Kääntöpuolet

On niin paljon ajatuksia. En tiedä mistä aloittaisin. Ensimmäinen lause

- haluan lakata suorittamasta

Onko se elämän mittainen matka, oppia elämään tätä elämää suorittamatta, miettimättä aina muita? Missä on se terve itsekkyys, missä se ajatus, ettei haittaa vaikka nurmikot muuttuisivat niityiksi tänä kesänä. Kaikista kauneimpia on ränsistyneet talot ja rehottavat kukkanurmet. Eikö niin. Ehkä aika on se tekijä, joka tuo rentouden elämään. Voinko yli 30 vuotiaana lakata miettimästä, mitä joku muu minusta ajattelee. Tai siitä jos vauva itkee. Voisinko yli 30 vuotiaana alkaa rakastaa itseäni? Sitä pirun hienoa sitkeää naista, joka synnytin uuden ihmisen tähän maailmaan! Joka on selättänyt masennuksen, joka on löytänyt kodin ja sen pesäpaikan maailmassa, joka on löytänyt sen ihmisen, jonka vierellä saa olla niin paska ja niin paskana kuin voi olla. Ja ilossa. Ja tarvitsevuudessa. Ja surussa. Kaikessa. Jolle voi sanoa, että nytpä en enää jaksakaan. Tai että tuntuu hirveälle. Pelkään. Tai että voitko silittää minua nyt selästä. Tai ottaisitko vauvan hetkeksi?

Kolikon kääntöpuoli, vietänkö aikaa ajatellen itseäni liikaa, sitä miltä tuntuu, tuntuuko pahalta, hyvältä. Entä jos keskittäisin huomiotani muihin? Missä on kultainen keskitie? Sitä olen kysynyt itseltäni usein. Elämä huojuu äärilaidasta toiseen, vai olenko se minä, joka huojun? Ehkä elämä onkin vakaata. Minun elämäni. Kaikki mitä pelkäsin, ei tapahtunutkaan. Ja se mitä tapahtui, siitä selvisin. Miksi siis olen murehtinut? Viettänyt tunteja murehtien. Entä jos... Entä jos... Huomaanko edes sitten kun, niin ei tapahtunutkaan. "Miksi te huolehditte siitä mitä söisitte ja mitä joisitte, millä itsenne vaatettaisitte, jos Jumala pitää huolen linnuista, eikö ennemmin teistä? Jos hän vaatettaa kedon kukkaset, eikö hän ennemmin huolehtisi teistä?" Hän on luvannut pitää huolen. Että saan heittää kaikki murheeni hänen ristinsä juurelle. Se on fakta, se on se murtumaton puu, joka ei katkea vaikka mikä myrsky tulisi. Se on pysyvyys elämässä, jossa kaikki velloo ja muuttuu ja ahdistaa. Se on toivo ja valo elämässä, johon kuuluu myös kuolema. 

Elämäni tukipilarit, mies, rakas pienen pieni poikani, ihana kotini ja rehottava puutarhani. Ystävät, jotka rakastavat minua ehjemmäksi hyväksymällä minut vikoineni ja puutteineni. Jumala, joka kaikkea ohjaa, varjelee silloinkin kun en edes huomaa, että vaara on ollut olemassa. Tänään tahdon katsoa valoon. Tähän kaikkeen hyvään. Siihen mitä on.

Voisiko sitä joskus vaan olla. Tässä ja nyt. Istahtaa. Väsyneenä tai virkeänä. Vauva sylissä tai nukkumassa. Kroppa kipuisena tai notkeana. Voisiko sitä juoda kupin kahvia tai teetä, välittämättä onko se nyt niin kuumaa tai haaleaa. Onko jossakin pölypallero. Onko pyykit viikattuna. Mitä väliä sillä on? Joskus oli tärkeää, että rullaan lakanat, voi jessus sentään! Nyt on ihme jos ehdin ne tunkea edes kaappiin. Aivan sama. Asiat, joilla joskus oli niin helkutisti merkitystä, niillä ei ole enää mitään merkitystä. Niin tuo uusi elämä pistää kaiken ylösalaisin.

Ja sitä rakastan.
Häntä.
Pientä poikaani.
Joka on nyt 3kk ikäinen.
Jonka olen tähän maailmaan saattanut.
Hän on terve.
Hän kasvaa.
Hän nukkuu. (päivisin ja vähän öisin...)
Hän syö. Hänen poskensa pyöristyvät.
Ja minäkin ehdin syödä. Ja välillä nukkua. Vaikka nurmikot rehottaisivatkin.

Kirjoitinhan tämänkin!