Musiikki huumaa korvia. Jokapuolella ihmisiä, hikisiä vartaloita, hengityksiä iholla, vihjailevia kosketuksia, silmäyksiä, valojen välähdyksiä. Kumea bassorytmi on halkaista tärykalvot. Minä katson kattoon ja nostan käteni, käsivarteni venyvät metreittäin, tartun peilipalloon, revin sen alas ja heitän lavalle. Teilaan kitaristin, kukaan ei huomaa. Äänet päässäni sekoittuvat musiikin ahdistavaksi rytmiksi, ihmiset aivottomaksi massaksi ja minä olen yksi heistä. Ja äkkiä se on ihan hyvä. Jalkoihin sattuu, hypin, hypin, riehun, pyörin, kaadun, unohdan. Musiikki saa ihmiset unohtamaan keitä he ovat. Saa ihmiset irtautumaan vartaloistaan, leijumaan jossakin katonrajassa, silmämunat valkoisena tuijottaen. Dj on kaunis, hänellä on luurit korvillaan, ruskea iho vilkkuu niukkojen vaatteitten alta. Hän tanssii silmät kiinni.

Sitten laskeudun alas. Askeleet ovat kuin astronautilla painottomassa tilassa, hyppelehdin muutaman sentin lattian yläpuolella luoksesi. Seisot massan reunoilla kädet löysien housujesi taskussa. Näytät hukassa olevalta. Tukka silmillä, huolestuneena ympärillesi pälyillen. Minä tartun käsiisi, tanssitaan! Unohdetaan! Sinä hymyilet vähän ja sulat. Sinun lihaksesi sulavat, alat liikkua. Ensin hiukan jäykästi, sitten lämmeten. Sinun kätesi nousevat ilmaan. Minä nauran ja pyörin ympärilläsi, tänään ei mikään voi meitä satuttaa, mikään ei tee meistä rumia, kukaan ei saa meitä erottaa, kenenkään sanomiset eivät meitä liikuta. Me olemme avaruudessa, peilipallot välkkyvinä tähtinä, ihmisten kasvot mustina aukkoina hämäryydessä.