Myrskyn rajut kourat repivät talojen kattoja. Rakennusten neliömäiset silmät tuijottavat kauhusta kankeina. Tuuli pyörittää roskaa kaduilla, lennättää sitä silmiini. Koira tekee nopeasti tarpeensa, värisee tuulessa ohuen turkkinsa alla, häntä koipien välissä. Suomenpihlaja talon edessä tärisee kuin räjähtämäisillään. Pyörre tarrautuu minuun, minä tarraudun maahan. Se yrittää ryöstää vaatteet yltäni, mutta minä juurrun paikoilleni.
Portailla lyhdyt kolisevat seinää vasten, lumikola on lentänyt keskelle pihaa. Mietin onkohan se kolahtanut jonkun autoon. Nostan lyhdyt portaalle, siirrän kaatuneen pajunoksapurkin sivuun. Ei ole mennyt rikki. Ihmettelen, viiden vuorokauden kynttilä palaa peltisen pöllölyhdyn sisällä. Kuinka sinne ei ole tuuli yltänyt?
3 comments:
tulisi nyt jo kesä.. haluan juosta niityillä, joilla kasvaa horsmia ja jotain rikkaruohoja. sielu lepäisi.
siis sellane kesannolle jätetty pelto tulee mieleen. isä puhui aina jostain kesälaitumista, kun tuli kesäloma. olisipa kaikki kuin ennen. ikävä niitä aikoja.
Mäkin joskus ikävöin menneitä, mutta harvemmin. Niitä ei saa takas, on keskityttävä tulevaisuuden parantamiseksi. Mutta aika kultaa muistot.
Kesälaitumia odotellessa...
Post a Comment