Enemmän pitäisi antaa vaan
tulla tykin täydeltä
puhjeta kukkaan, antaa luovuuden lentää korkealla,
navakassa tuulessa luovia vuorenhuippujen ylitse, kadota kimaltavaan virtaan
painuakseen syöksykiidossa alas alas alas,
sukeltaen turkoosinkultaiseen mereen
ihmeelliseen, kirkkaankeltaisten kalojen valtakuntaan
puhdasta, rikasta, värikylläistä, hapekasta

sen sijaan
että harmaana kyhjöttäisi omien siipiensä suojissa,
nurkassa, piilossa. 

elämä kaipaa väriä, iloa, lapsen naurua, kukkasia.
keskeneräisyyttä ja sen hyväksymistä
kiitollisuutta jokaisesta hengenvedosta
enemmän silitystä, kuin AVOKÄMMENELLÄ!

***

Rakkaudessa ei ole pelkoa.
Meissä on.

*

En ole kirjoittanut mitään aikoihin. Tai siis runoja, tarinoita... Tämä keskeneräinen runontekele oli tallenetuissa teksteissä. Heitänpä sen ilmoille. Paljon sanomattomia sanoja... 

Tavattoman hienoja
solmusykkeröitä
elämäni valveunisiepparissa
simpukoita, narunpätkiä
merenneitojen sileäksi hyväilemiä
ajopuun kappaleita.

Tavattoman paljon
nimettömiä tähtiä taivaalla
syntymättömiä pienokaisia
lausumattomia sanoja, jotka olisi pitänyt ääneen sanoa
kun tietäisi milloin jättää sanomatta,
milloin avata suu
eikä sieltä rynnisi laumoittain rumia rupikonnia.