Varpusia

Deon istui nojatuolissa ja selasi sarjakuvalehteä hajamielisesti. Hän ei jaksanut nyt keskittyä. Hänen toisesta käsivarrestaan lähti kaksi letkua koneeseen. Toisesta letkusta veri meni dialysaattoriin, joka oli oudon näköinen iso harmaa metallilaatikko monilla eri säätimillä ja nappuloilla, ja toisesta letkusta veri palasi takaisin pojan hentoon kehoon. Ensin se oli ollut pelottavaa, nykyisin se vei vain paljon aikaa ja väsytti tuhottomasti.

Moira ja Cathair olivat laittaneet huoneen mahdollisimman mukavaksi. Nojatuolissa oli hyvä löhötä peitteen alla, lähellä oli paljon kirjoja ja luettavaa, seinillä värikkäitä kuvia ja tauluja katseltavana. Ikkunastakin näki pihalle puutarhaan, tosin nyt tummat pilvet roikkuivat niin alhaalla, eikä enää ne vähäiset syksyn lehdet, joita vielä puussa oli, liikkuneet. Dialyysi kesti kerrallaan noin neljä tuntia ja se oli pitkä aika pienelle pojalle jaksaa, pojalle joka olisi mieluumin ollut leikkimässä ikäistensä kanssa. Tietenkään sellainen ei ollut mahdollista - leikkiminen. Deonin maailma koostui Moirasta, Cathairista, Myrasta ja Marblesta, sekä isosta talosta. Joskus kun hyvä tuuri kävi, Moira ja Cathair ottivat hänet mukaan kauppaan. Ei hän saanut tietenkään poistua autosta ja katseli vain tummennettujen lasien läpi elämää ulkopuolella, mutta sekin oli jo jotain. Nähdä oikeata maailmaa. Deon olisi halunnut vain olla ihan tavallinen poika. Sitä Moira aina hänelle yritti sanoa, että hän oli arvokas omana itsenään, mutta Deon tiesi, että hän oli erilainen ja outo.

"Hei, haluatko katsella televisiota?" Cathair ilmestyi ovensuuhun kahvikuppi kädessään, yksi maailmassa olevista asioista, joihin hän oli mieltynyt kummallisesti, vaikka toki hänen ei tarvinnut huolehtia sellaisista inhimillisistä tarpeista kuten syöminen. Deon käänsi kalpeat kasvonsa häneen. "Enpä oi-oikeastaan", Deon vastasi hiukan änkyttäen ja käänsi katseensa ikkunaan. Cathair tunsi pojan yksinäisyyden, apean mielialan ja se sattui häneen. Ihmisten tuntemusten tulva vyöryi hänen tietoisuuteensa usein aaltoina, jos hän olisi ollut ihminen, ei hänen psyykeensä olisi kestänyt sitä. Mies laski kahvikupin lipaston päälle ja kyykistyi tuolin viereen, hän otti käden selkänsä takaa ja ojensi sen Deonia kohti. Avatulla kämmenellä hehkui sinertävä kukka, se leijui ilmassa ja sen terälehdet hehkuivat kaunista sinistä valoa. Deon hymyili vähän ja ojensi oman kätensä, kukka siirtyi hänen kämmenelleen ja terälehdet avautuivat entisellään. Kukan keskeltä kohosi ilmaan pieni ampiainen. Deon laittoi toisen käden varovasti kukan päälle ja se muuttui, varsi paksuuntui, terälehdet muuttuivat lehvästöksi ja äkkiä kukasta oli tullut puu. Tuulenvire heilutti puun lehtiä, aivan kuin se olisi ollut oikea. Cathair laski ison kämmenensä puun ylle hetkeksi ja kun hän otti sen taas pois, puun latvustosta pyrähti lentoon parvi lintuja. Deon rakasti lintuja, pieniä ruskeita varpusia, tinttejä jotka vierailivat talviruokintapaikalla ja isoja haukkoja, joiden saattoi nähdä kaartelevan viereisellä pellolla vaanien saalista.

Cathair tunsi miten pojan stressipisteet laskivat ja hänen ruumiinsa rentoutui. Deon laski kätensä ja näky katosi. Mies tarttui pojan hentoon käteen ja puristi sitä lempeästi, mutta lujasti. "Kyllä sinä pärjäät", Cathair sanoi hiljaa ja katsoi vakuuttavasti pojan haaleisiin silmiin. Deon nyökkäsi eikä sanonut mitään. Cathair nousi jaloilleen, otti kahvikupin ja joi haalenneen kahvin irvistäen. Ei se kyllä herkkua ollut kylmänä. "Huomenna, kun olet voimistunut, mennään retkelle", Cathair sanoi. Deonin silmät laajenivat. "Minne?" Hän kysyi ja kohottautui hieman tuolillaan, pientä intoa oli jo havaittavissa. "Se on salaisuus, huomenna näet. Myra ja Moira lähtevät mukaan myös", Cathair sanoi ovelta ja iski silmää.