Perhonen

Haluaisin jäädä tähän oloon, kun hetkeksi ahdistus hellittää. Hengitän taas syvään, huokaan sisältä pois pahan ja hengitän Pyhyyttä. Haluaisin olla, Jumalaa lähellä. Istua, olla hiljaa, rauhassa, Pyhän tunnussa. Hoidossa, kiirehtimättä. Tässä olen Herra. Ei minulla ole mitään annettavaa, ei kertakaikkiaan mitään. Tyhjät kädet, tyhjä sydän, ahdistusta täynnä oleva mieli. Kuinka sinä tätä astiaa, voisit edes käyttää? Kun vesi valuu lävitse kuin seulasta, ei kestä pienintäkään kolausta. Kuinka sinä vielä voisit, tämän astian korjata?

Ymmärrän niin kovin saveen liityviä vertauksia Raamatusta. On niin hienoa, kun Herramme on Savenvalaja, me olemme sitä savea. Tiedän miten savi käyttäytyy, miten se muotoutuu, miten se rikkoontuu, miten se poltetaan, miten se vaivataan, mitä sille tulee tehdä, että se kestää, mitä se ei kestä. Ja miten uunista voi tulla valtavan hieno luomus tai pilalle mennyt tekele. Minä olen tuota savea, Mestarin käsissä.

Tahtoisin edes pienen väläyksen nähdä, Taivaasta, nähdä pienen välähdyksen Jumalan ajatuksista, vaikka ne ovatkin niin paljon korkeammalla meidän ajatuksiamme.

On armollista tietää, että murtunutta ruokoa hän ei muserra. Heikkoa ja sairasta hän rakastaa. Syntistä hän on tullut kutsumaan, meitä hän haluaa rakastaa. Minuakin. Siksi se sattuu, rakkaus, muovaaminen, elämä, kasvaminen. Muutos on kivulias, mutta ehkä kotelosta kuoriutuukin kirkassiipinen perhonen. Niin kauan on toivoa, kun on uskoa, kun vaikuttaa rakkaus.

"Herra, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa ja rohkeutta muuttaa ne mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan."