Tuntui sopivalta päivittää vähän Talvipuutarhankin ilmettä. Piiiitkästä aikaa. Vähäksi on kirjoittelu ja runoilukin jäänyt kesäkiireiden takia. Kuitenkin, niin tärkeää se olisi, kirjoittaminen, jo mielenterveydenkin kannalta. Kirjoittaminen on terapiaa, purkamista parhaimmillaan. Se jäsentää ajatuksia, runoihin voi purkaa tunteita ja niiden kautta voi käsitellä monenlaisia asioita. Ehkä parhaimmassa tapauksessa koskettaa jotakuta sanoilla.
Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile,ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. 1. Kor. 13 4-7
Ihminen on kaikkea sitä, mitä rakkaus ei ole. Minä olen kaikkea sitä. Kärsivällisyys ei kuulu hyveisiini, vaan äkkipikaisuus. En ole lempeä, kadehdin lähimmäisiäni ja hänen omaansa, kerskun ja pöyhkeilen, toisinaan käyttäydyn sopimattomastikin. Etsin omaa etuani, omaa tyydytystäni, omaa hyvääni. Katkeroidun niistä pahoista sanoista, joita minulle on sanottu ja muistelen kärsimääni pahaa, joskus jopa iloitsen toisen vahingosta jos hän on mielestäni sen ansainnut. En ole ollut uskossa kestävä, olen menettänyt toivoni monta kertaa.
Rakkaus ei tavoittele omaa etuaan. Haluan tehdä sinulle tämän asian/palveluksen/teon koska rakastan sinua. En odota sinulta mitään. Sinun ei tarvitse maksaa siitä, ei tehdä vastapalvelusta eikä jäädä kiitollisuuden velkaan. Kuinka usein olen toiminut näin läheistäni kohtaan? Puolisoani kohtaan?
Tähän aikaan sopii loistavasti tuo nurinkurisesti käännetty rakkauden ylistys. Tässä ajassa jokainen tavoittelee omaa etuaan ja harvemmin iloitsee vilpittömästi lähimmäisestään ja hänen onnistumisestaan. Jos asiat menee tiukille, valitsemme oman etumme, emmekä uhraa omastamme toisten takia. Jos voin itse saada, miksi antaisin jollekin toiselle omani? Ihminen on raadollinen ja elämä on raadollista. Ehkä juuri siksi tarvitsemme Kristuksen rakkautta, koska olemme sitä itse vailla. Meissä ei ole kirkkautta, ei valoa, vaan pimeyttä, itsekkyyttä, oman etumme ja mielihyvämme tavoittelua - vaikka kaikkien toiveideni täyttyminen ei silti tekisi minusta tyytyväistä, jos minussa ei ole rakkautta. Juuri sitä, mikä on kadonnut, on Ihmisen Poika tullut etsimään ja pelastamaan. Hänelle ei minun sydämessäni asuva pimeys ole pimeyttä: "Vaikka sanoisin: "Nyt olen pimeyden kätköissä, yö peittää päivän valon", sinulle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on sinulle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo." Se lohduttaa minua synkimmällä hetkellä: Hän on tässä, hän on minun pimeydessäni eikä se ole hänelle pimeyttä, sillä Hän itse on valo. Hän on rakkaus.
Elämäni on ollut varsinaista suoritusten sarjaa taas viimeaikoina. Liian paljon olen suorittanut tämänkin kesän päiviä, suorittanut töitäni, tekemisiäni, kotihommiani, liikuntaa, minuuttani, parisuhdettani. Liian usein unohdan sen, että työt jäävät aina kesken. Eräänä päivänä elämäni loppuu ja työni tässä ajassa loppuu - tuskin saan sitä valmiiksi? Minuuteni - tuskin tulee sekään valmiiksi tässä ajassa. En tule täydelliseksi tässä ajassa. En saavuta millään projektilla sitä pistettä missä olisin tyytyväinen itseeni, ulkonäkööni, elämääni. Mikään dieetti, kauneushoito tai ehostus ei saa minua täydelliseksi ja hyväksymään itseäni. Olen tällainen, olen Luotu, olen Ihme. Olen hyvä - näin. Ei minkään median luoman kauneusihanteen mukaan vain nuorena ja rypyttömänä ja hoikkana. Elämä on keskeneräisyyden sietämistä, luopumista siitä ajatuksesta, että saan kaiken valmiiksi ja täydelliseksi. Se on elämänhallinnan luovuttamista Jumalalle (tai kuka millekin) voin vaikuttaa itse elämäni kulkuun valinnoillani, mutta loppupeleissä kaikki on suuremmissa käsissä. En päättänyt syntymästäni ja olemassaolostani, enkä tiedä päivieni määrää, elämäni loppupistettä. Päästän irti langoista. Katson minne tuuli minua puhaltaa. Luotan. Tähän saakka hän on meitä auttanut, eikö auttaisi jatkossakin?
Rukoukseni on, että voisin saada pienen rahtusen tuota rakkautta, jotta osaisin rakastaa. Myös itseäni. Lähimmäistäni kuin itseäni. Vilpittömästi. Vailla odotusta vastapalveluksesta. Vailla mitään itselleni.
Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.
No comments:
Post a Comment