Kaikesta huolimatta

Miten sitä rohkenisi, antaa itselleen ihan hyväksytyn arvosanan elämästä? Että läpi meni, ei kirkkaimmin, mutta ei kyllä huonoimminkaan. Uskalsit vaikka pelotti, menit ja teit ja heittäydyit, vaikket tiennyt ottaako kukaan kiinni. Että jos polvet tutisee pelosta, mutta silti menee, mitättömänkin asian edessä kauhusta jäykkänä, mutta kumminkin menee. Ettei jätä sitä siihen. Helpompaahan se olisi. Ja jossain kohtaa, voiko sitä sanoa, että en nyt pysty tähän, mutta ehkä myöhemmin? Voiko sitä armoa antaa itselleen, kun kerta yleensä kaikille muille sen suo, muttei itselleen.

On välillä niin uskomattoman hauras olo. Niin hauras, että kun yksikin pisara putoaisi niin pintajännitys ratkeaisi ja kaikki leviäisi käsiin. Mutta se on vaan olo. Miten usein on olo, että ei tästä mitään tule, mutta kumminkin vaan tulee, jotakin. Jonkun mittapuussa paljonkin, omassa ehkä vähempi. Niitä oloja on niin moneen lähtöön. Ruma olo, sietämätön olo, paha olo, surullinen olo, euforinen olo. Eikä ne olot sitä määritä, kuka peilistä katsoo. Ei se Ruma olo- määritä miltä minä oikein todella näytän. Ei läski olo- tee minusta lihavaa tai laiha olo- tee laihaa. Ja sehän nyt on loppupeleissä ihan sama jos kerta on se olo. Vaikka olisin laiha ja olisi läski olo, ei siihen sitten se laihduttaminen auttaisi. Olot on oloja. Kunpa osaisin erotella ne paremmin ja sanoa niille, että siitä vaan, vellokaa vapaasti, ihan sama miten paljon vellotte, fakta on tämä. Välillä ei jaksaisi tuntea niin paljon. Haluaisi vain sulloa ne tunteet jonnekin säkin pohjalle, pimeyteen. Olkaa siellä. Vellokaa siellä.

Jumalan huolenpito on fakta. Ei se siinä pelota, vaan se mitä kaikkea matkan varrella sallitaan. Loppujen lopuksi se, mitä ihminen kestää on ihan hiton paljon. Se siinä pelottaa.

Kunpa vain se ilo olisi yhtä vahva kuin se pelko. Miksi se ei ole niin? Vai enkö vielä ole kohdannut sitä, todellista iloa? Niin kovin vähän tiedän elämästä. Mitä enemmän luulen tietäväni, sitä vähemmän tajuan tietäväni.

Ja sitten tulee kissa, joka puskee naamaan. Se hyrisee hiljaa. Se sanoo, on tämä hetki eikä muuta. Minä hautaan kasvoni sen valkoiseen karvaan ja ajattelen niin, niin se on. On tämä hetki eikä mitään muuta. Ei vielä tulevaa, menneeseenkään ei voi palata. Koko kakun syömisestä kerralla tulee vain paha olo. Pieni askel kerrallaan. Se riittää.

Teen huoneentaulun. Siinä lukee "Olet kaiken hyvän arvoinen." Luen sen joka päivä. Haluan uskoa sen todeksi.

Kaikesta huolimatta.

Möykkyspallonen

Sinä liikut, olen alkanut tuntea sen
olet ihme, ainutkertainen
alla vatsanpeitteiden
kasvat ja kehityt
Pienen pieni Möykkyspallonen

Varovasti, koetan luottaa vaan
siihen käteen, elämää antavaan, ylläpitävään, kannattavaan
ehkä kaikki onkin mallillaan
tapahtuu kaikki tarkoituksenmukaisesti ajallaan
saavut jo ennen kesää maailmaan
voiko sitä todeksi uskoakaan?

Raakileita

En ole kirjoittanut pitkään aikaan tänne. Mietin syitä, miksi kirjoitan. Miksi haluan laittaa sanoja paperille, muilleko, itsellenikö? Itselleni enimmäkseen. En ole kirjoittanut runoja, en päiväkirjaa. En paljon mitään. Aihetta olisi. Miksi välillä nousee niin suuri kynnys kirjoittaa? Tarttua niihin sanoihin. Antaa niiden tulla, tajunnanvirtana, kaiken sisältä. Se pelottaa, jos ei tulekaan kaunista eikä hyvää. Tulee vain sottaavaa mustetta, kyyneleitä jotka tuhrivat paperin. Mutta sekin on elämää. Ei elämää ole vain ne päivät joina aurinko on paistanut, vaan myös sateen ja kylmän ja viiman kalvamat, kitukasvuiset päivät jolloin haluaisi heittää hukkaan kaiken annetun. Jolloin ei muista, mikä on hyvää ja kaunista. Olisiko mikään kaunista ja hyvää ilman noita tummia päiviä?

Minun sisälläni kasvaa uutta elämää ja se pelottaa. Tämä on niin suuri harppaus siihen pimeään ja tuntemattomaan, jossa en voi kontrolloida mitään. Minun vartaloni muttuu, siihen sattuu, minusta on tullut vene, joka kuljettaa uuden elämän tähän maailmaan. Vastuu pelottaa. Onko minusta siihen, mitä se vaatii. Tiedän, että minun realismini on pessimismiä eikä realismia. Välillä se ajatus, että miten pienestä se on kiinni, että joku sormenpään kokoinen sydän on kehittynyt ja alkanut hakata siinä pienen ihmisenalun sisällä jo aivan alkumetreillä, se ajatus meinaa tehdä hulluksi. Mikä sen sydämen saa hakkaamaan? Se on niin pelottavaa, sydän. Ihmisen sydän. Se vaan hakkaa, läpi elämän. Sitten se joillain pysähtyy. Nuorena, tai vanhana. Muistan jo lapsuudesta, että minua pelotti se ajatus, kun ajattelin sydäntä. Entä jos se lakkaa?

Ehkä jonain päivänä tämä kuolemanpelko katoaa minusta. Ja kun se hetki koittaa, voin syleillä sitä ja hypätä tuntemattomaan. Kuoleman kontrolloimattomuus, sekö minua ahdistaa? En saa siitä kiinni, en tiedä siitä mitään, en pysty siihen tarttumaan enkä sysäämään sitä pois.

Kontrollointi. Niin kauan olen yrittänyt pitää kaiken käsissäni ja saada veden virtaamaan haluaamaani suuntaan. Työllä ja tuskalla siirrellyt isoja kiviä, rakentanut patoja niin että ensimmäinen tulva saa kaiken siirtää taas paikoiltaan. Mitä hyötyä siitä on? Minun elämänvoimani ehtyy, hartiat särkyvät, kädet ruhjoutuvat lohkareissa. Haluan jättää tämän tähän. Niin monta kertaa ennenkin olen sinulle Jumalani sanonut, tässä, ota minut, ota tämä kivi, tämä taakka, nämä langat. En jaksa enää. Ja silti, yhä uudelleen huomaan hamuavani niitä samoja langanpätkiä käsiini ohjaillakseni.

Tämä vauva, tämä "projekti" jos sitä voi jotenkin niin tökeröllä sanalla kuvata, on vaatinut rohkeutta ja heittäytymistä. Irti päästämistä ja täydelliseen epävarmuuteen antautumista. Heittäytymistä siksi roskaksi, joka ajelehtii tuon virran mukana, kun ei tohdi lehdeksi tai kukkaseksi itseään mieltää. Minä en yhtään tiedä mikä tämän matkan lopputulos on. Sen kipu ja vastuu pelottaa, mutta siellä on muutakin. Sitä, mitä en vielä osaa edes ajatella, mitä en uskalla ajatella enkä kykene ymmärtämään. Jotakin sellaista iloa, joka on ennenkokematonta. Tämä hetki ei palaa enää koskaan. Tämä hetki on ainutlaatuinen. Miten sen käytän, iloiten ja uteliaana vai murehtien ja pelossa? Ainakin tiedän, miten en haluaisi tätä hetkeä käyttää. Minä valitsen miten tämän hetken haluaisin käyttää ja rukoukseni on, että Isä antaa minulle voiman löytää sen ilon ja rauhan.

Koetan päästää irti tästä pelosta, vaikka se roikkuu hämähäkinseitin tavoin kasvoillani, takertuu ihoon, vaatteisiin ohuena ja ärsyttävänä. Sen riekaleet jää hiuksiin. On vielä paljon opittavaa, myös armahtavaisuudesta itseään kohtaan. On helpompi armahtaa muita, mutta itseään?

Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se joka pelkää ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.   Ehkä se on elämänmittainen matka, että Jumalan rakkaus saavuttaa meissä täyttymyksensä. Vielä olen raakile, mutta olen kiinni puussa, kasvan, kehityn, kypsyn. Ja sinäkin olet raakile sanan varsinaisessa merkityksessä, sisälläni, pieni 16 cm pitkä ihmisen alku. Yhdessä me kasvamme, kohti elämää. Sinä synnyt lapseksi tähän maailmaan ja minä synnyn äidiksi. Ja syntyyhän isäkin. Eikä syntymä koskaan voi olla kivuton. Mutta sinulla on meidät kaikki ja monta muutakin ihmistä, jotka tulevat rakastamaan sinua, hoitamaan sinua ja varjelemaan sinun elämääsi. Ja kaikkea tätä ohjaa meidän Jumalamme, joka on luvannut olla läsnä ja auttaa meitä. Ja minä lupaan yrittää parhaani. Ole sinäkin armollinen minulle.

Tänään riittää

Minä en olekaan hullu.
Kaikista ajatuksista ja vellomisista huolimatta.
Tämä olen minä. Sellainen ihminen joka olen.
Sellainen hermosto kuin minulla on.
Looginen selitys sille, miksi minä reagoin näin. 
Minä saankin olla minä! Minun herkkyyteni ei ole mitään keijukaisuutta, ei mitään mitä pitäisi kitkeä pois ja yrittää tukahduttaa, repiä juurineen kuin voikukkaa kukkapenkistä.
Eikä se tarkoita sitäkään, ettenkö vastuussa olisi tekemistäni ja sanoistani. Olen.

Voi kunpa joku olisi joskus sanonut, ettei se ole paha, herkkyys. Ettei tarvitse tukahduttaa, turruttaa, puuduttaa, sivuuttaa, työntää pois, mitätöidä, vähentää, yrittää enemmän, paremmin... Kunpa joku olisi sanonut, että riittää. Kun aina on ollut "ei riitä". Kuiskaan itselleni, hiljaa, riittää. Riittävän hyvä. Riittääkö se, että sanon sen itselleni? En voi muutakaan, olkoon kuiskaus rukoukseni. Silloin se riittää.

Minun ei tarvitse olla sinä, tai joku muu.
Minun ei tarvitse kestää sitä mitä sinä olet kestänyt. 
Minun ei tarvitse enää pyytää anteeksi sitä mitä minä olen.
Miten suuri ja hauras ajatuksen kupla,
niin kauan olen siinä ajatuksessa ollut, ettei minulla ole mihinkään oikeutta. Ei mihinkään.
Edes olemassaoloon. 
Edes hengittämiseen, sillä sekin jotakuta loukkaa.
Kuinka minulla olisi voinut olla oikeutta johonkin suurempaan!

Nyt olen valmis luopumaan siitä, millainen minun pitäisi olla.
Päästämään tämän leijan lentämään ilmaan, katoamaan korkealle kauas taivaisiin, pilviin. 
Kun en koskaan pystynyt yltämään kenenkään vaatimuksiin, edes itseni.
Itseäni kohtaan kaikista ankarin olin.
Mikään ei koskaan riittänyt.
Se mitä tein, mitä jätin tekemättä.
Mitä olin. Miten olin.
Itselleni kaikista pahin.
Ketään toista samoin en olisi kohdellut, yhtä pahasti.
Kaikilla muilla oli oikeus olla olemassa. 

Haluan päästää kaikesta irti.
Kun kuitenkaan en pysty niihin rimoihin yltämään.
Voikin lakkaa yrittämästä.
Vapauteen hän sanoi, vapauteen eikä orjuuden ikeeseen.

Riittävä en ollut. Vaimona, naisena, ystävänä, ihmisenä, uskovana, ihmisenäkään.
Sitten äkkiä kohtaakin ihmisiä, jotka rakastavat sellaisenaan. Sanoillaan ja teoillaan. Katsovat silmiin, täynnä aitoutta eikä teeskentelyä, ja sanovat: sinä olet rakas ja hyvä. Miten paljon se korjaa, muutama sana, sanoa ne niin että tarkoittaa. "Katso tätä tyttöä tässä, tämä on minun tyttöni. Katso miten kaunis hän on!" 
Mitä?
Kenestä puhut?
Minusta...?
 
Tämä on minun rukoukseni.
Se mitä minun ei tarvitse pyytää anteeksi.
Minä vain olen ja hengitän, tässä
Pyhyydessäsi. Eikä tarvitse mitään.
Sinä teit jo ristillä kaiken, siellä on minunkin syyllisyyteni naulattuna. Riittämättömyyteni.
Tänään sinä sanot minulle: se riittää.

Amen.    

Tumma seuralainen

Minä tulin sinua varten. Kirjoitin sanani, tarkoitin niitä. En puhunut tyhjää. En kirjoittanut tyhjää. Paperini ei ollut valkoinen. Minä tarkoitin sitä, mitä kirjoitin. Tiedänkö enää itsekään, mistä kirjoitan... Sanat haipuvat, tekstit tuhoutuvat ja palavat. Liekit nuolevat kirjojen kansia.

Joskus minä olin nuori ja kaunis. Nyt olen karrella. Karrella tästä elämästä.

Toipilaan olo. Schjerfbeckin toipilaan olo. Hauraana, niin hauraana, tuolissa, katselee kukkaa. Lakanaan kietoutunut, kalpea lapsonen. Vaan minä en ole lapsi enää. Minä olen hylännyt sen, mikä kuuluu lapsuuteen. Vai olenko...

Nyt se saa tulla, luovuus, se jota kenenkään sanat eivät saa murskata!
Se millä minä luon,
se millä minä isken!
Siveltimeni on miekkani
ja punainen väri vereni
antaa sen virrata
mustaa maalaan jos huvittaa. Ihan sama jos se ei sinun mielestäsi ole väri. 

Minun paperini ei tule koskaan enää olemaan valkoinen. Paitsi sitten, kun kaikki musteet on kulutettu ja jokainen sana kirjoitettu. Kun ei enää sivellin pysy käsissäni.

Haluan luopua syyllisyydestä. Se on ollut niin kauan tumma seuralaiseni, että se on jo kasvattanut parran ja nimen. Muodostanut itselleen identiteetin. Ehkä hän kehittyy niin paljon, että jonakin päivänä toteaa, miten tylsää seuraa olen ja lähtee kävelemään? Tervemenoa! En jää kaipaamaan.

Onko, onko minulla oikeutta olla se, kuka olen
kuka minä olen?
Peilissä näen
vieraan naisen.

Näköjään kirjoitan ajatukseni maalauksiin. Siirrän tunteeni maalauksiin.
Kai seuraavana valuvat kellot
hulluus.

Haluan luoda.
Jotain.
Ihan sama mitä.
Ihan sama tuleeko rumaa
kaunista.
Minä luon.

Hän sanoo, katso minä luon uutta.

Huuto

Toisina päivinä ei ole kuin rumia sanoja
kirosanoja
ei yhtään kaunista, ei mitään rakentavaa
vaan niitä joilla alimpaan toivotetaan

en jaksa enää hyssytellä!
enää en jaksa olla se
joka muotoutuu kaikkiin välitiloihin ameeban lailla
joka on sitä väliainetta kaikkien vittumaisten tilanteiden välissä
ja jokaisen ärsyttävän ihmisen välissä
että kaikki menee kivasti ja mukavasti
ettei kenelläkään olisi paha olla
olkaa hyvä ja pyyhkikää paskaiset kenkänne vapaasti
kumarrun tähän näin maahan asti, siihen vain rohkeasti,
parhaaseen pyhäpaitaan olkaa hyvät

ettei kenenkään olisi paha olla

vaikka oma sisin huutaa suoraa huutoa
Munchin huutoa sillalla,
kalpeakasvoisen hullun huutoa,
vaikka kuinka sydän vuotaa
mustaa, tahraavaa tervaa
ei se mitään
vielä on vähän jotakin annettavaa
muille
vähän jotain. Annettavaa.
Muille. 

Toisina päivinä
ei ole sanoja.

Sanat

Kirjoituksista syntyy uutta elämää
niillä luodaan todellisuutta.
Jotakin joka on ja pysyy
alussa oli sana
nyt minulla on jo monta sanaa
sanoja, joilla voin kuvailla tunteitani
sanoja joilla voin kirjoittaa asioita
joita on niin vaikea sanoa ääneen
kuitenkaan ei ole helppoa oppia
niitä uusia sanoja
välillä vanhatkin on hukassa
välillä en tiedä niiden merkitystä
kuten
rakastaa
vihata
armollisuus.

Kuitenkin jonkin pienen osan olen oppinut sanasta
anteeksianto.
Tuskin sitä uskallan sitä tähän kirjoittaa
jotten ylpeilisi
niin syvässä istuu häpeä.

Häpeästä minulla olisi monta sanaa sanottavana.
Aika rumiakin.
Jotenkin enää en jaksa hävetä.
En itseäni, en muita.
Enkä sietää sitä
häpeällä kasvattamista.

Minä opin.
Hitaasti.
Se vie vuosia.
Prosessit jatkuu. Ne muuttuvat. Etenevät.
Elämä muuttuu. Minä muutun. Pysyn samana ja muutun.
Kirjoitan.