Outoa valoa

Olen välillä ajatellut sitä sanontaa, että se mikä ei tapa, vahvistaa. Onko se todella niin? Olen ajatellut, että entä jos kaiken läpi rämmittyään, kuraisin saappain, polvet ruvella ja kämmenet asvaltti-ihottumaa täynnä, saapuu perille, kaiken kuluttaneena, karrelle palaneena, harmaan kiven läpi tunkeutuneena, ei tulekaan vahvemmaksi vaan heikommaksi? Että on kuin varjo vain siitä mitä joskus on ollut, koska elämä itsessään on kuluttanut värit hahmosta? Pahan nähtyään, pelkää näkevänsä entistä enemmän pahaa eikä niin, että lakkaisi pelkäämästä sitä?

Ehkä ensin pitää miettiä, mitä tarkoittaa "olla vahva". Kuka on vahva, millainen on vahva ihminen? Se joka kestää kaikki iskut murtumatta? Se joka on kylmä ja kova, eikä tunne, ei anna tunteiden satuttaa? Vai se, joka kaiken jälkeen, vielä tuhkastakin nousee, pelokkain silmin kohtaamaan seuraavankin aamun, pelossa, hauraana, mutta silti, nousee. Jos se on vahvuutta, tulla heikoksi. Ehkä rohkein on se, joka myöntää olevansa pelkuri. Koska kuka koskaan sanoisi itseään pelkuriksi?

Säkenöinkö minä
outoa valoa,
pimeää valoa?
Ääriviivani on piirretty
ohuella hiilellä
tuskin havaittavasti
häilyvä kuvajainen
veden pinnalla.

Katson tiikerinsilmien läpi
olen venyvää materiaa
kuljen ohi eilisen ja huomisen
tässä päivässä
pysähdynkö? Menenkö ohitse?

Kipu kumittaa viivoja minusta
enää olen narulla riippuvan lakanan takana
kumottava kuvajainen
aave.

Kosketan kasvojani
tunnenko itseäni
mihin ovat
juureni työnnetyt?

Jatkan. Kaikesta tästä huolimatta
tulee
uusi huominen.