En tiedä mistä aloittaisin tämän tuskan purkamisen. En tiedä onko mitään hyötyä kirjoittaa, onko mitään hyötyä mistään. Olemassa olemisesta. Enkä tiedä miksi tämä piinaa, elämä. Haluaisin vain puhua jonkun kanssa, olisipa joku ihminen tässä nyt, koskaan ei ole, kun tarvitsisi. Aina yksin, kaikkein pahimmilla hetkillä, silloin kun tarvitsisi ystävää, ei sellaista ole. Ei ole olemassa.

Kurkku valuu räkää, minä makaisin lattialla, jos en istuisi tässä, hakkaisin päätäni lattiaan ja itkisin silmät irti päästäni, eikä edes tämä tuska pistä eteenpäin menemään. Aina niin yksin, aina.

Mikä tässä elämässä on tärkeää? Kaikesta on luopuminen, siitä viimeisimmästäkin yksinäisyyden häivyttäjästä olisi luovuttava, koska se ei ole oikein. Minä olen niin täynnä pahaa, paatunut syntinen vailla armahdusta. Ei edes Jumala, jaksa enää kuunnella. Rajansa kaikella. Kärsivällisyydelläkin.

En minä enää jaksa. En jaksa itkeä en nauraa, olla olemassa. Kadota vain, hetkeksi kadota kaikesta, olemassaolosta, kivusta, elämisestä, tuskasta, tulevaisuudesta, vanhenemisesta, vastuusta, itsestään, hengittämisestä, anteeksi pyytämisestä, luopumisesta, kuolemasta... Kadota ikuisuuteen, pehmeään aineeseen, leijua vailla minkäänlaisia tunteita, vailla mitään. Lakata olemasta.

En minä vaan enää jaksa, olla yksin tällaisina hetkinä, vailla ketään. Olla yksin itseni kanssa, kirjoittaa ja itkeä, eikä kumpikaan helpota tippaakaan oloa. En minä enää jaksa, näytellä eheää, näytellä ihmistä, kun kaikki inhimillinen on jo minusta kadonnut. En minä enää tiedä, mikä minusta on tullut, paatunut sydämetön, väsynyt ja vanha. Sairas. Mädäntynyt. Ruumis. Siinä on kaiken loppu, vailla mitään romantisoitua. Elämän raadollisuus, kuoleman raadollisuus. Ei siinä ole mitään kaunista, ei mitään odottamisen arvoista.

Helvettiin kaikki haaveilijat, turhia ovat unelmat! Tuomittuja ovat hekin, kaikkine kauniine ajatuksineen. Mikään niistä ei ole pysyvää, ei mikään. Turhia ovat kukat ja vehreys, kesä on mennyt ja kylmä on tullut. Turha odottaa kenenkään tulevan, ei kukaan tule. Turha odottaa ihmettä, koska sellaisia ei ole koskaan tapahtunutkaan. On turha odottaa, että joku tulisi lohduttamaan, on itse lohdutettava itseään, omat kädet kiedottava ympärille, itse itsensä hyssytellä uneen, keinuttaa käsivarsilla, kuiskata ettei mitään hätää ole. Ei ole ketään, sinua varten olemassa, sinun takiasi vaivautuisi. Sinä olet yksin nyt ja aina. Turhuutta!

En minä tiedä enää, mitä kirjoittaisin. Kaikki sanat ovat kadonneet, ei ole lohtua eikä ketään kuka silittäisi hiuksiasi. Sanatkin vain satuttavat eikä mihinkään pääse pakoon. Olet yksin, se on sinun rangaistuksesi tästä elämästä. Siitä kuinka huono ihminen olet, kuinka huonosti olet elänyt. Kärsi rangaistuksesi, kestä se, minkä olet ansainnut. On turha valittaa, kukaan ei kuule kuitenkaan.