Menetyksiä

Öisin on hyvää aikaa miettiä asioita. Kun kaikki nukkuu, ikkunan takana kesäyö viilenee, linnut sirkuttavat ja kissat makailevat ikkunalaudalla. Luurit soittavat musiikkia ja toistan yhtä kappaletta yhä uudelleen ja uudelleen.

Koko ikäni elämästäni on revitty ihmisiä pois. Ihan kuin lapselle olisi tuotu uusi lelu "tässä on tämmöinen, ota ja leiki". Sitten kun siihen tutustuu, alkaa tykätä ja leikkiä, se reväistään irti ja viedään pois. On tuskallista koettaa toipua noista jatkuvista menetyksistä, hyväksyä ne ja koettaa eleillä normaalia elämää pelkäämättä sitä, että pian viedään jotain taas pois. Pelkään onnea, koska sehän voi tarkoittaa sitä, että siitä joutuu luopumaan tai sen voi menettää.

Viimeisimmän menetykseni koin jo nyt aikuisella iällä ja se tuntuu jotenkin todella raskaalta. Kun se ihminen, johon olet luottanut kaikista eniten, onkin yhtäkkiä omasta tahdostaan poissa, on jäljellä hyvin tyhjä kohta sydämessä ja paljon kysymyksiä joihin ei saa vastausta. Jäljellä on vain suru. Sellainen suru joka kietoo mustaan harsoonsa vaipan lailla, joka tunkeutuu jokaiseen lihakseen ja ytimeen täyttäen jokaisen ruumiin kohdan synkkyydellään.

Pyörittelen kysymyksiä mielessäni, kaipaan niin monta asiaa mitä meillä oli. En tiedä voiko tätä tyhjää paikkaa kukaan toinen koskaan täyttää, tai haluanko sen tulevan täytetyksi. Liikaa yhteistä historiaa, vuosien jaettua taakkaa. En tiedä voiko aikuisiällä vielä löytää sydänystäviä. Uskaltaako enää luottaa niin paljon, kaiken jälkeen. Kysymyksiä ja surua. Pettymystä. Vihaakin.

Niiden kanssa olen yksin ja nyt on vain enää jäljellä anteeksianto. Sitten kun nämä itkut on itketty, kun tämä viha purettu nyrkkeilysäkkiin, juoksulenkkeihin jotka repivät keuhkot rinnasta, kahvakuulatreeneihin, pariin päiväkirjaan, muutamaan tauluun ja keraamiseen veistokseen, pariinkymmeneen terapiakäyntiin, ehkä sitten.