On kaikennielevä tyhjä olo. Sisällä ei kertakaikkiaan mitään. Hengitys kulkee katkonaisesti, uppoan epätoivon pinnan alle. Kissa tulee viereen, kehrää, mutta sillä on vain nälkä. Kuuntelen ääntäsi, laulamiasi sanoja, enkä ymmärrä. En tiedä enää, mistä kirjoittaisin, mitkä ajatuksista olisi viisasta pukea sanoiksi, vai olisiko mitkään. Olisiko viisaampaa vain olla hiljaa. Vaikeneminen on kultaa.
Sisältä kumpuaa tarve kirjoittaa. En tiedä kuinka se on syntynyt, se vain on aina ollut minussa. Jossakin syvällä, jokin pieni musta nuppu, joka aukeaa kukkaan. Sanat kulkeutuvat sormenpäihin ja minä kirjoitan, jonkin käskyn alaisena. Jonkin tarpeen siivittämänä. Nälkä, se kasvaa minussa suunnattomaksi, niin suureksi että räjähtäisin, jos en kirjoittaisi.
En minä jaksa enää olla vihainen, jaksa sanoa ja valittaa asioista, joka eivät ole niin kuin minä haluaisin. En minä jaksa enää, koska siitä ei ole hyötyä. Minun on joko tyydyttävä siihen mitä on, tai lähdettävä. Eikä minulla ole matkalippua huomiseen, eikä ketään kuka kertoisi kuinka on elettävä. Eikä minulla ole niitä sanoja, joita sinä kaipaisit, eikä sinulla niitä, joita minä janoan. Niin se vain menee.
Täytyy tehdä omia pieniä juttuja. Maalata omia tauluja, kirjoittaa omia runoja, omia tarinoita, niitä joissa rakkaus on täydellistä, intohimo täydellistä, elämä täydellistä ja joissa minäkin olen täydellinen. Kun arki laskee vahvat kätensä hartioilleni, painaa alas alas, syvemmälle maan sisään, minä suljen silmät ja muutun. Kasvatan pienet, kituliaat mustat siivet ja lennän niillä pois tästä kaikesta. Ja kyllä ne sen verran kannattavat, että minä hetkeksi unohdan tämän kaiken. Kyllä ne sen verran kannattavat.
No comments:
Post a Comment