Päivä valkenee hitaina marmorikuulina, valkoisina palloina jotka valuvat teitä pitkin. Aamu on raskas ja harmaa, minä olen virkeä ja unta vailla. Aurinko ei tule tänään paistamaan. Taivaan peittää harmaat massat, painavat veden täyteiset massat. Odotan pilvien repeytymistä ja sateen puhdistava vaikutusta.

Viherkasvini ovat kasvaneet. Piikkikruununi on valtavan pitkä, se alkaa vihdoin elpyä valottomuudesta. Olen siirtänyt sen ikkunalle. Tapoin yhden kaktuksen liialla kastelulla. Otin kuitenkin pienet...mitä ne nyt ovat, minun kai jos jonkun pitäisi tietää, nyttylät talteen ja laitoin multaan. Odotamme kasvaako niistä uusia kaktuksia, toivottavasti.

Olen ajatellut tänään kerätä lehdet takapihalta, ripustaa tunnelmavalot aitaan, vaikka se olisikin liian aikaista. Mitä sitten? Minua ne ilahduttavat. Olen ajatellut koota palapeliä, sain jo tytön ja delfiinin tehtyä, mutta vielä riittää työtä. Ajattelin tänään polttaa kynttilöitä, laittaa lyhdyn ulos niin että muutkin voivat nauttia tuikuista. Oloni on normaali, ei niinkään voimaton eikä vihainen. Vain tavallinen.

Eileen, Sarah, Alma ja Sam

Ja äkkiä tulee tarve keksiä uusia tarinoita, uusia jännittäviä ihmisiä, sekoittaa heidän elämänsä ja ihmissuhteensa.

Eileen, sinä olet aina ollut varjossa, varjotyttönä. Aina olet ollut muiden pimennossa, aina kiusattuna aina syrjittynä, aina joutunut kaiken kestämään. Etkä sinä helvetti soikoon koskaan ollut mikään Ingalsin Laura, sisälläsi mietit kuinka olisi kivuttominta tappaa itsesi ja sitä ennen tappaa kaikki muut, jotka sinua satuttivat. Sinä olit hieno ihminen, sinussa oli sitä jotakin, mutta se revittiin pois. Mutta sinä et antanut periksi, et sinä koskaan luovuttanut, antanut niille saatanoille sitä tyydytystä, että ne olisivat voittaneet. Sinä haistatit paskat kaikille epäpyhille nuoleskelijoille, kaikille typerille perseenpyörittäjille, kaikille niille jotka eivät koskaan päässeet niin pitkälle kuin sinä. Sinä nousit sen kaiken yläpuolelle, loit aivan uuden elämän. Viha pisti sinut eteenpäin, viha laittoi sinut jaksamaan. Leuka ylös, vihainen katse silmissä, hampaat yhteen purtuina sinä näytit niille kuinka elämää eletään! Eileen, varjojen tyttö. Viihdyt yhä pimeässä, mutta hymyilet. Sinä voitit. Ja minä olen helvetin ylpeä sinusta.

Sarah, sinä, taasko olet vaihtanut poikaystävää? Etkö sinä koskaan opi rakkaudesta mitään? Monesko hän on tänä vuonna? Sarah, eikö tästä ole puhuttu? Enkö minä ojentanut sinua, ostanut sinulle ruokaa kun sinulla ei ollut rahaa, enkö puhunut elämästä, yrittänyt oikaista? Ja mitä sinä teet? Menet vieraiden miehien autoon, juot alkoholia ja käyttäydyt kuin olisit viisi vuotta vanhempi kuin oletkaan. Sinä olet niin hyvä sotkemaan asiat. Ehkä tänään, tänä päivänä kun emme ole vuosiin nähneet, sinä olet onnellinen? Olet jättänyt sekoilun taaksesi ja ottanut vastuuta? Joko vihdoin?

Entä sinä Alma? Joko vihdoin olet päässyt kaipaamallesi matkalle? Vai yhäkö verhoudut velvollisuuksiesi taakse, keksit tekosyitä, kun et uskalla ottaa elämää omiin käsiisi, kun et uskalla sanoa koskaan ei. Et sinä vieläkään taida uskaltaa, ottaa aikaa itsellesi, olla kerrankin tyytyväinen hiuksiisi tai josko antaisit kampaajalle vihdoin vapaat kädet? Milloin sinä lakkaat välittämästä pölystä kaapin päällä, murusista lattialla, milloin sinä haistatat kaikelle arjelle ja lähdet elämään, lähdet tekemään niitä asioita joita itse haluat tehdä? Pian sinulla ei ole enää aikaa. Et sinä ole nuori enää. Tee se tänään, minä pyydän. Minun sydämeni särkee nähdä sinut tällaisena, rauniona. Tee se tänään Alma, tartu elämään kiinni äläkä päästä sitä pois.

Ja Sam, miksi sinä valehtelit niin paljon? Etkö nähnyt, etten minä osaa valehdella? Etkö nähnyt, että uskoin kaiken mitä sanoit? Miksi sinun oli pilattava kaikki sillä? Joskus vieläkin suututtaa. Mikset voinut olla mies? Joko tänä päivänä olet lakannut keräämästä säälipisteitä ja tajuat oikeasti olevasi hyvä ihminen, lahjakas taiteilija. Minä todella toivon, että sinä maalaat upeita tauluja, matkustat sinne minne aina olet halunnut päästä. Lähdet vihdoin, unohdat kaiken muun ja menet! Kirjoitat sen kirjasi, kuvitat sen myös itse. Minä lupaan ostaa sen. Ihan oikeasti, tartu hetkeen. Kukaan ei tiedä paljonko sinulla on aikaa.

Musiikki huumaa korvia. Jokapuolella ihmisiä, hikisiä vartaloita, hengityksiä iholla, vihjailevia kosketuksia, silmäyksiä, valojen välähdyksiä. Kumea bassorytmi on halkaista tärykalvot. Minä katson kattoon ja nostan käteni, käsivarteni venyvät metreittäin, tartun peilipalloon, revin sen alas ja heitän lavalle. Teilaan kitaristin, kukaan ei huomaa. Äänet päässäni sekoittuvat musiikin ahdistavaksi rytmiksi, ihmiset aivottomaksi massaksi ja minä olen yksi heistä. Ja äkkiä se on ihan hyvä. Jalkoihin sattuu, hypin, hypin, riehun, pyörin, kaadun, unohdan. Musiikki saa ihmiset unohtamaan keitä he ovat. Saa ihmiset irtautumaan vartaloistaan, leijumaan jossakin katonrajassa, silmämunat valkoisena tuijottaen. Dj on kaunis, hänellä on luurit korvillaan, ruskea iho vilkkuu niukkojen vaatteitten alta. Hän tanssii silmät kiinni.

Sitten laskeudun alas. Askeleet ovat kuin astronautilla painottomassa tilassa, hyppelehdin muutaman sentin lattian yläpuolella luoksesi. Seisot massan reunoilla kädet löysien housujesi taskussa. Näytät hukassa olevalta. Tukka silmillä, huolestuneena ympärillesi pälyillen. Minä tartun käsiisi, tanssitaan! Unohdetaan! Sinä hymyilet vähän ja sulat. Sinun lihaksesi sulavat, alat liikkua. Ensin hiukan jäykästi, sitten lämmeten. Sinun kätesi nousevat ilmaan. Minä nauran ja pyörin ympärilläsi, tänään ei mikään voi meitä satuttaa, mikään ei tee meistä rumia, kukaan ei saa meitä erottaa, kenenkään sanomiset eivät meitä liikuta. Me olemme avaruudessa, peilipallot välkkyvinä tähtinä, ihmisten kasvot mustina aukkoina hämäryydessä.

Pieniä tauluja

On kaikennielevä tyhjä olo. Sisällä ei kertakaikkiaan mitään. Hengitys kulkee katkonaisesti, uppoan epätoivon pinnan alle. Kissa tulee viereen, kehrää, mutta sillä on vain nälkä. Kuuntelen ääntäsi, laulamiasi sanoja, enkä ymmärrä. En tiedä enää, mistä kirjoittaisin, mitkä ajatuksista olisi viisasta pukea sanoiksi, vai olisiko mitkään. Olisiko viisaampaa vain olla hiljaa. Vaikeneminen on kultaa.

Sisältä kumpuaa tarve kirjoittaa. En tiedä kuinka se on syntynyt, se vain on aina ollut minussa. Jossakin syvällä, jokin pieni musta nuppu, joka aukeaa kukkaan. Sanat kulkeutuvat sormenpäihin ja minä kirjoitan, jonkin käskyn alaisena. Jonkin tarpeen siivittämänä. Nälkä, se kasvaa minussa suunnattomaksi, niin suureksi että räjähtäisin, jos en kirjoittaisi.

En minä jaksa enää olla vihainen, jaksa sanoa ja valittaa asioista, joka eivät ole niin kuin minä haluaisin. En minä jaksa enää, koska siitä ei ole hyötyä. Minun on joko tyydyttävä siihen mitä on, tai lähdettävä. Eikä minulla ole matkalippua huomiseen, eikä ketään kuka kertoisi kuinka on elettävä. Eikä minulla ole niitä sanoja, joita sinä kaipaisit, eikä sinulla niitä, joita minä janoan. Niin se vain menee.

Täytyy tehdä omia pieniä juttuja. Maalata omia tauluja, kirjoittaa omia runoja, omia tarinoita, niitä joissa rakkaus on täydellistä, intohimo täydellistä, elämä täydellistä ja joissa minäkin olen täydellinen. Kun arki laskee vahvat kätensä hartioilleni, painaa alas alas, syvemmälle maan sisään, minä suljen silmät ja muutun. Kasvatan pienet, kituliaat mustat siivet ja lennän niillä pois tästä kaikesta. Ja kyllä ne sen verran kannattavat, että minä hetkeksi unohdan tämän kaiken. Kyllä ne sen verran kannattavat.

Murretut korret, musta multa

Olen laskenut päiviä, pilviä.
Olen odottanut sinua saapuvaksi,
sinun kuvajaistasi järven pinnalle ilmestyväksi.

Missä sinä viivyt?

Minä poimin pellolta heinänkorsia,
murran varret käsissäni,
saappaani uppoavat tummaan multaan,
tämä on minun maatani,
minun peilikuvaani
murretut korret
musta multa.

Minä odotin, sinä et saapunut.
Minä kuvittelin, sinä kaadoit minun istuttamani puut
metsän takaa näen oman maani.
Sen mikä on minun, mikä kaunista on.
Ja näen,
kipu on tarpeellinen,
oppiakseni
tajutakseni
oivaltaakseni.

Kiitos paljon ja hyvästi.
Pehmeitä neulasia polullesi,
ilveksen tassun jälkiä
märkiä pisaroita kuusen oksista.

Kiitos ja hyvästi,
kiitos kun annoit minun
hetken haaveilla
kiitos kun näytit
tien.

Uusia värejä

Olen taas kirjoittanut runoja pitkästä aikaa. Uskallan taas pistää asioita paperille, laskea kynäni kärjen päiväkirjan sivulle ja kirjoittaa miltä minusta tuntuu. Tajusin hetki sitten, että olin pelkuri, lakkasin kirjoittamasta siksi, koska pelkäsin sanovani miltä oikeasti tuntuu. Miksi minä pelkään epätoivoa ja vihaa? Niitä tunteita jotka nousevat vääjäämättä joskus pintaan? Eivät ne ole vähäisempiä tunteita kuin rakkaus ja ilo, ne ovat myös oikeutettuja. Ne ovat yhtälailla tunteita! Minä saan tuntea vihaa ja surua, epätoivoakin. Mutta minä saan tuntea myös rakkautta ja riemua. Minä pelkäsin tunteitani, pelkäsin muiden tuomintaa. Muiden ihmisten sanomisia ja ohjeita, sellaisia joita en haluaisi kuulla. Kai ihminen on vain itsepäinen, sisareni totesi päiviä sitten erään asian yhteydessä, että "ihmiset eivät halua, että heitä estetään tekemästä virheitä." Se on totta.

Syksy on saanut uusia värejä. Jotakin muuta kuin melankolisia tummia sävyjä. On tullut okraa, turpeen väristä ruskeaa, haaleaa vihreää kuin viinirypäleissä, koulun vanhan kasvihuoneen katossa. Ne ovat makeita, eivät karvaita kuin viinit. Lisäksi on tullut verenpunaista vaahteroiden lehtiin. En tiedä, taas elämä tuntuu niin ihmeelliselle. En osaa määritellä sitä. En osaa määritellä miltä minusta tuntuu. Olen iloinen, välillä itken, nauran, en tiedä mitä olen.

***

Sinun äänesi soljuu läpi huoneen. Minä kuulen sinut. Sinä olet laulanut jo kauan, mutta nyt vasta oikeasti kuulen sinut. Kuulen mitä laulujesi sanat tarkoittavat, ymmärrän... Minä koskettelen säveliä, kuin näkisin ne ilmassa, sointuja kuin voisin sivellä niiden pehmeitä pyörteitä. Minä heittäydyn äänesi kehtoon ja tuudittaudun suloiseen uneen, älköön se koskaan loppuko...

Sortuvia pilvilinnoja

Koko elämä on silkkaa turhuutta. Ponnistelua ei-minkään puolesta. Turhaa räpistelyä. Mitä hyötyä on elää kun lopuksi kuolet, eikä mitään jää jäljelle. Kukaan ei jää kaipaamaan, kukaan ei muista sinua enää sen jälkeen. Sielu menee jonnekin, mistä ei ole mitään tietoa. Eikä jaksa enää haaveilla Taivaasta. Elämä on hyödytöntä. Aivan sama mitä teet, mihin ammattiin opiskelet, teet jokatapauksessa työtäsi niin kauan, kunnes kuolet, ellet sitä ennen väsy totaalisesti ja joudu jonnekin pyöreään huoneeseen. Elämällä ei ole mitään merkitystä. Turhaa ponnistelua, kun lopussa ei odota mikään. On aivan sama elätkö yksin vai perustatko perheen, parempi että olet yksin, silloin et ainakaan vaikeuta kenenkään muun räpistelyä. Aina on parempi olla yksin. Silloin ei mikään muu kuin yksinäisyys satuta ja se on paljon pienempää, kuin toisen ihmisen aiheuttama tuska.

Tunteet ovat turhia. Ne ovat silkkaa mielen ailahtelua. Ja rakkaus, se aiheuttaa ainoastaan tuskaa. Ei ole mitään romanttista ja kaunista rakkautta, joka ei loppujen lopuksi kääntyisi arkiseksi pakertamiseksi, työn tekemiseksi siihen asti kunnes väsyt tai kuolet. Tai kyyneleiksi. Turhaa. Viha on turhaa, koska se ei hyödytä mitään. Voit vihata mitä tai ketä tahansa, mutta se ei edesauta mitään. Suru on turhaa, koska sekään ei johda mihinkään. Ilo on turhaa, koska se on vain hetkellinen tunteen aiheuttama olotila. Se ei tule kestämään. Seesteisyys on olotila, jota et tule koskaan saavuttamaan. Turhaa.

Kauneus on turhuutta. Yritys näyttää paremmalta kuin on, on turhaa. Mitä hyötyä on maallisesta ruumiista, kauneudesta, mistään, koska se mätänee kerran. On paljon parempi olla ruma kuin kaunis. Silloin voi välttyä monelta sydänsurulta. Parempi olla ruma ja pysytellä yksin, kuin saada tai aiheuttaa sydänsuruja.

Ympäristö, luonto, ilma, kaikki on turhaa. Aika on turhaa. Se loppuu aina kesken. Katoavaista.

En minä jaksa enää elää turhuudessa enkä valheessa. En minä jaksa enää hymyillä kun tekee mieli itkeä, enkä jaksa enää myötäillä kun tekee mieli sanoa vastaan. Minä en koskaan ole ollut se isän kiltti, lettipäinen tyttö. Lapsena revin nukilta hiukset pois, nyt haluaisin repiä ne omasta päästäni. Mutta mitä se hyödyttää? Kipu on turhaa, koska aina ajan perkele parantaa. Mistään et saa rauhaa, missään et ole rauhassa, mikään ei tuota sinulle sielunrauhaa. Elät omassa henkilökohtaisessa helvetissäsi ja siinäpähän mätänet ja kärsit. Turhaa sekin on jokatapauksessa.

Turhaa on sylkeä kasvoja päin, avata suunsa ja sanoa. Turhaa on tehdä itsestään isompaa kuin on. Turha havitella mitään suurempaa, koska et tule sitä koskaan saavuttamaan. Turha kuvitella mitään hienoa, rakentaa pilvilinnoja. Putoaa paljon matalammalta, kun ei koskaan korkealle kiipeäkään.