotain on tapahtumassa. Minua pelottaa äiti", Myra sanoi. Hän oli jättänyt kirjansa ja tullut Moiran perässä keittiöön. Nainen kaatoi kahvia kuppiin ja otti kaapista kaakaopaketin. Myralle hän teki kylmän kaakaon ja laittoi kupin pöydälle. Hän kyykistyi lattialle lapsen eteen. "Myra, minä en tiedä. Se on outoa minustakin. Tässä maailmassa tapahtuu jotain muutoksia, en tiedä mitä. Mutta tiedäthän sinä sen, että minä suojelen sinua ja Deonia aina kaikelta pahalta? Ja että Cathair auttaa meitä myös, hänhän on enkeli. Hänellä on sellaisia voimia, mitä meillä ei ole. Ei tarvitse pelätä", Moira sanoi katsoen tyttöä syvälle silmiin. Myra nyökkäsi ja kiersi kätensä äitinsä kaulaan. Yhtä paljon kuin Moira puhui Myralle, hän koetti vakuutella itselleen. Mitään pahaa ei tapahtuisi, ellei joku korkeampi taho sitä sallisi ja silloinkin - sen olisi määrä tapahtua.

Keijupölyä

Marble juoksi raotetusta ovesta pihalle ja pissasi ensimmäistä muotoon leikattua puksiaitaa vasten. Moira huokaisi. Cathair voisi toki käyttää voimiaan vaikka opettamalla koiran tekemään tarpeensa yhteen osaan pihaa. Samassa Moira naurahti väkinäisesti ajatuksen absurdiudelle. Moiran käsi hakeutui vaistomaisesti taskulle, kunnes hän muisti, ja tyytyi vain ristimään kädet rinnalleen. Vanha tapa koetti nostaa päätään, aina kun stressipisteet nousivat. Ja nehän olivat vain tasaisesti kohonneet viimeisen kolmen vuoden aikana. Jatkuva huoli lapsista ja tulevaisuuden epävarmuus painoivat. Ei sillä, etteikö Moira olisi luottanut Cathairiin ja siihen, että lapset todella olivat turvassa hänen lähellään, mutta tapahtumien paikallaan seisominen ja jatkuva varuillaan oleminen väsyttivät. Moira katseli Marblen touhuja. Koira nuuski puskan juurta, otti muutaman askeleen ja nosti taas koipeaan. "En tiedä onko kovin turvallista olla ulkona nyt", Cathair sanoi matalalla äänellä. Hän oli tapansa mukaan ilmestynyt äänettömästi Moiran taakse. Cathair työnsi valtavat kouransa farkkujen takataskuihin ja kohotti katseensa pihan yli, näki mutkaisen tien joka hävisi horisonttiin ja mustanpuhuvan taivaan. Ei sinistä kirkasta taivasta, vaan synkkyyden ja pimeyden.

Moira kääntyi niin, että näki enkelin kasvot. Ne olivat todella enkelin kasvot, vahva päättäväinen, sileä leuka johon ei parta kasvanut, suora nenä, taivaansiniset, vakavat silmät ja pitkä valkoinen tukka. Kasvot olivat virheettömät, iho sileä. Yhtään virhettä tai epätäydellistä kohtaa ei ollut Cathairin ruumiissa eikä kasvoissa. Niin usein Moira oli katsellut Cathairia ja miettinyt mikä tämän osuus heidän elämässään oli, miksi tämä kaikki tapahtui juuri hänelle.

Cathair käänsi katseensa Moiraan ja laski käden lempeästi hänen olkapäälleen. "Oletko nähnyt hänet? Tarkoitan... kasvoista kasvoihin?" Moira kysyi hiljaa, epävarmalla äänellä. Hänen ei toki olisi tarvinnut sanoa sitä edes ääneen, olisihan Cathair napannut hänen ajatuksensakin. "Kyllä", mies vastasi. Moira laski käden miehen kädelle ja puristi sitä. Epävarmat tunteet myllersivät hänen sisimmässään. Hän olisi halunnut kuulla lisää, kysellä, puhua asioista. Saada varmuuden, mutta hän tiesi, ettei voisi. "Minä olen vain sotilas tässä sodassa. Hän on ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella. En pystyisi kuvailemaan Häntä sinulle niin, että vastaus tyydyttäisi sinut. Tämä on sinun ristisi kannettavana, se että sinä et näe, mutta uskot. Olethan nyt jo nähnyt myös vastustajan armeijan. Ainoa mitä voin sanoa sinulle on, että hän on kaikki, hän on rakkaus", Cathair sanoi. Hän käänsi Moiran hellästi olkapäistä eteensä. Nainen vältti katsomasta enkeliä silmiin. Moiran sisällä jotakin oli hyvin lähellä murtumistaan, mutta hän ei voinut antaa periksi epätoivolle. Moira nosti hitaasti katseensa enkeliin ja näki hänestä hohtavan sinertävän valon. "Hei keijupölyä", Moira sanoi ja virnisti kyynelten läpi. Cathair ei sanonut mitään. Moira tunsi miten väsymys virtasi hänen jäseniinsä Cathairin käsien kautta, polvet tuntuivat äkkiä veteliltä. Mies kiersi kätensä naisen ympärille ja auttoi tämän sisälle.

Part3

Moira kuivasi hiuksiaan valkoiseen pyyhkeeseen. Kylpyhuoneen ikkunat olivat höyrystyneet. Normaalisti niistä avautui näkymä takapihalle siihen osaan pihaa, jossa oli japanilaistyyliseen puutarha. Pieni lampi, muotoon leikattuja pieniä mäntyjä ja muita säännöllisiä kasvillisuusalueita. Näkymä oli rauhoittava ja Moiralla oli yleensä tapana avata isot lasiovet ja seisoskella puisella patiolla näkymistä nautiskellen. Nyt hän ei kuitenkaan tehnyt niin, vaan tyytyi ripustamaan pyyhkeen naulakkoon ja veti ylleenä tumman, joustavan kotiasun.

Kun Moira avasi kylpyhuoneen oven, hänen nenäänsä tulvi hyvä tuoksu keittiöstä. Hän suunnisti sinne ja kuuli jo kaukaa lasten iloisen puheensorinan. "Niin mutta, sinun täytyy kiertää ne kaikki kohdat, et voi ohittaa minua noin vain!" Pienen tytön kimeä ääni sanoi. "Mutta minä sain yhdeksän..." Poika vastasi. Moira asteli hiljaa keittiön parioville ja kurkisti niiden takaa. Lapset istuivat päät vastakkain pöydän äärellä ja heidän eteensä oli levitetty pelilauta. Myra istui jalkojensa päällä ja kurkotteli pelinappuloita. Hänen vitivalkoiset hiuksensa olivat pompuloilla pään molemmin puolin. Tyttö oli laiha, seitsemän vuotias ja fiksu kuin mikäkin. Hän oli lahjakkaimpia lapsia, mitä Moira tiesi. Myra rakasti piirtämistä, maalaamista ja kaikkea luovaa tekemistä. Häneltä ei koskaan loppuneet ideat. Olihan hän äitiinsä tullut. Deon, poika, taas oli jotakin aivan muuta. Hän oli ikäisiään paljon kookkaampi, raskasrakenteinen poika, jonka taivaansiniset silmät olivat aivan liian kirkkaat. Lyhyt vaalea tukka ei kasvanut ollenkaan ja oli karkeaa kuin hevosen jouhi. Moira katseli lasten puuhailua ja taustalla Cathair hääräsi lieden ääressä kuin jokin kodin hengetär, vaikka totisesti hän oli kaikkea muuta. Jos ei olisi tiennyt, olisi melkein voinut pitää sitä perheidyllinä.

Äkkiä Myra aisti jotakin ja käännähti. Hänen silmänsä syttyivät ilosta. "Äiti, äiti!" Myra huusi ja juoksi Moiraa vastaan heittäytyen hänen syliinsä. "Hei rakas", Moira sanoi ja rutisti tytärtään tiukasti. Deon tuli myös niin nopeasti kuin pystyi, vaikka ontuikin pahasti toista lyhyempää jalkaansa. Moira otti myös pojan syleilyynsä. "Hei Deon, miten voit?" Moira kysyi. "Hei Moira. Ihan hyvin", poika sanoi ja kiersi isot, apinamaisen pitkät käsivartensa naisen ympärille.

Myra pulputti kertoen kuulumisia koulusta ja oppilaista, ystävistään ja kaikesta mahdollisesta tekemästään taukoamatta. Deon istui Moiran vieressä pitäen tätä kädestä kiinni ja kuunteli vain. Cathair kattoi pöytään ruokaa ja siirsi pelilaudan pois. Moira tunsi itsensä äkkiä nälkäiseksi, olihan viimeisestä ateriasta kulunut jo, Moiran täytyi oikein keskittyä miettimään milloin viimeksi hän oli syönyt lämmintä ruokaa, niin kutakuinkin kaksi päivää. Kahvilla ja keskeillä eli aivan mainiosti pitkänkin aikaa. "Sinun täytyy syödä, muuten et jaksa", Cathair sanoi katsoen Moira huolestuneesti. Moira hymyili ja varasti porkkanan pannulta. "Ja sinun täytyy lopettaa ihmisten mieliin ilman lupaa tunkeutuminen", Moira sanoi puolivakavasti. Cathair tuhahti ja kaatoi lasit täyteen maitoa. "...sitten me mentiin uimaan ja minä jaksoin sukeltaa kaikista pisimmälle ja pidättää hengitystä niin kauan veden alla että keuhkot melkein repesivät!" Myra jatkoi, häntä ei haitannut keskeytykset tai muiden puhe. Cathair lappoi ruokaa lautasille ja kehoitti lapsia syömään. Moira seivästi haarukkaansa kanapaloja ja kohotti sitten katseensa Cathairiin. "Onko niitä näkynyt enemmänkin lähiaikoina?" Moira kysyi ja työnsi haarukallisen ruokaa suuhunsa. Cathair nojasi käsivartensa pöytään. Enkeliksi hän oli verrattain harteikas ja lihaksikas. Moiraa huvitti, ennen Cathairin tapaamista, hän ei ollut koskaan nähnyt enkeleitä paitsi lapsena, eikä hän silloin ollut käsittänyt mitä ne olivat. Vanhemmat olivat laittaneet kaiken vilkkaan mielikuvituksen piikkiin. Nyt asiat olivat toisin... Moiran mielikuva valkokaapuisesta hohtavasta naishahmosta oli aikaa sitten murentunut. Ennen kaikkea, Cathair oli suojelusenkeli ja sitä virkaa hän oli toimittanut jo monta vuotta. Suojellut Moiraa, Myraa ja Deonia. "Muutamia", Cathair sanoi. Moira nyökkäsi. "Syöt myös parsat. Ne ovat hyviä", Moira sanoi tytölle joka erotteli vihreitä vihanneksia lautasensa reunoille. "Ne on pahoja, en halua!" Myra hangoitteli vastaan. Cathair kohotti kätensä ja sipaisi tytön poskea pöydän toiselta puolen. "Se on sinulle hyväksi", Cathair sanoi sellaista lempeyttä äänessään, jollaista tavallinen ihminen ei edes kyennyt tuntemaan. Myra oli sulaa vahaa Cathairin edessä. Kiltisti hän noukki parsan haarukkaansa ja työnsi suuhunsa. "Kunpa lasten kasvattaminen olis aina noin helppoa", Moira hymähti.

Part2

Helikopteri laskeutui reilun tunnin lentomatkan jälkeen pienelle pellolle, jossa kasvoi heinää. Maisema oli syrjäisestä maalaiskylästä, vehreätä kasvillisuutta puineen ja pensaineen, kumpuilevia peltoja kiviaitoineen. Keskellä tätä idylliä kohosi suuri talo. Se oli pinnaltaan valkoiseksi kalkittu kivitalo, jossa oli kauniit tummaksi maalatut, puiset ikkunanpielet. Pihaa ympäröi myöskin vanha kiviaita ja runsas kasvillisuus peitti osan näkyvyydestä. Köynnökset kiipeilivät sisääntulon terassilla kätkien osan talosta alleen, pihassa kasvoi myös hedelmäpuita ja nyt jo kuivuneet, talven tuloon valmistautuneet kukkaistutukset kukoistivat kesäisin molemmin puolin talolle johtavaa käytävää.

Moira havahtui syvistä ajatuksistaan Elainen laskiessa kätensä hänen käsivarrelleen. "Olemme perillä neiti." E sanoi ja avasi oven. Moira nyökkäsi lentäjälle ja astui ulos. Täällä ei satanut tulipalloja. Taivaalta leijui enää alas harmaata tuhkaa, joka nuhjaantui vaatteisiin ja hiuksiin. Ilmassa haisi rikin katku. E ojensi Moiralle pienen ruskean pussin. "Siinä on mitä tarvitset. Otamme yhteyttä myöhemmin," Elaine sanoi ja nousi takaisin kopteriin. Moira väistyi syrjemmälle kun helikopterin roottorit kiihdyttivät jälleen ja saivat maahan laskeutuneen tuhkan nousemaan ilmaan harmaana pilvenä. Moira yski ja käveli kumarassa kohti taloa, koetti suojata hengitystään takkinsa hihalla.

Metallinen portti kirskahti kun Moira avasi sen ja astui sisälle. Kun hän oli tullut muutaman askeleen, vimmattu koiran haukku kuului talolta. Pieni, karkeakarvainen terrieri säntäsi talolta kohti naista. Moira pysähtyi ja hymy oli jo leviämässä hänen kasvoilleen, kunnes otsa rypyistyi huolesta. Koiran haukku ei ollut normaalia iloista haukkua, se juoksi suoraan hampaat irvessä räksyttäen kohti naista. "Hei..." Moira ehti aloittaa kunnes tajusi että ellei hän väistäisi, Marble hyökkäisi hänen kimppuunsa. Moira käännähti sivuun ja koira teki loistavan hypyn hänen ohitseen ja tarrasi suoraan hampaillaan kiinni johonkin. Moiran katse ei ollut tavoittanut olentoa, joka häntä oli seurannut. Nyt Marblen repiessä sitä raivokkaasti, hahmo materialisoitui sen verran, että nainen tavoitti katseellaan jonkin hyvin hyvin synkän, ihmismäisen otuksen. Se oli kuin kuvajainen veden pinnassa, häilyvä ja liikahteli niin, ettei Moira tiennyt valehtelivatko hänen silmänsä vai eivät. Samassa talolta kuului ääniä ja nainen näki tutun hahmon ilmestyvän näköpiiriin. Hahmo oli kookas, tavallista miestä isompi, hän hehkui valkoista valoa ja se häikäisi niin, että Moiran oli kohotettava käsi kasvoilleen. Mies polvistui matkan päähän, kohotti eriskummallisen sinkoa muistuttavan aseen olkapäälleen ja avasi suunsa "Marble!" Mies huudahti ja hänen äänensä oli pehmeä ja kutsuva. Koira päästi välittömästi otteensa mustanpuhuvasta olennosta ja samassa valoa hehkuva mies laukaisi aseensa.

Moira horjahti taaksepäin kiveykselle ja näki miten synkkä olento hajosi atomeiksi ja satoi tuhkan mukana alas. Juuri mitään ei jäänyt jäljelle. Kirkas valo himmeni hiljalleen ja pian hänen ylleen kumartui hahmo, jonka otsa oli huolestuneesti rypyssä ja siniset, lempeät silmät katsoivat kysyvästi. "Oletko kunnossa?" Mies kysyi ojentaen kätensä. Marble tepsutti innoissaan Moiran ympärillä, aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sen pieni häntä heilui puolelta toiselle vimmatusti kuin propelli. Moira tarttui miehen käteen, se oli lämmin. "Ei tässä mitään, olen ok", Moira vastasi ja mies veti hänet takaisin jaloilleen. Moira pudisteli tuhkaa vaatteistaan ja hymyili sitten hiukan. "Taidan olla suihkun tarpeessa."

Story of your life

Taivas repesi juuri ikkunan takana, kun Moira laski kätensä näppäimistölle ja ehti kirjoittaa ensimmäiset kirjaimet. Hän nosti katseensa työpöydän ylitse ja katsoi, miten synkät pilvet halkesivat ja niiden takaa kullankeltainen kirkkaus sokaisi katsojan. Alhaalta kadulta kuului huutoa, sekasortoista ja paniikinomaista kirkumista. Autot huudattivat torviaan ja jossain itki lapsi. Moira nojautui tuoliinsa ja katseli näytelmän alkua. Pilvet myllersivät taivaalla ja kirkkaudesta satoi maahan jotakin. Ne olivat kuin pieniä tulipalloja, jotka polttivat kaiken mihin osuivatkin. Koska Moiran toimisto sijaitsi kuudennessa kerroksessa, ei hän pöytänsä takaa nähnyt alas kadulle, mutta kuuli kyllä tuuletusikkunan kautta äänet. Nainen huokaisi ja katsoi kelloa, se oli lähenteli kutakuinkin kahta. Tämä olisi voinut olla normaali työpäivä, normaali keskiviikko 27.10.2014, mutta ei ollut.

Puhelin päästi hiljaisen äänimerkin ja näytössä vilkkui valo. Moira katsoi sitä hetken, ennen kuin vastasi. "Neiti, on aika mennä." Moira sulki kännykän läpän sanomatta mitään ja nousi. Hän painoi tietokoneen kannen kiinni, työnsi työtuolinsa takaisin pöydän ääreen ja sulki tuuletusikkunan. Ovella hän katsoi vielä taakseen, näki pyöreästä peilistä itsensä - katse oli mitäänsanomaton, tunteita ei juuri heijastunut naisen kapeille kasvoille, ja painoi oven kiinni takanaan.

Katolla odotti jo helikopteri, kun Moira juoksi takkinsa liepeistä kiinni pitäen viimeiset portaat ylös. Tiukkaan jakkupukuun pukeutunut lyhythiuksinen nainen odotti kopterin ovella ja hänen ilmeensä oli tuima. Moira kohotti katseensa ja näki miten helikopterin pyörivät roottorit halkoivat tulisia palloja ja kipinät sinkoilivat katolle. Moira tunsi miten muutama tulinen kipinä saavutti hänen ihonsa, vaistomaisesti hän työnsi käden niskaansa ja huitaisi, pieni ärtynyt kirahdus pääsi hänen huuliensa välistä. Samassa hän oli jo helikopterissa ja nainen sulki oven perässä. Pian he kiisivät synkkenevän ilman halki ja kopteri kaarsi kohti kirkkautta.

Perhonen

Haluaisin jäädä tähän oloon, kun hetkeksi ahdistus hellittää. Hengitän taas syvään, huokaan sisältä pois pahan ja hengitän Pyhyyttä. Haluaisin olla, Jumalaa lähellä. Istua, olla hiljaa, rauhassa, Pyhän tunnussa. Hoidossa, kiirehtimättä. Tässä olen Herra. Ei minulla ole mitään annettavaa, ei kertakaikkiaan mitään. Tyhjät kädet, tyhjä sydän, ahdistusta täynnä oleva mieli. Kuinka sinä tätä astiaa, voisit edes käyttää? Kun vesi valuu lävitse kuin seulasta, ei kestä pienintäkään kolausta. Kuinka sinä vielä voisit, tämän astian korjata?

Ymmärrän niin kovin saveen liityviä vertauksia Raamatusta. On niin hienoa, kun Herramme on Savenvalaja, me olemme sitä savea. Tiedän miten savi käyttäytyy, miten se muotoutuu, miten se rikkoontuu, miten se poltetaan, miten se vaivataan, mitä sille tulee tehdä, että se kestää, mitä se ei kestä. Ja miten uunista voi tulla valtavan hieno luomus tai pilalle mennyt tekele. Minä olen tuota savea, Mestarin käsissä.

Tahtoisin edes pienen väläyksen nähdä, Taivaasta, nähdä pienen välähdyksen Jumalan ajatuksista, vaikka ne ovatkin niin paljon korkeammalla meidän ajatuksiamme.

On armollista tietää, että murtunutta ruokoa hän ei muserra. Heikkoa ja sairasta hän rakastaa. Syntistä hän on tullut kutsumaan, meitä hän haluaa rakastaa. Minuakin. Siksi se sattuu, rakkaus, muovaaminen, elämä, kasvaminen. Muutos on kivulias, mutta ehkä kotelosta kuoriutuukin kirkassiipinen perhonen. Niin kauan on toivoa, kun on uskoa, kun vaikuttaa rakkaus.

"Herra, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa ja rohkeutta muuttaa ne mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Isä
oon eksynyt
väsynyt
peilikuva
vääristynyt


jalkoja kivistää
kestääkö pää
mihin johtaa tää
tie ja näkymätön määränpää?
ahdistus
viipyvä seuralainen
kahlittu

oloni saarrettu
nurkkaan ajettu
jahdattu


mahdotonta rentoutua
olla vaan
leijua
pinnalla elämän
luottaa
kantaa kädet Jumalan

Isä anna mulle voimaa
päästää irti
etten enää soimaa
itseäni
vaan annan elämäni
ojennan tyhjät käteni
tässä olen edessäsi
käytettävänäsi


olen vaan tässä
keskeneräisenä elämässä
etsimässä
kyselemässä
pelkäämässä
vastauksia löytämässä?


Vahvista uskoni
että kantaa Herrani
auttaa Vapahtajani
nostaa Jumalani
rakastava Kaikkivaltiaani

Minä kiitän sinua
Jumala

Että sinun ristisi
on tukevaa puuta
syvään isketty
eikä se kaadu
vaikka kuinka
pienet nyrkit takovat
kyyneleet kostuttavat

Sinussa on
viimallakin merkitys
kylmyydellä ja kivullakin
tarkoitus

Ja jaksan taas
tukea otan
karheasta puusta
Golgatan

Aamuista

Aamut. I hate mornings. Inhottavimpia asioita on herätä aamulla ja aivot käyvät välittömästi ylikierroksilla, unen ja valveen rajamailla on kamala miettiä paniikinomaisia asioita, tuntuu kuin ei hallitsisi ajatuksiaan. Tällaisina aamuina on tosi raskasta saada päivää käyntiin ja jaksaa lähteä tekemään, ruokkimaan kissoja, miettimään töihin lähtöä. Haluaisi vain käpertyä sänkyyn peiton alle, mutta ei niitä omia ajatuksiaan pakoon pääse. Täytyy hengitellä ja koettaa rauhoittua.

Soittelen aika paljon ihmisille nykyisin. Tuntuu, että on pakko saada jutella, vaikka aina se ei autakaan ahdistukseen. Puhelinlaskut on varmaan aika messevät, mutta kuten sisko sanoi - pieni hinta siitä, että pysyy järjissään. Onneksi on ihmisiä, joille soittaa.

Päivät menee vähän niin, että kun on työpäivä, jännitän ja stressaan, töissä yleensä menee ihan ok, sitten kun pääsen kotiin on joko helpottunut olo tai sitten iskee päälle ahdistuksen väsymyksen lisäksi. Vapaapäivinä yritän keksiä tekemistä, ettei ahdistuisi liiaksi ajatuksiensa kanssa. On olo, että kun selviän tästä ja tästä päivästä tai tästä viikosta, niin olen onnellinen. Tahtoisin viettää hyvää arkea, niin ettei tarvitsisi ajatella, että kunhan selviän jostakin ylitse. Kaippa tämä kriisi on nyt sellainen, mistä tarvitsee selvitä yli ja sitten voi taas katsella väljemmiltä vesiltä asioita.

Väsyttää.

Aamun pikaisia ajatuksia

Uusi aamu, uusi viikko. Pelottaa mitä se tuo tullessaan, vaikka nyt onkin melko hyvä olo. Pelkään, että ahdistus ei lähdekään pois, että se onkin pysyvä tila. Pelkään tätä Tietä, millaisia haavoja se avaa taas, millaiseksi muutun kun eheydyn - jos eheydyn. Pelkään, että minusta tulee joku toinen ihminen, että se vaikuttaa elämääni ja tekemiini valintoihin. Pelot on epärealistisia, mutta kun ne saavat vallan, on turha yrittää ajatella järjellä. Lohdullista on se, että suurin osa pelkäämistämme asioista ei tule koskaan tapahtumaan...

Olen miettinyt paljon asioita ja lausahduksia, mitä usein sanomme toisillemme

- koeta ajatella jotain muuta
- älä itke
- älä mieti liikaa

Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? On ollut vaikeaa antaa itselleni lupa itkeä ja surra asioita, joista on surua elämääni tullut. Aina pitäisi purra huulta ja koettaa jaksaa, miksi? Miksei tunteita saisi näyttää? Miksi se olisi heikkoutta ja toisaalta - miksi heikkous on pahasta? Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 1.Kor. 1-27 Ehkä todellakin täytyisi miettiä asioita, että ne solmut aukeaisivat ja ymmärtäisin miksi minusta tuntuu tältä...

Väsyneen rukous

Tässä olen Isä
on vain tyhjät kädet
annettavana.

Kaikki ylimääräinen
on nyt kuoriutunut pois
ei ole enää omaa yrittämistä
ei enää omaa voimaa
jolla koettaa mennä
eteenpäin.

Herra tässä olen
työpöydälläsi
yhtä väsynyttä jäsentä
ahdistunutta mieltä.

Sinä olet parantaja
ja armahtaja
tee minun astiastani ehjä jälleen
anna minun ammentaa
lähteestäsi
joka ei ehdy
jolle saan palata
yhä uudelleen
ja uudelleen.

Matkalla

Tämä syksy on imenyt voimat minusta. Olen ollut ahdistunut ja väsynyt, moni asia on pelottanut ja tuonut puristavaa tunnetta rintaan. Tänään kävin lääkärissä ja sain lähetteen psykologille. Saa nähdä kuinka pitkään kestää, ennen kuin sieltä otetaan yhteyttä. Lääkäri oli mukava, kyseli ja kuunteli, oli myötätuntoinen. Ei niitä "sitten pitää alottaa joku kiva harrastus jos ahistaa"- tyyppejä.

Hauras olo myöntää, että en ole eheä ihminen, että tarvitsen apua. Kai se on kuitenkin ensimmäinen askel. Nyt ollaan matkalla. Matka voi olla pitkä ja rosoinen, epäilemättä sen aikana monet itkut tulee itkettyä ja monet haavat revittyä auki. Mutta ennen kuin ne haavat on puhdistettu, sitten ne vasta voivat parantua. Olen kuitenkin toiveikkaalla mielellä. Onhan minulla matkallani mukana kaikkein paras matkaopas, ylilääkäri, parantaja, Isä ja monia muitakin nimiä hänellä on.

Mietin, että tästä matkasta olen ajatellut tehdä myös keramiikkaa. Ehkä se auttaa käsittelemään asioita.

Isälle

Isä

Sinä joka et käänny pois
Sinä joka et rasiinnu minuun
Sinä jolla on aikaa minulle

Rakastava Isä

Joka kärsimykseni poltteessa
istut vierelläni
pidät kättäsi ylläni
et halua minun kärsivän
mutta tämä maailma palaa
enkä voi välttyä kipinöiltä

Ainoa merkityksellinen rukoukseni on
Isä, älä käännä kasvojasi pois minusta
sillä silloin hajoaa
maan tomuun
ruumiini temppeli
eikä minua enää ole.

ps. Runojani myös Kotisataman viihde/viikon runot- osiossa toisinaan.

Valo

Kesäpäivän valo
auringon kajo
veden pinnasta hajoo

Kaunis maisema
Jumalan valaisema
valitsema
sanoma ravitseva
annettu
lahjoitettu
maksettu
kaikki valmistettu

Kun jaksais taas olla
ystävänä, tukijana
ahdingolla
kuormitettuna ystäviä
monia tuttavia
kertoa siitä valosta
kajastuksesta
joka pimeyden varjon laaksoon
asti pilkahtaa
leimahtaa
liekki sydämen
armahtaa
rakkaus Jeesuksen

Samalla viivalla
tasolla
aivan yhtä alhaisella tai korkeella
levelillä
ei oo mitään
millä kehuskella
brassailla
tai rehvastella
mulla on vaan yksi puu
risti Golgatan,
kun jalat alta vaipuu
unohtuu toivo
pinnan alle uppoutuu
silloin saan nostaa käden
kuulen
kuolin sun synties tähden
kun kerran lähden
näen
tuon kirkkauden
ja pääsen
kotiin iäiseen.

Ajelen autolla väsyneenä kuuden tunnin omenapuiden leikkausurakan jälkeen. Käsiä kivistää ja uupumus painaa koko vartalossa. Vettä sataa taivaalta pudotellen kuin suuria märkiä rukkasia, tuulilasinpyyhkijät huitoivat maksimaalisella nopeudella ja siltikin näkyvyys on kehno. Sitten aivan äkkiä peltoaukea, sade lakkaa ja taivaaseen repeää aukko, alas tummaan maankamaraan siivilöityy häikäiseviä valonsäteitä, jotka ovat kuin Jumalan kirkkaus. Kuin hetken helpotus ihmisten synkkyyteen, kuin valo, joka loistaa pimeyden varjon maahan. Mietin, kuinka paljon häikäisevämpi on se Kristuksen kirkkaus, joka valaisee Uutta Jerusalemia, se loisto ja hohto, jonka toivon joskus näkeväni, kasvoista kasvoihin. "Kaupunki ei myöskään tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa." Ilm. 21:23 Loiste ympäröi istuimen, se oli kuin sadepäivänä pilvessä näkyvä kaari. Sellainen on näöltään Herran kirkkaus. Hes. 1: 28 Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. 1 Kor. 13:12

Sen haluan nähdä. Sinne on päästävä, maksoi mitä maksoi. Rukoilen, Isä, pidä minusta kiinni, kun horjun, vedä minut takaisin, kun luovun, auta minua silloin, kun olen päästämässä irti.

Luin vanhoja tekstejäni mitä tänne Talvipuutarhaan olen kirjoittanut ja teki mieli poistaa niistä suurin osa. Elämä on todella mennyt eteenpäin. Tilanteet muuttuvat, ajatukset muuttuvat, ihmiset muuttuvat. Minä olen muuttunut. Minulla on taas turva, korkeimmasta. Vaikka kipuilen edelleen monien asioiden kanssa, olen saanut kokea mitä on eheytyminen. Olen saanut kokea, miten ajatusmaailma muuttuu, sillä se on todella tapahtunut. Eikä minun vaikutuksestani. Ei sellaisia asioita voi ihminen itsessään muuttaa. Mutta joku jolla on valta, voi.

Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen ja iloinen siitä, että minut kutsuttiin takaisin polulle, jota seurasin kerran, mutta jolta poikkesin. Nyt osaan vain rukoilla, että minusta pidettäisiin kiinni niin pitkään, että pääsen kerran kotiin. Sinne minne tämä tie johtaa.

Minulla on sydämessäni ihmeellinen rauha. Vaikka kaikki myrskyt kaatuisivat päälleni, niin tiedän että on risti, johon voin tarrata myrskyssä, eikä se puu murru eikä horju. Siihen voin aina luottaa, tuli mitä ikinä tahansa. Tiedän, että on joku jolle minun elämälläni on merkitystä, on joku joka välittää miltä minusta tuntuu, mitä minulle tapahtuu. Vaikka kuinka mielipiteet, tämä maailma, ihmiset, asiat minua ahdistaisivat, vaikka kuinka mietin, vastaus on kaikenkattava - minun armoni riittää sinulle. Ja se riittää minulle.

Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju, sanoo Herra, sinun armahtajasi. Jes. 53:10

Ei jaksa enempää
alkaa mitta täyttymään
miks pitää taas tulla puuttumaan
tarttis alkaa muuttumaan.

Ei jaksa enää kuunnella
kädet korville
tarttis alkaa tunnustella
tajuta ajatella
eikä lipsautella.

Ei me eletä kenenkään muun elämää
mitä loppupeleis käteen jää
kun tästä lähdetään?
Ei oo tietoo huomisesta,
tulevaisuuden tuomisesta,
tämä hetki
matka ja retki
johon tarttis tukea
näyttää suuntaa,
lukea,
karttaa,
auttaa.

Ei, sulla on ajatus
tottakai hyvä tarkoitus
valistus
ojennus
maahan painatus

En jaksa enää kuunnella
mikä on huonosti
kaikki paskasti
mikä voi mennä alemmaksi
tajunnasta tuonnemmaksi
pilalle koko satsi.

Elän tätä elämää
katsotaan,
mitä käteen jää
en enää pelkää,
katson ristiin luotan,
et kuollut puolestani suotta,
sun käsiis naulittuihin
jätän elämäni
toivottuihin, siunattuihin.

Runoja

Ei tässä
hurskaita olla
yksikään
niin puhdas
että olis varaa
nenänvartta pitkin
muita tuijotella.

Tuskin kehtaan
päätäni nostaa
varovasti katselen
ristiä seinällä.

Se on siinä.
Se on täytetty.

***

Ole rohkea
haistele tuulta
lempeä viesti
Taivaasta
Ei pelkoa
ojenna kädet
vahva voima
sinua kannattaa!

***

Lumikello krookus
hiirenkorva pieni
lumi kovaa sulaa
paljastaa kotitieni

Hauras, herkkä, lämpöinen
on kevään ensituuli
toiveen lämmön väreistä
leskenlehti kuuli

Jo kaikuu suvivirsi
ja laulaa joka lapsi
kesälaitumille kirmaa
lämmöst nauttii harmaahapsi

***

Missäköhän luurailee
meidän oma koti
leivinuuni lämpöinen
vanha piha tottatoki

On puutarhurin unelma
räjähtänyt pihamaa
jossa vierekkäin sovussa
kasvais pionit ja voikukkaa

On kurkku nyt kipeä
ei pullookaan herukkaa
vaan toista olis kokonaan
kun ois oma pihamaa!