Puu, jota kaikki lapset pelkäävät

Mihin loppuivat
minun rajani
ja alkoivat jonkun toisen
ääriviivat?

Olen harhaillut näillä tuntemattomilla poluilla niin kauan
etsinyt sitä valonsädettä hämärässä metsässä
sitä sädettä joka siilautuu synkän puuston lävitse ja osuu maahan
Niin kauan että minustakin on tullut osa metsää
musta, vanha, synkkä puu, keskellä pimeintä korpea
sellainen puu
jota kaikki lapset pelkäävät

Enää en tiedä, kuka olen
millainen ihminen minusta tuli
kaiken päättyminen pelottaa
onko minulla enemmän menetettävää,
kuin uskoinkaan?

Entä jos
kirkkauden rajan tuolla puolen
onkin pimeää?
Vai odotatko minua siellä Isä?
Ovatko minun enkelini,
ne joita en koskaan tavannut
vastassa?
Kuinka voisin luottaa siihen
että kaikki järjestyy?
Että käärmeen pää on jo murskattu?
Minulla on vain sinun sanasi. 
Kuinka voisin luottaa?
Vaikka sinun kättesi jäljet
kaikki merkit
ovat edessäni.
Silti pala Tuomasta, minussa.

Tahtoisin pitää, kaikki langat suorina ja selvinä käsissäni,
puristaa tiukasti ohjaimia,
suunnata kulkua vain tasaisia väyliä pitkin
mutta teiden kuntoon en voi vaikuttaa.
Eikä ne hitto vieköön ole kuopattomia.

Voimat väsyvät.
Sisälläni yhä
se pieni tyttö itkee,
vuodesta toiseen.

Tästä kaikesta haluaisin
sinun kanssasi puhua
Sinä tunnet sen pimeän polun
sinäkin olet ollut siellä
liian kauan olet ollut.

Joko on aika
meidän molempien olla vapaita?  

Toivo on ompelulankaa ohuempi
Hämähäkinseittiä hauraampi
Oikeastaan, nuo molemmat asiat
ovat aika vahvoja. Mittapuussaan.