Luen vanhoja tekstejä. Äkkiä tekee mieli kirjoittaa. Minusta on kasvanut jokin pois, jokin vanha. Kuin käärme joka luo nahkansa, minä olen työntynyt vanhasta nahkastani ulos ja sinne on jäänyt jotakin... Ennen minä ajattelin jokaisella hymyllä olevan merkityksen, huomasin vesipisarat heinikossa, auringonlaskut ja veteen heijastuvien varjojen kauneuden. Oliko se vain lapsen mielikuvitusta vai haaveilevan ihmisen huomaamia kauniita asioita? Miksi minä en enää näe noita tunnusmerkkejä? Mihin ovat kadonneet pihkan kimallus, värien kauneus, kuuset ja tiukujen helinä... Onko minusta tullut karkea, vanha, katkera, ihminen joka painaa eteenpäin arjen murheet hartioillaan. Työssäkäyvä stressaantunut ihminen, joka ei enää kuule lasten naurua pihamaalla, eivätkä hänen huulensa kaarru hymyyn automaattisesti äänen kuullessaan. Mikä on paaduttanut minun sydämeni? Mikä on saanut minut unohtamaan kaiken lapsellisen ja kauniin, viattoman? Onko se totuus tästä maailmasta, sortuvista taloista, lasten itkusta ja aseiden hakkaavasta äänestä? Saanko minä syyttää saatanaa tästäkin?
En enää maalaa kuten ennen. Avonaisen oven edessä, tunteja. En enää kerää valmiita kuvia ympärilleni katsellakseni työni tuloksia ja tullakseni johonkin päätökseen onko kuva hyvä vai ei. En enää leikkele lehtiä, hullaannu musiikista. Saa päähäni outoja mielikuvia kappaleista, piirrä tai kirjoita niitä. En enää pyöräillessäni pysähdy kaivamaan esiin kynää ja paperia kun inspiraation kourissa haluan äkkiä saada tuotoksen paperille ennen kuin unohdan. Olenko minä todella ollut tuo riemua pursuva luova ihminen? Missä hän on nyt? En minä halua kasvaa aikuiseksi! En minä halua koskaan tulla vakavaksi! Minä haluan olla kuin Peppi, asua omillani, olla voimakas, pärjätä, olla kasvamatta koskaan aikuiseksi.
Välillä on tuskallista ajatella tätä kaikkea. Kuka on tuo ihminen josta kirjoitan? Kuka on tuo kaunis ihminen? En tunne omia kasvojani jotka peilistä katsovat. Mitä minä olen nyt? Mitä minussa on jäljellä? Onko kaikki entinen kadotettu, vai uinuuko jossakin se lapsenmielinen ihminen joka haluaa lentää yli viljapellon käsillään hyväillen ohran haituvia...
Minä olen tasoittunut. Olen hiljentynyt. Olen vakavoitunut. Ehkä minä mietin enemmän kuin sanon. Onko se paha? Ehkä se ei ole paha ollenkaan... Haluan ajatella itseäni pohtivana, tummien sävyjen naisena. Naisena joka punnitsee asiat hiljaa, tekemättä suurta numeroa. En tiedä onko se totta. Mikä on totuus. Osaanko katsoa itseäni ulkopuolelta? Millaisena ihmisenä muut minut näkevät? Nuorena kärsin siitä, että minun sanottiin olevan aina niin iloinen ja pirteä, sisälläni kärsin. Eikä kukaan nähnyt sitä naamioni takaa. Olenko vihdoin rikkonut tuon kipsisen naamion ja näyttänyt todelliset kasvoni? Haluan ajatella niin.
On hyvä olla. Kellun väsymyksen pinnalla, suloinen uneliaisuus. Tässä on hyvä olla, on hyvä kirjoittaa. On hyvä ajatella. Olen tarpeeksi väsynyt, etten ajattele tulevaa ja niin on paljon parempi. Tummat kauniit sävyt. Kuka kieltää, etteivätkö tummatkin sävyt olisi kauniita?
No comments:
Post a Comment