Matkalla

Pusken kokoajan eteenpäin. Tuntuu, että elämä on jatkuvaa pingottamista. Pakko selviytyä tästä päivästä, pakko jaksaa. Ei saa nyt väsähtää. Vielä tuokin homma tekemättä. Pitää jaksaa, että se toinen ei vaipuisi murheen alhoon. Olen uupunut. Haluaisin pysähtyä. Haluaisin hetken rauhaa ajatuksilta, jotka kimpoilevat päässäni. Haluaisin istua ja olla ihan hiljaa. Olla luonnossa. Olla itseni kanssa, sopusoinnussa. Rauhoittaa ajatukseni. Levätä vähän.

Jatkuva riittämättömyyden tunne imee voimaa. Haluan, ettei elämä ole yhtä suorittamista, eteenpäin puskemista. Haluan löytää sen olotilan, jossa olen arvokas ihmisenä, sinä ihmisenä joksi Jumala on minut luonut. Olen arvokas, olen hyväksytty eikä minun tarvitse ansaita kenenkään rakkautta. Olen arvokas tekemättä mitään, eikä ihmisyyttäni määritä se mitä teen.

Armoevankeliumi vapautti minut syyllisyydestä. Se kristinuskon perussanoma, että Kristuksen ristiin ovat minunkin syntini naulatut jo nyt, ja olen vapaa. Ei tarvitse enää kantaa taakka. Vapauteen Kristus meidät vapautti, älköömme alistuko orjuuden ikeeseen. Niin helposti noita ikeitä ottaa kannettavakseen. Pitäisi olla parempi uskova, käydä useammin tilaisuuksissa, lukea enemmän Raamattua, pukeutua konservatiivisemmin, olla hurskas. Tuossa ajattelussa ei ole Kristusta. Tuossa ajattelussa ei ole Jeesukselle sijaa. Silloin olen tullut itse oman elämäni jumalaksi ja tehnyt turhaksi Jeesuksen ristinkuoleman. Omilla ansioillani. On ihmeellistä miten päivänselkeä ero fyysisessä olossani tapahtui tuon ilosanoman kuultuani. Ensin olin käpristynyt, ahdistunut, syyllisyyden painama. Sitten vapautui ilo, valtava ilo ja kiitosmieli. Olen Jeesuksen oma. Kuulun tähän laumaan, Hyvän Paimenen lampaisiin. Ja syyllisyys jäi pois, pysyvästi.

Kaipaan sitä hetkeä kun ajatukset hiljenevät. Pyhä Henki saapuu. Olen hetken hiljaa. Joskus sen voi saavuttaa, pieniksi hetkiksi, pyydän, anon, Herra tule minun sydämeeni, ota minun kipuni. Siinä hetkessä olen hauras kuin jääriite veden pinnalla ensimmäisten pakkasten jälkeen. Tunnen raadollisuuteni, vajavuuteni, heikkouteni. Tarvitsen Herraa, tarvitsen armoa, enemmän kuin koskaan.

Ennen luulin, että ahdistuksen tunne on kontrolloimaton. Että se tulee ja se menee. Etten voi sille itse mitään. Sitten opin, että tunteet ovat hyviä ja oikeita, niitä kuuluu ja saa olla, mutta samalla minä itse olen elämäni herra, enkä tunteideni orja.

Välillä mietin, miksi Jumala loi ihmismielen tällaiseksi. Miksi minut - tällaiseksi? Miksen voi olla hiukan rennompi, stressata vähemmän, luottavaisempi. Ja sitten "sanooko savi muovaajalleen - Mitä sinä pystyt tekemään? Sanooko teos tekijälleen - Ei sinulla ole taitajan kättä". Tämä elämä on matka ja minä olen sillä matkalla, siksi ihmiseksi joksi olen luotu - alunperin. Jos olisin jo perillä, ei matkaa tarvittaisi. Mutta matka on tärkeä. On aikaa kasvaa ihmiseksi. Oppia. Muuttua. Eheytyäkin.

Haluan uskoa, että kaikilla elämäni hetkillä ja kokemuksilla, niilläkin jotka ovat minua haavoittaneet, on tarkoituksensa. Että niiden kautta saan ehkä tilaisuuden auttaa jotakuta toista. Tai opin itsestäni jotakin. Ne tilaisuudet, vastoinkäymiset, haavoittumiset antavat mahdollisuuden tutustua itseeni. Kuka olen? Millainen olen? Miksi reagoin näin? Se on todella pelottavaa ja ahdistavaakin. Katsoa itseensä, omaan raadollisuuteensa. Todeta, tässä kohdassa elämääni, tämä tapahtuma on satuttanut minua näin. Tämän takia koen tällaisia tunteita. On rohkeutta katsoa omiin tunteisiinsa ja viisautta myöntää ne. Tiedostaa vajavuutensa. Rohkeutta ei ole paahtaa eteenpäin sata lasissa, suorittaa suorittamisen perään vailla hetkeäkään levähdykseen, miettimiseen. Kieltää että heikkoutta olisi.

Ja siinä hetkessä, kun katson omaan itseeni ja kauhistun sitä mitä näen, sitä rikkonaisuutta. Silloin tarvitsen Jeesusta. Tarvitsen armoa. Tarvitsen toivoa. Tarvitsen tiedon siitä, että olen luotu, tarkoitettu, ennalta suunniteltu, valittu, tärkeä. Että minun elämälläni on tarkoitus ja minun olemassaolollani merkitys.

"Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?" Ps. 27:1