Rakas Jumala, tässä olen, edessäsi. Avoinna, haavoilla, yksin, rikkinäisenä. Herra, miksi sinä silti minua rakastat? Miksi minua silti haluat auttaa, vaikka en ole mitään? Mitään en ole omin avuin saavuttanut, miksikään en tullut! Kivussa minut koeteltiin, tulessa kaikki haaveet paloivat tuhkaksi. Kaikki yöt jolloin itkin peiton alla peläten, niin yksin. Herra, sinä et koskaan minua jättänyt! Sinä olit aina siellä. Ja olet yhä. Vain sinun edessäsi minä olen mitä olen. Olen avoinna, vailla minkäänlaisia muureja, tyhjänä, rikkinäisenä. Vailla turhia sanoja, vailla mitään. Ei minulla ole mitään annettavaa Sinulle. Ei mitään kuin tämä tyhjä kuori, jonka elämä on rikkonut. Ja silti sinä rakastat, tähän tyhjään sydämeen puhallat liekkisi, teet kuolleesta elävän, haluat rakentaa minun sortuneen rakennukseni uudestaan. Minä jätin kaikkeni, minä murruin, minä hajosin maahan, minä en ollut enää mitään. Ja sinä silti käännät kasvosi minun puoleeni.

Miksi Jumala, miksi minua rakastat?

En ole ansainnut Sinua. En ole ansainnut rakkauttasi. En ole ansainnut sitä totuutta, että Sinä kuolit minun takiani. En ole ansainnut hiukkaakaan armostasi ja silti, yhä silti, sinä annat, annat kaiken mitä tarvitsen, kuulet rukoukseni, jokaisen huokauksenkin. Tiedät jo ennen kuin ehdin edes pyytää, mitä minä tarvitsen.

Herra, en koskaan voi ymmärtää rakkautesi määrää. Se on suurempi kuin avaruus, universumi.