Olen taas kirjoittanut runoja pitkästä aikaa. Uskallan taas pistää asioita paperille, laskea kynäni kärjen päiväkirjan sivulle ja kirjoittaa miltä minusta tuntuu. Tajusin hetki sitten, että olin pelkuri, lakkasin kirjoittamasta siksi, koska pelkäsin sanovani miltä oikeasti tuntuu. Miksi minä pelkään epätoivoa ja vihaa? Niitä tunteita jotka nousevat vääjäämättä joskus pintaan? Eivät ne ole vähäisempiä tunteita kuin rakkaus ja ilo, ne ovat myös oikeutettuja. Ne ovat yhtälailla tunteita! Minä saan tuntea vihaa ja surua, epätoivoakin. Mutta minä saan tuntea myös rakkautta ja riemua. Minä pelkäsin tunteitani, pelkäsin muiden tuomintaa. Muiden ihmisten sanomisia ja ohjeita, sellaisia joita en haluaisi kuulla. Kai ihminen on vain itsepäinen, sisareni totesi päiviä sitten erään asian yhteydessä, että "ihmiset eivät halua, että heitä estetään tekemästä virheitä." Se on totta.
Syksy on saanut uusia värejä. Jotakin muuta kuin melankolisia tummia sävyjä. On tullut okraa, turpeen väristä ruskeaa, haaleaa vihreää kuin viinirypäleissä, koulun vanhan kasvihuoneen katossa. Ne ovat makeita, eivät karvaita kuin viinit. Lisäksi on tullut verenpunaista vaahteroiden lehtiin. En tiedä, taas elämä tuntuu niin ihmeelliselle. En osaa määritellä sitä. En osaa määritellä miltä minusta tuntuu. Olen iloinen, välillä itken, nauran, en tiedä mitä olen.
***
Sinun äänesi soljuu läpi huoneen. Minä kuulen sinut. Sinä olet laulanut jo kauan, mutta nyt vasta oikeasti kuulen sinut. Kuulen mitä laulujesi sanat tarkoittavat, ymmärrän... Minä koskettelen säveliä, kuin näkisin ne ilmassa, sointuja kuin voisin sivellä niiden pehmeitä pyörteitä. Minä heittäydyn äänesi kehtoon ja tuudittaudun suloiseen uneen, älköön se koskaan loppuko...
No comments:
Post a Comment