Kaikesta huolimatta

Miten sitä rohkenisi, antaa itselleen ihan hyväksytyn arvosanan elämästä? Että läpi meni, ei kirkkaimmin, mutta ei kyllä huonoimminkaan. Uskalsit vaikka pelotti, menit ja teit ja heittäydyit, vaikket tiennyt ottaako kukaan kiinni. Että jos polvet tutisee pelosta, mutta silti menee, mitättömänkin asian edessä kauhusta jäykkänä, mutta kumminkin menee. Ettei jätä sitä siihen. Helpompaahan se olisi. Ja jossain kohtaa, voiko sitä sanoa, että en nyt pysty tähän, mutta ehkä myöhemmin? Voiko sitä armoa antaa itselleen, kun kerta yleensä kaikille muille sen suo, muttei itselleen.

On välillä niin uskomattoman hauras olo. Niin hauras, että kun yksikin pisara putoaisi niin pintajännitys ratkeaisi ja kaikki leviäisi käsiin. Mutta se on vaan olo. Miten usein on olo, että ei tästä mitään tule, mutta kumminkin vaan tulee, jotakin. Jonkun mittapuussa paljonkin, omassa ehkä vähempi. Niitä oloja on niin moneen lähtöön. Ruma olo, sietämätön olo, paha olo, surullinen olo, euforinen olo. Eikä ne olot sitä määritä, kuka peilistä katsoo. Ei se Ruma olo- määritä miltä minä oikein todella näytän. Ei läski olo- tee minusta lihavaa tai laiha olo- tee laihaa. Ja sehän nyt on loppupeleissä ihan sama jos kerta on se olo. Vaikka olisin laiha ja olisi läski olo, ei siihen sitten se laihduttaminen auttaisi. Olot on oloja. Kunpa osaisin erotella ne paremmin ja sanoa niille, että siitä vaan, vellokaa vapaasti, ihan sama miten paljon vellotte, fakta on tämä. Välillä ei jaksaisi tuntea niin paljon. Haluaisi vain sulloa ne tunteet jonnekin säkin pohjalle, pimeyteen. Olkaa siellä. Vellokaa siellä.

Jumalan huolenpito on fakta. Ei se siinä pelota, vaan se mitä kaikkea matkan varrella sallitaan. Loppujen lopuksi se, mitä ihminen kestää on ihan hiton paljon. Se siinä pelottaa.

Kunpa vain se ilo olisi yhtä vahva kuin se pelko. Miksi se ei ole niin? Vai enkö vielä ole kohdannut sitä, todellista iloa? Niin kovin vähän tiedän elämästä. Mitä enemmän luulen tietäväni, sitä vähemmän tajuan tietäväni.

Ja sitten tulee kissa, joka puskee naamaan. Se hyrisee hiljaa. Se sanoo, on tämä hetki eikä muuta. Minä hautaan kasvoni sen valkoiseen karvaan ja ajattelen niin, niin se on. On tämä hetki eikä mitään muuta. Ei vielä tulevaa, menneeseenkään ei voi palata. Koko kakun syömisestä kerralla tulee vain paha olo. Pieni askel kerrallaan. Se riittää.

Teen huoneentaulun. Siinä lukee "Olet kaiken hyvän arvoinen." Luen sen joka päivä. Haluan uskoa sen todeksi.

Kaikesta huolimatta.