Story of your life

Taivas repesi juuri ikkunan takana, kun Moira laski kätensä näppäimistölle ja ehti kirjoittaa ensimmäiset kirjaimet. Hän nosti katseensa työpöydän ylitse ja katsoi, miten synkät pilvet halkesivat ja niiden takaa kullankeltainen kirkkaus sokaisi katsojan. Alhaalta kadulta kuului huutoa, sekasortoista ja paniikinomaista kirkumista. Autot huudattivat torviaan ja jossain itki lapsi. Moira nojautui tuoliinsa ja katseli näytelmän alkua. Pilvet myllersivät taivaalla ja kirkkaudesta satoi maahan jotakin. Ne olivat kuin pieniä tulipalloja, jotka polttivat kaiken mihin osuivatkin. Koska Moiran toimisto sijaitsi kuudennessa kerroksessa, ei hän pöytänsä takaa nähnyt alas kadulle, mutta kuuli kyllä tuuletusikkunan kautta äänet. Nainen huokaisi ja katsoi kelloa, se oli lähenteli kutakuinkin kahta. Tämä olisi voinut olla normaali työpäivä, normaali keskiviikko 27.10.2014, mutta ei ollut.

Puhelin päästi hiljaisen äänimerkin ja näytössä vilkkui valo. Moira katsoi sitä hetken, ennen kuin vastasi. "Neiti, on aika mennä." Moira sulki kännykän läpän sanomatta mitään ja nousi. Hän painoi tietokoneen kannen kiinni, työnsi työtuolinsa takaisin pöydän ääreen ja sulki tuuletusikkunan. Ovella hän katsoi vielä taakseen, näki pyöreästä peilistä itsensä - katse oli mitäänsanomaton, tunteita ei juuri heijastunut naisen kapeille kasvoille, ja painoi oven kiinni takanaan.

Katolla odotti jo helikopteri, kun Moira juoksi takkinsa liepeistä kiinni pitäen viimeiset portaat ylös. Tiukkaan jakkupukuun pukeutunut lyhythiuksinen nainen odotti kopterin ovella ja hänen ilmeensä oli tuima. Moira kohotti katseensa ja näki miten helikopterin pyörivät roottorit halkoivat tulisia palloja ja kipinät sinkoilivat katolle. Moira tunsi miten muutama tulinen kipinä saavutti hänen ihonsa, vaistomaisesti hän työnsi käden niskaansa ja huitaisi, pieni ärtynyt kirahdus pääsi hänen huuliensa välistä. Samassa hän oli jo helikopterissa ja nainen sulki oven perässä. Pian he kiisivät synkkenevän ilman halki ja kopteri kaarsi kohti kirkkautta.

Perhonen

Haluaisin jäädä tähän oloon, kun hetkeksi ahdistus hellittää. Hengitän taas syvään, huokaan sisältä pois pahan ja hengitän Pyhyyttä. Haluaisin olla, Jumalaa lähellä. Istua, olla hiljaa, rauhassa, Pyhän tunnussa. Hoidossa, kiirehtimättä. Tässä olen Herra. Ei minulla ole mitään annettavaa, ei kertakaikkiaan mitään. Tyhjät kädet, tyhjä sydän, ahdistusta täynnä oleva mieli. Kuinka sinä tätä astiaa, voisit edes käyttää? Kun vesi valuu lävitse kuin seulasta, ei kestä pienintäkään kolausta. Kuinka sinä vielä voisit, tämän astian korjata?

Ymmärrän niin kovin saveen liityviä vertauksia Raamatusta. On niin hienoa, kun Herramme on Savenvalaja, me olemme sitä savea. Tiedän miten savi käyttäytyy, miten se muotoutuu, miten se rikkoontuu, miten se poltetaan, miten se vaivataan, mitä sille tulee tehdä, että se kestää, mitä se ei kestä. Ja miten uunista voi tulla valtavan hieno luomus tai pilalle mennyt tekele. Minä olen tuota savea, Mestarin käsissä.

Tahtoisin edes pienen väläyksen nähdä, Taivaasta, nähdä pienen välähdyksen Jumalan ajatuksista, vaikka ne ovatkin niin paljon korkeammalla meidän ajatuksiamme.

On armollista tietää, että murtunutta ruokoa hän ei muserra. Heikkoa ja sairasta hän rakastaa. Syntistä hän on tullut kutsumaan, meitä hän haluaa rakastaa. Minuakin. Siksi se sattuu, rakkaus, muovaaminen, elämä, kasvaminen. Muutos on kivulias, mutta ehkä kotelosta kuoriutuukin kirkassiipinen perhonen. Niin kauan on toivoa, kun on uskoa, kun vaikuttaa rakkaus.

"Herra, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa ja rohkeutta muuttaa ne mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."

Isä
oon eksynyt
väsynyt
peilikuva
vääristynyt


jalkoja kivistää
kestääkö pää
mihin johtaa tää
tie ja näkymätön määränpää?
ahdistus
viipyvä seuralainen
kahlittu

oloni saarrettu
nurkkaan ajettu
jahdattu


mahdotonta rentoutua
olla vaan
leijua
pinnalla elämän
luottaa
kantaa kädet Jumalan

Isä anna mulle voimaa
päästää irti
etten enää soimaa
itseäni
vaan annan elämäni
ojennan tyhjät käteni
tässä olen edessäsi
käytettävänäsi


olen vaan tässä
keskeneräisenä elämässä
etsimässä
kyselemässä
pelkäämässä
vastauksia löytämässä?


Vahvista uskoni
että kantaa Herrani
auttaa Vapahtajani
nostaa Jumalani
rakastava Kaikkivaltiaani

Minä kiitän sinua
Jumala

Että sinun ristisi
on tukevaa puuta
syvään isketty
eikä se kaadu
vaikka kuinka
pienet nyrkit takovat
kyyneleet kostuttavat

Sinussa on
viimallakin merkitys
kylmyydellä ja kivullakin
tarkoitus

Ja jaksan taas
tukea otan
karheasta puusta
Golgatan

Aamuista

Aamut. I hate mornings. Inhottavimpia asioita on herätä aamulla ja aivot käyvät välittömästi ylikierroksilla, unen ja valveen rajamailla on kamala miettiä paniikinomaisia asioita, tuntuu kuin ei hallitsisi ajatuksiaan. Tällaisina aamuina on tosi raskasta saada päivää käyntiin ja jaksaa lähteä tekemään, ruokkimaan kissoja, miettimään töihin lähtöä. Haluaisi vain käpertyä sänkyyn peiton alle, mutta ei niitä omia ajatuksiaan pakoon pääse. Täytyy hengitellä ja koettaa rauhoittua.

Soittelen aika paljon ihmisille nykyisin. Tuntuu, että on pakko saada jutella, vaikka aina se ei autakaan ahdistukseen. Puhelinlaskut on varmaan aika messevät, mutta kuten sisko sanoi - pieni hinta siitä, että pysyy järjissään. Onneksi on ihmisiä, joille soittaa.

Päivät menee vähän niin, että kun on työpäivä, jännitän ja stressaan, töissä yleensä menee ihan ok, sitten kun pääsen kotiin on joko helpottunut olo tai sitten iskee päälle ahdistuksen väsymyksen lisäksi. Vapaapäivinä yritän keksiä tekemistä, ettei ahdistuisi liiaksi ajatuksiensa kanssa. On olo, että kun selviän tästä ja tästä päivästä tai tästä viikosta, niin olen onnellinen. Tahtoisin viettää hyvää arkea, niin ettei tarvitsisi ajatella, että kunhan selviän jostakin ylitse. Kaippa tämä kriisi on nyt sellainen, mistä tarvitsee selvitä yli ja sitten voi taas katsella väljemmiltä vesiltä asioita.

Väsyttää.

Aamun pikaisia ajatuksia

Uusi aamu, uusi viikko. Pelottaa mitä se tuo tullessaan, vaikka nyt onkin melko hyvä olo. Pelkään, että ahdistus ei lähdekään pois, että se onkin pysyvä tila. Pelkään tätä Tietä, millaisia haavoja se avaa taas, millaiseksi muutun kun eheydyn - jos eheydyn. Pelkään, että minusta tulee joku toinen ihminen, että se vaikuttaa elämääni ja tekemiini valintoihin. Pelot on epärealistisia, mutta kun ne saavat vallan, on turha yrittää ajatella järjellä. Lohdullista on se, että suurin osa pelkäämistämme asioista ei tule koskaan tapahtumaan...

Olen miettinyt paljon asioita ja lausahduksia, mitä usein sanomme toisillemme

- koeta ajatella jotain muuta
- älä itke
- älä mieti liikaa

Mitä ne oikeastaan tarkoittavat? On ollut vaikeaa antaa itselleni lupa itkeä ja surra asioita, joista on surua elämääni tullut. Aina pitäisi purra huulta ja koettaa jaksaa, miksi? Miksei tunteita saisi näyttää? Miksi se olisi heikkoutta ja toisaalta - miksi heikkous on pahasta? Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen häpeään sen, mikä on voimakasta. 1.Kor. 1-27 Ehkä todellakin täytyisi miettiä asioita, että ne solmut aukeaisivat ja ymmärtäisin miksi minusta tuntuu tältä...

Väsyneen rukous

Tässä olen Isä
on vain tyhjät kädet
annettavana.

Kaikki ylimääräinen
on nyt kuoriutunut pois
ei ole enää omaa yrittämistä
ei enää omaa voimaa
jolla koettaa mennä
eteenpäin.

Herra tässä olen
työpöydälläsi
yhtä väsynyttä jäsentä
ahdistunutta mieltä.

Sinä olet parantaja
ja armahtaja
tee minun astiastani ehjä jälleen
anna minun ammentaa
lähteestäsi
joka ei ehdy
jolle saan palata
yhä uudelleen
ja uudelleen.