Näky

Oli syksy. Lehdet kieppuivat tuulen mukana hiekkatietä eteenpäin, vuorta kohti. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Se oli juuri niitä kauniita, kirpeän kuulaita syyspäiviä, kun askel tuntui kevyeltä ja tuuli kylmältä, herätti olemassaolon tunteen. Moira asteli tietä pitkin, kengät rahisivat soraa vasten. Ojanvarren heinikossa pyrähteli pieniä, ruskeita lintuja. Pellolta oli jo sato korjattu, jäljellä oli kullankeltainen sänki. Moira pysähtyi ja katsoi pellolle. Keskellä suurta aukeaa seisoi hahmo. Jokin tuossa säteilevässä hahmossa veti Moiraa puoleensa, mutta hän ei kyennyt astumaan ojan ylitse ja lähtemään hahmoa kohti, jokin aivan yhtä suuri voima, kuin hahmon vetovoima, piti häntä paikoillaan. Sitten näkymä himmeni, Moira koetti ojentaa kättään, huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Hahmo vaaleni, jätti jälkeensä kullanvärisen säkenöivän muiston...

Moira havahtui kahvin tuoksuun. Hän makasi olohuoneen sohvalla viltin alla. Hänen oli lämmin. Kengät oli riisuttu, hänellä oli tumma kotiasu päällä ja kaikki oli hyvin. Myra istui nojatuolissa lukien kirjaa ja nosti katseensa äitiinsä, kun kuuli tämän liikahtavan. Myra hymyili. "Huomenta äiti", tyttö kuiskasi. "Huomenta? Eikö nyt ole päivä tai paremminkin jo ilta?" Moira sanoi haukotellen ja tunsi vastustamatonta halua jäädä makaamaan sohvalle lämpimään. Oikeastaan, mikä hänet pakotti nousemaan? "Missä Deon on?" Moira kysyi. "Cathairin kanssa dialyysissa", Myra sanoi ja käänsi sivua satukirjassaan. Moira katseli tyttöä ja näki lapsessa itsensä, oman lapsuutensa. Kunpa en tekisi samoja virheitä, kuin vanhempani tekivät minun kanssani. Moira ajatteli ja ajatus oli raskas. "Myra, tiedäthän, että minä rakastan sinua?" Moira kysyi hiljaa. Tyttö ei nostanut päätään kirjasta vaan nyökytti niin, että pompulat heiluivat.

Myralla oli Moiran ostama puuvillainen, valkoinen mekko päällä, jonka helmassa meni vaaleanvihreät tereet. Mekon rinnuksessa oli tahra, hilloa tai ehkä päivällistä ruokaa. Tytön otsa rypistyi keskittyneesti, kun hän tuli jännittävään kohtaan kirjassa. Moirakin kurtisti kulmiaan ja äkkiä hänet valtasi outo tunne. Nuo rypyt, tuo otsan asento, tyttö oli aivan kuin ilmetty isänsä. Marlowin kasvoilla Moira oli usein nähnyt tuon ilmeen kun mies oli huolissaan jostain.

Moira heitti viltin yltään kuin epämiellyttävän ajatuksen ja käveli keittiöön. Cathair oli sytyttänyt valot jokaiseen huoneeseen, ulkona pimeni aina vaan. Keittimessä oli tuore kahvi odottamassa juojaa. "Äiti, miksi taivaalta satoi tulta päivällä? Cathair sanoi, että jotain on tapahtumassa. Minua pelottaa äiti", Myra sanoi. Hän oli jättänyt kirjansa ja tullut Moiran perässä keittiöön. Nainen kaatoi kahvia kuppiin ja otti kaapista kaakaopaketin. Myralle hän teki kylmän kaakaon ja laittoi kupin pöydälle. Hän kyykistyi lattialle lapsen eteen. "Myra, minä en tiedä. Se on outoa minustakin. Tässä maailmassa tapahtuu jotain muutoksia, en tiedä mitä. Mutta tiedäthän sinä sen, että minä suojelen sinua ja Deonia aina kaikelta pahalta? Ja että Cathair auttaa meitä myös, hänhän on enkeli. Hänellä on sellaisia voimia, mitä meillä ei ole. Ei tarvitse pelätä", Moira sanoi katsoen tyttöä syvälle silmiin. Myra nyökkäsi ja kiersi kätensä äitinsä kaulaan. Yhtä paljon kuin Moira puhui Myralle, hän koetti vakuutella itselleen. Mitään pahaa ei tapahtuisi, ellei joku korkeampi taho sitä sallisi ja silloinkin - sen olisi määrä tapahtua.